Tarinat ja julkaisut

Pitkät jutut

24.10.2018

Jakautuuko Suomi?, osa 17: Etninen profilointi – arkaluontoinen aihe vai tuttu juttu?

Etninen profilointi on arkaluontoinen tutkimusaihe, sillä se herättää tutkimuksen kohteena olevissa ihmisissä – niin vallan käyttäjissä kuin vallankäytön kohteissa – monenlaista pelkoa ja epäilystä. Hankkeessa ”Pysäytetyt – Etnisen profiloinnin tilat, merkitykset ja käytännöt” kohdattiin yhtäältä tutkijoiden motiivien epäilyä ja vahvoja nimettömyyden vaatimuksia, toisaalta halua herättää keskustelua tärkeäksi koetusta aiheesta. Jännitteinen suhde julkisuuteen ei kuitenkaan tarkoita, ettei asiasta puhuttaisi, vaan sitä käsitellään niin etnistä profilointia kokevien kuin viranomaisten yhteisöissä. Hanke toi aihetta julkisuuteen monin keinoin: tutkimusraportin, sarjakuvien, videohaastatteluiden ja lehtijuttujen muodossa. Suvi Keskinen työryhmineen kuvaa hankkeen monisyisiä avoimuuden ja nimettömyyden haasteita.

Etsiessään haastateltavia etnistä profilointia käsittelevään tutkimukseemme afrikkalaistaustainen tutkijamme sai kuulla kysymyksen: ”Are you a spy?” (Oletko vakoilija?). Hän oli lähestynyt itselleen tuntematonta afrikkalaistaustaisten miesten joukkoa ja kertonut hankkeen tavoitteista selvittää poliisin käytäntöjä sekä niihin liittyviä kokemuksia. Miehet eivät olleet innokkaita keskustelemaan aiheesta, vaan pohtivat tutkijan motiiveja ja tiedon käyttötarkoituksia.

Avoin puhuminen poliisiin liittyvistä negatiivisista kokemuksista, joihin entinen profilointi eittämättä kuuluu, näytti heidän näkökulmastaan riskialttiilta. Poliisi on viranomainen, jolla on monenlaista valtaa ja voimankäyttöoikeuksia, joten sen edustajiin kannattaa pitää hyvät – tai vaihtoehtoisesti etäiset – välit. Edes se, että tutkija itse oli afrikkalaistaustainen, ei tuonut mukanaan automaattista luottamusta, vaan vasta hankkeen tarkoituksen ja toteuttamistapojen tarkempi kuvaus hälvensi epäilyjä siitä, että kyseessä olisi poliisin juoni.

Haastateltavien löytäminen ei ollut aina helppoa, mutta lopulta projektissa Pysäytetyt – Etnisen profiloinnin tilat, merkitykset ja käytännöt kerättiin erittäin laaja haastatteluaineisto ja selvitettiin 145 rodullistettuihin vähemmistöihin kuuluvan ihmisen kokemuksia. Yllä oleva kertomus kuvaa hyvin, millaisia kysymyksiä tutkimuksessa kohdattiin. Niin poliisi, rajavartiosto kuin tullivirkailijat edustavat valtiota ja virallista valtakoneistoa Suomessa. Yksityinen turvallisuusala ei omaa samaa virallista asemaa, mutta toisaalta sen merkitys kaupunkitiloissa ja ihmisten arkielämässä on viime vuosikymmeninä huomattavasti vahvistunut. Tutkimus nostaa esiin institutionaaliseen syrjintään ja rasismiin liittyviä jännitteisiä kysymyksiä.

Aiheen käsittely julkisuudessa voi heikentää viranomaisiin kohdistuvaa luottamusta, joka on Suomessa kansainvälisesti vertailtuna huipputasoa – myös rodullistettujen vähemmistöjen keskuudessa. Negatiivisten kokemusten kertominen tarkoittaa vastavirtaan kulkemista ja yleisen mielipiteen kyseenalaistamista. Tämä voi olla henkilökohtaisella tasolla raskasta ja sisältää riskin määrittyä ”hankalaksi tyypiksi” tai ”rasismikortin käyttäjäksi”. Tätä vasten on ehkä jopa yllättävää, että niin moni antoi tarinansa tutkimuksen ja/tai hankkeessa toteutettujen mediasisältöjen käyttöön.

Varoa vai tuoda julkisuuteen?

Haastatellut erosivat toisistaan siinä, pitivätkö he aiheesta kertomista arkaluontoisena vai toivoivatko he nimen omaan julkista keskustelua. Asenteet yksityisyyteen vaihtelivat myös merkittävästi.

Yhtäältä osa haastateltavista oli tarkkoja siitä, ettei paikkoja mainittu tai tapauksia kuvattu kovin yksityiskohtaisesti, jottei heitä voisi tunnistaa tarinoista. Näiden toiveiden huomioiminen tutkimuksessa oli kohtuullisen yksinkertaista, sillä normaaliin tieteelliseen käytäntöön kuuluu paitsi henkilötietojen myös paikkojen ja tapahtumakulkujen kuvaaminen siten, että yksityiskohtia voidaan muuttaa tai ne voidaan poistaa tunnistettavuuden välttämiseksi. On silti mahdollista, että yksityiskohdat, joita tutkija ei pidä helposti tunnistettavina, voivat tutkimukseen osallistujien mielestä johtaa heidän henkilöllisyytensä paljastumiseen.

Olemme pyrkineet vähentämään tätä riskiä sillä, ettei haastattelusitaattien tunnistetietojen perusteella pysty yhdistämään saman henkilön raportin eri kohdissa esiintyviä sitaatteja toisiinsa. Sitaatit ovat lisäksi katkelmia haastateltavan kertomasta tarinasta, ja sitä voidaan osittain kertoa myös tutkijan suulla. Tällöin nostetaan esiin enemmän yleisiä huomioita kuin yksittäisen ihmisen tilanteita ja kokemuksia. Haastateltavat ovat myös voineet määritellä tiettyjä kohtia haastattelustaan sellaisiksi, joista ei oteta suoria sitaatteja.

Toisaalta tutkimukseen, lehtijuttuihin ja mediasivuston toteuttamiseen osallistui useita ihmisiä, joille anonyymisyys ei ollut keskeinen asia. He saattoivat kuvata haastatteluissa samoja tapahtumia, joista he kertoivat sosiaalisessa mediassa omalla nimellään. On vaikea päätellä, liittyivätkö erot itse tapahtumiin, ihmisten elämäntilanteisiin vai haluun vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Epäilemättä kaikilla näillä tekijöillä on merkitystä sille, miten arkaluontoisiksi tai julkisiksi etnisen profiloinnin kokemukset ja sitä koskevat näkemykset muodostuivat.

Hiljattain maahan saapuneet ja turvapaikanhakijat olivat yleensä hyvin varovaisia, mutta yhtä lailla Suomessa pitkään asuneet henkilöt saattoivat kokea riskialttiiksi sellaisista tapahtumista kertomisen, joista joko viranomaiset tai heidän tuttavapiirinsä tai työyhteisönsä saattaisivat tunnistaa heidät. Anonyymiydestä vähemmän huolestuneet taas eivät nähneet tällaisen tunnistamisen seurauksia kovin merkittävinä tai korostivat tarvetta puhua aiheesta, jotta eriarvoistaviin käytäntöihin voitaisiin puuttua.

Tunnistamisen ongelmia saatiin vähennettyä siten, että tuloksia esiteltiin mediasivustolla sarjakuvan muodossa. Sarjakuva valittiin esitystavaksi osittain siksi, että etninen profilointi ja siihen liittyvät tarinat saisivat kasvot ja voisimme kuvata tapahtumien inhimillistä puolta. Sarjakuva mahdollisti sekä henkilökohtaisen näkökulman esittämisen että tarinoiden kertojien yksityisyyden suojaamisen. Sarjakuvataiteilija ei ollut tavannut haastateltavia vaan piirsi hahmot lukemansa tekstin perusteella. Hän rakensi oman mielikuvansa henkilöistä sarjakuvan käsikirjoittajan antamien summittaisten tuntomerkkien kuten ikäluokan, etnisyyden ja joissain tapauksissa ammattiin ja vaatetukseen liittyvien kuvausten perusteella. Ilmiötä esiteltiin usean haastateltavan kertomaan perustuen. Yksityiskohtien kuten tapahtumapaikkojen esittämistä varottiin myös multimediasivustolla. Haastateltavat saivat tarkistaa piirretyt sarjakuvan osiot ennen lopullista väritystä ja kuvien julkaisua. Yksi enemmän väkivaltaa kuvannut kuvasarja jäi tässä vaiheessa pois, kun ei ollut varmuutta siitä, haluaako haastateltava sitä julkaistavaksi.

Hankkeen toimittaja ja valokuvaaja tekivät kadulla myytävään Iso Numero -lehteen romanisiirtolaisten kokemuksia käsittelevän jutun, johon yhdistettiin valokuvia. Koska toimittaja ja kuvaaja ennakoivat, että haastateltavat eivät marginaalisen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi haluaisi esiintyä kuvissa, he päättivät jo etukäteen, että henkilökuvien sijaan kuvaaja kiertäisi kuvaamassa ne paikat, joissa haastateltavat ovat joutuneet poliisin tai vartijoiden hätistelemiksi tai pysäyttämiksi. Multimediasivustolle valittiin osa kuvista ja niihin liitettiin siirtolaisten kertomuksia näissä paikoissa tapahtuneista etnisen profiloinnin tilanteista. Kuvaruudukon kautta tekijät halusivat tuoda näkyväksi sitä, miten toistuvia nämä kokemukset olivat haastateltaville ja miten ne olivat osa heidän jokapäiväistä elämäänsä. Näin saatiin myös havainnollisesti esitettyä, miten erilaisia kokemuksia ihmisillä on samoista arkisista kaupunkitiloista.

Kuka antaa kasvot etniselle profiloinnille?

Kaikilta haastateltavilta pyydettiin suostumus osallistumisesta tutkimukseen, ja suostumuslomakkeeseen sisältyi erilaisia vaihtoehtoja. Haastateltavat saattoivat valita, antoivatko he tarinansa vain tutkimuksen tai mediasisältöjen käyttöön vai molempiin. Monet tutkimukseen osallistujat antoivat luvan sille, että hankkeen toimittaja voi käyttää haastatteluja kirjoittamissaan lehtijutuissa. Toimittaja ja hankkeen valokuvaaja etsivät myös itse haastateltavia mediasisältöihin. Vaikka haastateltavien etsiminen vaati työtä, haastattelujen tekemisessä ei ollut suuria hankaluuksia.

Haasteelliseksi muodostui kuitenkin yritys löytää multimediasivustolle suunniteltuihin videoihin ihmisiä, jotka kertoisivat kokemuksistaan omilla kasvoillaan. Useiden yritysten ja monien lupausten jälkeen tuloksena oli muutama kesken jäänyt videohaastattelu ja vain kaksi valmiiksi saatettua videota. Tunnettu romanimusiikin taitaja Hilja Grönfors ja hankkeemme tutkija, Aminkeng Atabong Alemanji antoivat näin kasvot ilmiölle, josta monet olivat valmiita puhumaan mutta harva kuitenkaan halusi esiintyä sen kokijana.

Tälle voi olla monia syitä, mutta on silti vaikea välttää tulkintaa, että taustalla oli haluttomuus antaa kasvot syrjintään ja rodullistamiseen liittyvälle ja vieläpä viranomaisia käsittelevälle aiheelle. Puhuminen rodullistamisesta julkisuudessa altistaa vihaviesteille ja hyökkääville kampanjoille. Etnisestä profiloinnista puhuva saattaa paitsi joutua vihan kohteeksi verkkomaailmassa myös saada kielteistä huomiota viranomaisten edustajilta ja poliitikoilta. Näin ei välttämättä käy, mutta pelko on perusteltu.

Toisaalta hankkeemme tutkijat, joilla oli omia kokemuksia etnisestä profiloinnista, toivat esiin tapahtumiin liittyvää nöyryytystä ja niiden alistavuutta. Tällainen kokemus voi johtaa tulkintaan epäoikeudenmukaisuudesta ja haluun vaikuttaa eriarvoistavien käytäntöjen muuttamiseksi. Mutta yhtä lailla on mahdollista, että vaikkapa ilman omaa syytä rikolliseksi epäilty haluaa vain unohtaa tapahtuneen. Elämän jatkaminen keskittyen positiivisiin asioihin voi olla houkuttelevaa. Aiheen herkkyys on osa yleisempiä rodullistamisen kokemuksia ja selviytymisen tapoja rasismia kohdattaessa.

Tutkimuksen kuluessa tuli selväksi, että etninen profilointi on aihe, josta puhutaan paljon rodullistettujen vähemmistöjen keskuudessa. Asian arkaluontoisuus ei tarkoita, että sen kohteeksi joutuvat kokonaan vaikenisivat aiheesta, vaan siitä voidaan keskustella omaksi mielletyn yhteisön sisällä. Kynnys puhumiseen tai kasvojen antamiseen näyttää liittyvän erityisesti julkisen alueeseen, jota kontrolloivat muut voimat – valkoisen yhteiskunnan säännöt, käytännöt ja toimijat. Sensitiivistä on erityisesti tuon yhteiskunnan ja viranomaisten kritiikki, joka nostaa esiin arkipäivän valtasuhteita.

Vähentääkö yksityiskohtien muuttaminen lehtijutun uskottavuutta?

Hankkeesta kirjoitetuissa lehtijutuissa päädyttiin journalistiseen ratkaisuun, että kaikkien profilointikokemuksista kertovien ihmisten nimet muutettiin. Lisäksi etnisestä profiloinnista avoimesti kertoneiden poliisien nimet muutettiin lehtijutuissa. Vain työnsä puolesta puhuvat viranomaiset esiintyivät omalla nimellään. Tällainen ratkaisu voi helposti vähentää lukijan luottamusta jutun sisältöön. Toimittajan Long Playlle kirjoittamassa pitkässä jutussa oli kuitenkin pääargumenttien tueksi muitakin todisteita: poliisien salaisesta Facebook-ryhmästä toimittajalle vuodetuissa keskusteluissa paljastui poliisien naureskelu etnisen profiloinnin kiellolle ja yleisiä rasistisia asenteita. Lisäksi suomalaiset romanit kertoivat joutuneensa poliisin pysäytyksissä samanlaisen kohtelun kohteeksi kuin mitä usealta vuosikymmeneltä kerätty tutkimustieto osoittaa. Poliisin käytäntöihin liittyvät ongelmat nousivat esiin myös poliisin kanssa tehdyissä tutkimushaastatteluissa, mikä vahvisti nimettömien lähteiden kertomaa.

Anonymiteettiin kiinnitettiin paljon huomiota lehtijuttujen kirjoittamisessa. Long Playlle kirjoitettu juttu alkoi pitkällä kuvauksella yhden suomalaisen romaniperheen kodista, jossa he kertoivat kokemuksistaan. Toimittaja koki, että oli tärkeätä välittää kodin tunnelmaa, pariskunnan vuorovaikutusta ja muita yksityiskohtia, jotka tekivät tilanteesta elävän ja todellisen – kuitenkin niin, ettei perhettä niiden perusteella voisi tunnistaa. Jutusta jätettiin pois esimerkiksi paikkakunta, vanhempien tarkat ammatit sekä perheen lasten määrä ja sukupuoli.

Voiko poliisi kertoa etnisen profiloinnin ongelmista avoimesti?

Etninen profilointi on poliisin kannalta epämukava tutkimusaihe, koska se kiinnittää huomion poliisitoiminnan epäkohtiin. Vaikka poliisia onkin tutkittu paljon, yhteiskuntatieteilijät pitävät turvallisuusviranomaisia usein haastavina tutkimuskohteina. Kriminologit ovat havainneet, että tietyt poliisin ammattikulttuurin piirteet kuten vahva sisäinen solidaarisuus voivat hankaloittaa poliisin tutkimista. Poliisi saattaa epäillä, että tutkijan motiivina on poliisin maineen vahingoittaminen.

Kuitenkaan selkeästi epäluuloista suhtautumista tutkimukseemme ei ollut havaittavissa joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Suurin osa tutkimukseen osallistuneista poliiseista kertoi pitävänsä tutkimuksen tekoa etnisestä profiloinnista tärkeänä. Toisaalta oli selvää, että jotkut poliisit pitivät kysymyksiä yhdenvertaisuudesta ja rasismista tärkeämpinä ja mielenkiintoisempia kuin toiset. Osa haastatelluista poliiseista piti tutkimukseen osallistumista merkittävänä juuri siksi, että he katsoivat, että etniseen profilointiin ja syrjintään liittyvistä kysymyksistä ei keskustella poliisissa riittävästi. Kaiken kaikkiaan haastateltavien joukkoon on todennäköisesti päätynyt keskimääräistä enemmän poliiseja, jotka ovat aktiivisesti pohtineet syrjintään liittyviä kysymyksiä.

Poliisihaastateltavien odotukset yksityisyyden turvaamisesta ja haastattelun käytöstä liittyivät salaiseen tietoon, poliisin julkisuuskuvaan ja haastateltavan omaan asemaan työyhteisössä. Poliisit toivat esille, että salassa pidettävää niin sanottua taktista informaatiota poliisin käytännöistä ei voida julkaista. Joissakin tapauksissa sovittiinkin, että tiettyjä kohtia tutkimushaastattelusta ei raportoida, koska informaation leviäminen saattaisi vaikeuttaa poliisin työtä.

Haastateltavat pohtivat myös poliisin julkista mainetta. Monet tutkimukseen osallistuneet poliisit kokivat, että poliisia syytetään aiheettomasti rasismista. Erityisesti poliisin toiminnan käsittely mediassa tuntui epäoikeudenmukaiselta ja monet viittasivat ”somekohuihin”, joissa poliisia heidän mielestään kritisoitiin yksipuolisesti. Poliisin kokemus rasismiin liittyvien aiheiden arkaluontoisuudesta tuli ilmi esimerkiksi erään haastattavan toiveessa siitä, että huomio ei kohdistuisi poliisin yksittäiseen epäonnistuneeseen sanavalintaan silloin, kun haastattelua käytetään tutkimuksessa tai lehtijutuissa.

Osa haastatelluista oli huolissaan siitä, että heidän työyhteisönsä voisi tunnistaa heidät. Eräs poliisi pelkäsi, että kriittisistä kommenteista olisi haittaa hänen yksikkönsä maineelle poliisin sisällä. Jotkut poliisihaastateltavat näkivät, että rasismista ja syrjinnästä keskustelu omassa työympäristössä oli haastavaa ja siihen puuttuminen vaikeata.

Tutkimuseettiset näkökohdat ovat erilaisia, kun tutkitaan tavallisten kansalaisten sijaan viranomaisia: poliisiin on voitava muun muassa valta-aseman vuoksi kohdistaa kritiikkiä, vaikka siitä olisi jotakin haittaa tutkimuksen kohteelle. Tutkimuksessamme oli kuitenkin tärkeää varmistaa myös siihen osallistuneiden viranomaisten nimettömyys. Raportissa ei yksilöity haastateltujen poliisien poliisilaitoksia eikä yksiköitä, joissa he työskentelevät, vaan sitaattien kohdalla mainittiin ikäryhmä, sukupuoli sekä se, kuuluiko henkilö päällystöön vai oliko hän hierarkiassa alemmalla tai keskitasolla. Esimerkiksi naispoliiseja on joissakin yksiköissä niin vähän, että sukupuolen ja yksikön mainitseminen sitaatin yhteydessä johtaisi helposti siihen, että hän olisi poliisin sisällä tunnistettavissa. Koska poliisit kuvasivat haastatteluissa pääosin usein toistuvia käytäntöjä, esimerkiksi henkilöllisyyden tarkastuksia, ei kuitenkaan kovin monessa tapauksessa tarvinnut harkita, voisiko jonkin tapahtuman kuvaaminen johtaa haastatellun poliisin tunnistamiseen työyhteisön sisällä.

Poliisin Facebook-ryhmää ja etnistä profilointia käsitelleessä Long Play -verkkolehden jutussa neljä organisaation ongelmista avoimesti puhunutta poliisia esiintyi muutetuilla nimillä. Nimettömyys sovittiin jo ennen haastatteluja. Tunnistamisen estämiseksi myöskään yksittäisten poliisien titteleitä, ikää tai työpaikkaa ei mainittu: niitä kuvattiin vain yleisellä tasolla. Esimerkiksi kuinka monella paikkakunnalla, millaisissa tehtävissä ja miten pitkään he olivat yhteensä työskennelleet? Haastateltavat saivat hyväksyä sitaatit ennen reportaasin julkaisua.

Tilanteet ja toiminta, joita hankkeessamme käsiteltiin, ovat siis tuttuja monille rodullistettuihin vähemmistöihin kuuluville ja poliiseille. Mutta niiden nimeäminen etniseksi profiloinniksi ja liittäminen yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin koetaan usein arkaluonteiseksi. Hankkeessamme kootut kertomukset ja erilaiset näkökulmat tarjoavatkin hyvän lähtökohdan yhteiskunnalliseen keskusteluun turvallisuusalan valvontakeinoista, niiden perusteista ja seurauksista rodullistetuille vähemmistöille.

Tietoja hankkeesta

Pysäytetyt – Etnisen profiloinnin tilat, merkitykset ja käytännöt -hankkeessa tutkittiin etnisen profiloinnin kokemuksia, ilmiön yleisyyttä ja poliisin käytäntöjä vuosina 2015–2018. Tutkimuksessa haastateltiin 185 henkilöä, toteutettiin kysely (N=362) sekä havainnoitiin poliisin, rajavartijoiden ja yksityisen turvallisuusalan toimintaa. Hankkeessa kirjoitettiin myös kaksi tutkivaa artikkelia, Isossa Numerossa julkaistu “98 x poliisi ja vartijat” sekä Long Playn julkaisema, laajaa yhteiskunnallista keskustelua herättänyt “Satunnaistarkastus”. Siinä toteutettiin myös sarjakuvaa, videota, valokuvaa ja tekstejä yhdistelevä multimediasivusto. Hanke sijoittuu Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskolaniin.

Voit tutustua hankkeen multimediasivustoon ja tutkimusraporttiin täällä: http://www.profiling.fi

Hankkeen tutkimussivut: https://blogs.helsinki.fi/thestopped/

Kirjoittaja

Suvi Keskinen, Markus Himanen, Kati Pietarinen, Laura Böök ja Aino Sutinen