Jaakko Pesonen – Inhimillisyyden puolesta

Mediataiteilija, arkkitehti Jaakko Pesonen työskenteli tammi–helmikuussa 2015 Saaren kartanon residenssissä. Residenssissä työstetty teos nostaa esille sen, kuinka vanhuus on nyky-yhteiskunnassamme piilotettu ja vanhuksien ihmisarvo on tavallaan riistetty heiltä.

– Vanhenevan ihmisen arvo on romahtanut yhteiskunnassamme ja vanhenemiseen liittyvät ilmiöt piilotetaan. Se, että isoa ihmisryhmää ei kohdata, kuulla tai arvosteta, luo eriarvoisuutta. Kun ihminen ikääntyy ja hänet koetaan hyödyttömäksi, hän menettää arvonsa ja oikeutensa, kertoo Jaakko Pesonen uuden videoinstallaationsa lähtökohdista.

– Miten käy yhteiskunnalle, joka eristää vanhukset laitoksiin? Vanhusten poissulkeminen ja piilottaminen ei aja kenenkään etua, se päinvastoin köyhdyttää kaikkea ja kaikkia. Olisi myös tärkeä kysyä miksi näin tehdään, hän jatkaa.

Piilotettu vanhuus

Koira/vanki/vanhus-videoinstallaatiossa pohditaan vanhuutta ja vanhenemista. Aihe on ajankohtainen, ja sen teema avautui Pesoselle henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Hänen oma isänsä sairastui Alzheimerin tautiin, jolloin hän havainnoi läheltä miten ihminen laitostuu ja miten hänen ihmisarvonsa katoaa. Hän näki vierestä miten ihminen menettää vallan itseensä, myös yhteiskunnallisesti.

Pesonen haki materiaaleja teoksen käsikirjoitukseen internetin keskustelufoorumeilta, josta saa hänen mukaansa hyvän kuvan todellisista, sensuroimattomista mielipiteistä. Keskustelupalstoilla ei ole suodatusta, ihmiset puhuvat asioista hyvin suorapuheisesti.

Seuratessaan keskusteluja hän havaitsi, että vanhus-, vanki- ja eläinten oikeus -aiheisissa keskusteluissa toistuvat tietyt aiheet, jotka muistuttavat toisiaan lähes hämmästyttävällä tavalla. Vanki- ja vanhuskeskusteluissa yhteisiä teemoja ovat muun muassa se, miten paljon yhteiskunta joutuu maksamaan vanhuksen/vangin ylläpidosta ja hoidosta. Eläimiin ja vanhuksiin liittyvissä keskusteluissa puolestaan tulee voimakkaasti esille eutanasia. Näissä keskusteluissa tulee hänen mielestään esille hyvin se, että puhutaan vanhusten, vankien tai eläinten ulkopuolelta, eikä heidän kauttaan.

Teoksen filosofinen lähestymistapa pohjautuu Simone de Beauvoirin teokseen Vanhuus (The Coming of Age, 1970). Kirja antoi Pesoselle uusia näkökulmia vanhenemiseen, kuten sen kuinka ihminen vanhenee ulkopuolisten silmissä, mutta tuntee itse pysyvänsä samanlaisena.

– Mielenkiintoista on myös se, että vanhuudesta kirjoittavat internetkeskusteluissa kaikki muut paitsi itse vanhukset. Heidän ääntään ei kuulu missään. Vanhuksien arvostaminen on katoamassa ja tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi työelämässä, jossa ihmisen pitkää työuraa ja kokemusta ei enää arvosteta, Pesonen pohtii.

– Miten voidaan puhua vanhuksista ja vanhenemiseen liittyvistä asioista niin kuin vanheneminen ei koskisi itseä? Me kaikki vanhenemme ja se on luonnollinen osa elämää, mutta yleisessä keskustelussa tuntuu olevan vaikeuksia kohdata tämä tosiasia, hän ihmettelee.

Interaktiivista ajatustenherättelyä

Koira/vanki/vanhus tarina muodostuu internetin keskusteluryhmistä löytyneistä materiaaleista. Katsoja kohtaa teoksessa kaksi vanhusta, joita esittävät elokuva- ja televisiotyön ammattilaiset Riitta Elstelä (s. 1940) ja Kristiina Elstelä (s. 1943). Pesonen aikoo käyttää teoksessa myös muita hahmoja, jotka eivät välttämättä ole ammattinäyttelijöitä.

Teoksen fyysinen maailma on kaksi pöytää, joiden ääressä päähenkilöt istuvat. Teoksen päähenkilöistä kuvataan useita videoklippejä, ja kuvatut materiaalit jaotellaan eri luokkiin sisällön ja luonteen mukaan. Valmiissa teoksessa sitä varta vasten tehty ohjelma soittaa klippejä ohjelmoinnin mukaisessa järjestyksessä. Näyttelijöiden kanssa sovitaan tietyt säännöt ja raamit, mutta muuten he saavat improvisoida ja tuoda teokseen omaa läsnäoloaan ja elämänkokemustaan. Itse kuvaus tehdään pienimuotoisesti, jolloin teoksessa säilyy intiimi tunnelma. Kuvauksissa Pesonen on oppinut toimimaan itse eri rooleissa ohjaajasta kuvaajaan ja äänimieheen intiimin tunnelman turvaamiseksi.

Teos aktivoituu, kun katsoja istuu teoksen äärelle ja keskustelu katsojan ja installaation välillä voi alkaa. Sillä ei ole alkua tai loppua, vaan katsoja voi tulla teoksen ääreen itse valitsemallaan hetkellä.

– Teos on joka katsomiskerralla eri, eikä sillä myöskään ole ennalta määrättyä kestoa, vaan se rakentuu erilaiseksi sen mukaan, kuinka kauan teoksen äärellä viihtyy. Teoksen hahmot kommunikoivat myös keskenään, sattumanvaraiselta tuntuvalla tavalla. Tämä teoksen sisäinen dialogi tuo installaatioon uuden kerroksen ja antaa sille oman elämän silloinkin, kun katsojat eivät istu teoksen äärellä, Pesonen kuvailee.

Mediataidetta gallerian ulkopuolelle

Pesoselle on tärkeää, että hänen teoksissaan on katsojalle tarttumapintaa muun muassa kerronnallisuuden kautta. Näin teoksista tulee helpommin lähestyttäviä. Usein mediataide mielletään ”vaikeana”, vaikeasti lähestyttävänä pelottavan teknisenä taiteenmuotona, mutta hän haluaa rikkoa tätä mielikuvaa ja tuoda mediataidetta ulos galleriasta julkisiin tiloihin, lähelle ihmisiä. Teoksen muoto ja tekninen toteutus ovat tärkeitä, mutta keskeisintä on tuoda teoksen avulla esille ajankohtaisia inhimillisyyden eri puolia tarkastelevia asioita.

Mediataideteos voi saavuttaa uudenlaista yleisöä, sellaista joka ei käy gallerioissa tai kokee mediataiteen vaikeaksi, jos se rakennetaan jo alun perin niin, että sitä voidaan esittää myös julkisissa paikoissa, missä ei yleensä kohdata mediataidetta. Teknisesti teos se rakennetaan niin, ettei sitä tarvitse vahtia, vaan kaikki tietokoneet, näytöt ja sensorit ovat osa teoksen rakennetta.

–Kohtaamiset julkisissa tiloissa on juuri niitä mielenkiintoisimpia. Kun videoinstallaatio tuodaan esimerkiksi puistoon, ovat ihmiset yllättävän avoimia. Edellinen interaktiivinen teokseni Hei homo (2012) toimi parhaiten juuri julkisella paikalla, jossa ihmiset saivat kohdata teoksen gallerian ulkopuolella Karhupuistossa Helsingissä.

Saaren kartanon residenssi ja vastatyö

Saaren kartanossa Pesonen koki saaneensa uutta energiaa työskentelyynsä. Hän oli työstänyt Koira/vanki/vanhus-teosta vuoden verran ja residenssissä oli tärkeintä se, ettei sitä työstänyt liikaa.

– Pitkään tehtyjen teosten kanssa on aina vaarana, että ne miettii puhki. Itselleni on tärkeää, ettei kaikkea järkeistä liikaa, ja samalla vaaranna herkkyyttä työssään, hän miettii.

– Samalla olen antanut itseni olla pelkästään taiteen tekijä, ja olen jättänyt tuotanto- ja muut puolet hieman syrjään. Tämä antaa valtavasti uuttaa virtaa, Pesonen jatkaa.

Hän keskittyi residenssijaksonsa aikana teoksensa pienempään versioon, joka on kahden kanavan video. Tämä auttoi häntä selkeyttämään varsinaista teosta ja samalla se myös luo pohjaa teoksen tulevaisuudelle muun muassa rahoituksen hakemisen apuna.

Koira/vanki/vanhus-teos käsittelee luopumista, kuolemaa ja syrjäytymistä, mutta Saaren kartanossa hän löysi miellyttävän vastapainon. Hän teki uutta teosta varsinaisen teoksen lisäksi, ja Saaren Kaivo toimii jälleen, sillä tekeillä oleva video oli yhteisteos taiteilija Anaïs Héraudin ja Henna Kaikulan kanssa. Residenssissä tehty teos korosti läsnäoloa, voimaa eli se on eräänlainen vastateos vakavalle aiheelle. Residenssissä tehty yhteistyö antoi tervetulleita hengähdystaukoja, joiden kautta työskentely varsinaisen projektin kanssa sai uutta voimaa.

– Videon tekeminen on ollut todella tervetullut lisä, varsinkin kun se tekeminen täällä on niin helppoa. Kartanon puitteet ja paikat antavat valtavasti mahdollisuuksia, ja vapaus arjen rutiineista antaa myös aikaa ja tilaisuuksia yhteistyöhön muiden residenssivieraiden kanssa, Pesonen kertoo.

Koira/vanki/vanhus-teoksen kahden kanavan video oli nähtävillä 3.–26.4.2015 Forum Boxissa, Helsingissä.

www.jaakkopesonen.com