Tarinat ja julkaisut Saaren kartanon residenssi 25.03.2024 Ilja Lehtinen ja öljyn kokemus Tarinat ja julkaisut Saaren kartanon residenssi 25.03.2024 Ilja Lehtinen ja öljyn kokemus ”Yritän muodostaa suhdetta kysymykseen traagisesta väistämättömyydestä ja brechtiläisen teatterin peruseetoksesta, maailman muuttamisesta ja siitä, miten traagisen väistämättömyyden voisi katkaista.” Reviving the Wild Reviving the Wild -sisällöt esittelevät Saaren kartanon ekologista residenssitoimintaa eri näkökulmista. Tällä kertaa haastattelussa on residenssin kutsutaiteilija. Jokaiselle yksilöresidenssijaksolle kutsutaan taiteilija tai tutkija, joka keskittyy työskentelyssään ekologisiin kysymyksiin. Kutsutaiteilijaohjelma tarjoaa residenssiläisille keinoja ekologisen ajattelun syventämiseen ja luontoyhteyden tarkasteluun. Teksti Hanna Helavuori Valokuvat Jussi Virkkumaa Jaa: Saaren kartanosta aukeaa Mietoistenlahti ja runsaan kilometrin matkan päässä makaa jäällä laivanhylky. Outo sekasikiö on puolisentoista vuotta puolittain uponneena törröttänyt surullisena muistona menneestä. Residenssiin saavuttuaan dramaturgi Ilja Lehtisen katse osui tähän hylkyyn keskellä jääaavaa. Epätodellinen näky innoitti tekemään pienen vaellusesityksen residenssitaiteilijoiden kanssa. Matka hylylle kehystyi pyhiinvaellukseksi, hengitettiin yhdessä, matkattiin hiljaisuudessa. Lehtinen työstää Saaren kartanossa näytelmätekstiään Järjen vuosisata (öljynäytelmä). Se on näytelmä Brechtistä, öljystä ja rationaalisuudesta. Keskustelumme jatkumoista ja katkoksista, järjestä ja hallinnasta tapahtuu keskellä prosessia, jossa teoksen muoto on vasta hahmottumassa. Ollaan välissä haromassa. Öljyn kokemus tuotti ihmiselle harhaisen käsityksen omasta kaikkivoipaisuudestaan ja utooppisen ajatuksen rajattomasta edistyksestä. Antti Salminen ja Tere Vadénin Energia ja kokemus Naftologinen essee oli tämän kokemuksen analyysia, kirjoitusta vanhan normaalin murtumassa. Fossiiliset polttoaineet olivat modernin elämän notkeaa ydintä, ja tässä normaalin harhassaan ihmiskunta eli 150 vuotta. Hiljan ilmestyneessä Alireza Fakhrkonandehin teoksessa Oil and Modern World Dramas liikuttiin petromaniasta petromelankoliaan. Teos tarkasteli tapoja, joilla öljyä on näytelmissä käsitelty: mitä kaikkea se on symboloinut ja miten se on hyperobjektina toiminut kapitalistisen vaihdon ja riiston välineenä. Ilja Lehtinen asettuu osaksi tätä jatkumoa. Ajatus kirjoittaa öljystä syntyi, kun Lehtinen törmäsi Leo Lanian öljynäytelmään Konjunktur, jonka ohjasi Erwin Piscator Berliinissä vuonna 1928. Prosessissa dramaturgina toiminut Bertolt Brecht on vain ohimennen kirjoituksissaan viitannut teokseen, vaikka jopa kirjoitti näytelmän kolmannen näytöksen uusiksi prosessin kriisiydyttyä. Miten energiasokea öljyn järki meissä toimi? ”Piscatorin ja Brechtin tarkoituksena oli tehdä teos, jonka pääosassa olisi öljy materiaalisena, poliittisena ja taloudellisena voimana muovaamassa toimintaa.” Tekeillä olevassa Järjen vuosisata -tekstissään Lehtinen käsittelee tämän ”öljynäytelmän” tekoprosessia; näyttämöllä vilahtelevat niin Piscator, Brecht kuin näytelmän pääosaa esittänyt Tilla Durieux’kin. Teatterihistoriallisen tason lisäksi teksti liikkuu lähitulevaisuudessa sekä myyttisessä tulevaisuudessa. Vuonna 2028 keski-ikää lähestyvä tutkijanainen ja hänen yhteiskunnasta vetäytynyt isänsä käyvät intiimiä tilintekoa. Myyttisessä tulevaisuudessa kohtalottaret julistavat eurooppalaisen historian loppua raunioiden keskellä. Öljystä kirjoittamiselle asettaa mielenkiintoisen rajoitteen se, että teatterin pääasiallinen väline ovat toimivat ja puhuvat ihmishahmot. Lehtinen korostaa, ettei teksti luovu kokonaan toimivista ihmishahmoista näyttämöllä – koska teatteri ei voi niistä luopua. ”Yritän ihmisten kautta nostaa esiin öljyn ja energian ei-inhimillisenä toimijana, niin ihmisten ulkoista kuin sisäistäkin elämää määrittävänä tekijänä. Nostaa siis ”taustan etualalle”, kuten Brechtin yhtenä tarkoituksena myös oli.” Järjen vuosisata, jota ihmiskunta kaikkivoipuutensa huurussa eli, oli uusklassisen valtavirtataloustieteen aikaa. Lehtinen on taustatyönään uppoutunut suureen määrään historiallisia, dokumentaarisia ja kirjallis-taiteellisia materiaaleja, myös ei-valtavirtaisten talousajattelijoiden teoksia. ”Nobel-palkittu kemisti Frederick Soddy ymmärsi jo varhain energian ja fossiiliset polttoaineet arvonlähteenä. Hän esitti ajatuksen siitä, miten olemme eläneet loistokkaan aikakauden ilman omia ansioitamme. Lehtinen toteaa tällaisten ei-inhimillistä materiaalisuutta korostavien tekstien jääneen teksteiksi odottamaan historiaa. Ne eivät puhuttele inhimillistä perusylpeyttä ja ihmiskunnan uskoa omaan kyvykkyyteensä. ”Mehän uskomme vakaasti, että ihmiskunta on kyennyt edistymään joko liberalistisesti prometeaanisten innovaatioiden tuloksena tai marxilaisesti seurauksena työläisten alihintaan myymän työn riistosta. Kumpikin näistä näkökulmista – sekä ’oikeistolainen’ että ’vasemmistolainen’ katsantotapa – ovat kuitenkin energiasokeita. Ne ylistävät inhimillistä tuotantokykyä ja kekseliäisyyttä, mutta unohtavat ihmisestä riippumattomien, omalakisten voimien mahdin taloudellisen ja yhteiskunnallisen ”hyvän” viimekätisinä tuottajina.” Traagisesta väistämättömyydestä ja maailman muutettavuudesta ”Yritän muodostaa suhdetta kysymykseen traagisesta väistämättömyydestä ja brechtiläisen teatterin peruseetoksesta, maailman muuttamisesta ja siitä, miten traagisen väistämättömyyden voisi katkaista.” Tuleva teksti pyrkii mobilisoimaan molempia muotoja: piscatorilaista poliittista teatteria ja tragediaa. Lehtinen selittää, miten teoksen pseudotraagisessa kehystyksessä molemmat lähestymistavat asettavat toisensa kyseenalaisiksi. Tragedia paljastaa sen, miten henkilön ajattelu on pohjimmiltaan harhaista. Tragedian henkilöille keskeisintä on hamartia, traaginen erehdys, joka on seurausta hänen vaillinaisista oletuksistaan. ”On kyse välissä olemisesta. Pohdin, miten Brechtin muoto ja kela ovat kytkeytyneet öljyn kokemukseen ja fossiiliseen moderniin. Onko meillä tosiaan mahdollisuus muovata maailma toiseksi, irrottaa itsemme ja nähdä maailma kokonaan muutettavana?” ”Hans-Thies Lehmann on tragediaa ja draamallista teatteria koskevassa teoksessaan käsitellyt filosofisen ajattelun ja teatterin välisiä suhteita. Filosofisen diskurssin alkuperäinen muoto on näyttämöllinen. Totaalisia ideoita maailmasta välitetään oikeastaan vain silloin, kun näyttämöllä on useampia henkilöitä ja useampia ääniä. Varsinainen prosessi tapahtuu ihmisen välissä, eikä totuutta lukita yhteen ääneen.” Lehtinen yrittää tehdä tilintekoa saamaamme perintöön länsimaisen edistyksen, rationaalisen hallinnan ja maailman parannettavuuden ihanteeseen. ”Järjen aikakausi viittaa hallittavuuteen ja oman kohtalon käsiinsä ottamiseen. ”Brechtin ja Piscatorin toiveena – sekä heidän yhteisen dramaturgisen konseptionsa ohjenuorana – oli, että järki voisi ohjata meitä tästä lähin: voisimme järkemme avulla vapautua historian traagisista välttämättömyyksistä; tulemalla tietoiseksi meitä ympäröivistä olosuhteista nousisimme niiden yläpuolelle ja oppisimme muuttamaan maailman toiseksi.” Lehtinen itse ajattelee tämän kauniin toiveen osoittautuneen mahdottomuudeksi. Silkka järki ei voi ohjata historiaa eikä ihmisen toimintaa. Hän asettaakin kysymyksen siitä, miten ajatus järjestä ja sen mahdollistamasta maailman uudeksi muovaamisesta on juuri kokemus, jonka mahdollisti fossiilinen energia, erityisesti öljy. Missä määrin Brecht ja Brechtin valistuspohjainen ajattelu on osa öljyn kokemusta? ” Minulle toisin tekemisen, muutoksen, ”kohtalottomuuden” mahdollisuus ei ole pelkästään järjessä, eikä se voi tarkoittaa ”maailman kokonaan uudeksi muokkaamista”, kuten brechtiläisesti ajatellaan. Pikemminkin – joskin aina rajallisena ja rajoitettuna olentona muutoksessa on aina kyse rajatusta, paikkaan ja aikaan juurtuneesta toiminnasta, jonka mahdollisuuksia rajaavat meistä riippumattomat voimat.” Lehtinen puhuu tilanteesta, josta ihmiskunta nyt itsensä löytää ja koko poliittisesta tiedostamattomasta. Ihminen pystyy toimimaan, hän voi muuttaa kohtaloaan ja kantaa valinnoistaan vastuun. Miten tuoda esiin elämä vailla totaalisia horisontteja? ”Yksi totaalinen horisonttihan oli edistyksen ja tulevan paratiisin odotuksen ja vaatimuksen horisontti. Toinen apokalypsi ja totaalinen tuho. Mutta ehkä ajatus on nyt se, ettei tuho ole koskaan totaalinen, ei ole loppua. Me olemme aina jossain paikassa. Kriisin paikkoja, katkoksia ja murtumia on ollut maailman sivu. ” Ajan ulottuvuuksista Puhumme siitä, minkälaisena Lehtisen työn alla olevassa teoksessa aika hahmottuu. Draamaan liittyvät ekokriisin ilmastonmuutoksen ja luontokadon katastrofissa ja dystooppisissa tulevaisuuskuvissa kysymykset ajasta, joka on vahvasti läsnä esimerkiksi Tuija Kokkosen Muistio-sarjan esityksissä ja hänen väitöskirjassaan. ”Täällä residenssissä olemme puhuneet siitä, miten teos käsittelee aikaa. Minulla ei vielä ole selkeästi muotoutunutta ideaa mutta intuitiivisesti tekstiin on hahmottumassa kolme ajan modaliteettia: menneisyys, nykyisyys ja tuleva, myyttinen aika Tämä ajatus voi olla heijastusta myös Thomas Köckin näytelmästä Eure Paläste sind leer (all we ever wanted). Ajan käsittely liittyy traagiseen välttämättömyyteen. Näkijät tulevaisuudesta luovat myyttisen kohtalokkuuden, ja me täällä olemme ajan ja myyttisen välttämättömyyden sisässä sitä näkemättä. Köckin näytelmässä Teiresias on myyttinen traaginen näkijä.” ”Omassa tekstissäni myyttinen, traaginen aika on läsnä kohtalotarten hahmossa, mutta en haluaisi, että tämä kohtalokkaan vääjäämättömyyden taso jää hallitsevaksi. Tulevaisuus on kaikesta huolimatta avoin; kohtalottaret eivät tiedä kaikkea eikä fossiilisen modernin aika ole pelkkää kohtalon sanelemaa tragediaa.” Ihmislajin, yhteisön ja taiteen mahdollisuuksista Lehtinen on näytelmissään ja esseissään toistuvasti käsitellyt kysymystä ihmislajin ja yhteisön mahdollisuuksista. Ekologisen surun on korvaamassa toiveikkuus. Teatterikorkeakouluun lopputyönäytelmäksi kirjoitetussa Elinvoimassa (2019) viiden näyttelijän kuoron metsäsuhteesta ja Lehtisen kirjoitusprosessin aikaisista merkinnöistä muotoutui ihmislajin tilannetta ja ekologisen katastrofin aikajännettä käsittelevä teos, jossa päätepisteenä näyttäytyi ihmislajin sukupuutto. Koronapandemian aikana ja Pentti Linkolan kuoleman jälkeen Lehtinen kirjoitti siitä, miten elämme ”lykkäyksen tilassa — odottelemme hiljaisen epävarmuuden vallassa huomista, joka eittämättä saapuu ennennäkemättömän myrskyisänä”. Hän tilitti elämäänsä varjostanutta ”kokonaisvaltaisen kääntymyksen” vaatimusta pohtien Linkolan merkitystä itselleen. Linkola oli sanoittanut oman surun kokemuksen. ”Vihaisen, kommunikaatiohaluttoman ja sapekkaan” Linkolan ajattelulla ei Lehtisen mukaan kuitenkaan ollut käyttöarvoa. Linkolan sijaan Lehtinen luki omavaraistaloutta pohdiskelevaa Riikka Kaihovaaraa ja Lasse Nordlundin käytännön kokemuksia omavaraistaloudesta. Lehtisen silloisen ajattelun ja omien kokemusten heijastuma on näytelmä Maaseutua etsimässä (2023). Teoksen havainnot nostalgiasta ja yhteisöllisyyden etsinnästä osuivat olennaiseen. Kuulumattomuutta ja kodittomuutta poteva nykyihminen luo maaseudusta ihannetopoksen, kaivatun onnen kultamaan. Teos ei kääntynyt melankoliaksi purkaessaan monimielisesti ja kriittisenlempeästi nostalgian ja kuvitelmien värittämää kuvaa maaseudusta. Lehtisen perhe ryhtyi pandemian aikana omavaraiskokeiluun, joka kuitenkin osoittautui kokonaisvaltaisesti toteutettuna heidän elämäntilanteeseensa sopimattomaksi. ”Maaseutua etsimässä -teoksen horisontilla oli tosi paljon tekemistä oman haavekuvan ja paluun fantasian kanssa. En kuitenkaan väitä, että kyse olisi vain kaupunkilaisten huuruisesta haavekuvasta. Kaikki kunnia niille, jotka sen tekevät. Näytelmässä käsitellään unelmasta luopumista tai sen siirtämistä unelmien kaappiin.” Lehtinen pohtii performatiivista ristiriitaa. ”Omavaraisyhteisön eetokseen sisältyy usein ajatus siitä, että pitää päästä eroon juurettomuudesta ja urbaanista vieraantuneisuudesta, asioiden vaihdettavuudesta. Tuotetaan valikoitu olosuhde, luodaan itsevalittu ideaaliyhteisö. Mutta eivätkö juuri jatkuvuuden, ylisukupolvisuuden ja traditioiden ylläpitämisen näkökulmasta konkreettiset, ei-valitut perhe- ja lähisuhteet muodosta sen yhteisön, jonka kanssa pitäisi voida tulla toimeen?” Maaseutua etsimässä -tekstin harjoitteluprosessissakin olennaisimmat muutokset liittyivät juuri lopetuksen eleeseen: mitä tapahtuu, kun ideaali on romahtanut ja osoittautunut toimimattomaksi. ”Ihmisten on tultava toimeen keskenään siinä paikassa, jossa he ovat. Ihmisille jää toisensa jäljelle ilman ideaaliyhteisön haavekuvaa. Filosofi GK Chestertonilla on kaunis teksti siitä, kuinka yhteisössä elämisen todellisin testi on, tuletko toimeen naapuriesi – todellisten lähimmäistesi – kanssa. ” Jossain määrin draamakin käsittelee sitä, miten ihmiset joutuvat elämään ja tulemaan toimeen samassa tilassa. Tästä näkökulmasta aukeaa isoja eettisiä ihmistenvälisiä ja myös posthumanistia kysymyksiä kanssaolemisesta ja -elämisestä. Ilja Lehtiselle Maaseutua etsimässä keskittyi ajatukseen siitä, että valinnat tehdään suhteessa toisiin. ”Näytelmän tai ainakin kaiken draaman ehtona on, että ihmiset eivät voi tuosta vain lähteä menemään. On oltava jokin ulkoinen voima, joka pakottaa olemaan yhdessä, tai sitten sisäinen voima, joka pitää ihmiset yhdessä. Maaseutua etsimässä –teoksessa ihmiset tekivät omaa näytelmäesitystään. Esitys oli ihmiset yhteen kutsuva voima ja mahdollisuus. Taustalla oli ajatus siitä, miksi taidetta ylimalkaan tehdään.” Keskustelussa päädymme taiteilijaresidenssissä muodostuneeseen yhteisöön ja sen merkitykseen. Ollaan yhteisesti ”asian äärellä”, Lehtinen kiteyttää. ”Täällä Saaressa muodostunut taiteilijayhteisö on eittämättä väliaikainen ja koostumukseltaan tavallaan satunnainen. Silti meitä pitää yhdessä jokin. Täällä työskentelevät ihmiset muodostavat yllättävälläkin tavalla tärkeältä tuntuvan, yhteenkokoutuneen porukan, jonka kesken luovia prosesseja ja ajattelua ylimalkaan on ollut luontevaa ja hedelmällistä jakaa.”