Ihmisen päättämättömyys on luonnolle kehno vaihtoehto

YK:n COP16-luontokokous jätti paljon ratkottavaa tulevaisuuteen. Kun valtioiden välisellä tasolla jumitetaan, tarvitaan muilta yhteiskunnan toimijoilta rohkeutta ja oma-aloitteisuutta edistää kriittistä keskustelua luonnon monimuotoisuuden ympärillä. Aktiivinen tiedon tuottaminen ja ymmärryksen lisääminen luovat valmiuden tehdä vaikeitakin päätöksiä, kun niiden aika on. Epätietoinen junnaaminen luontokokousten välillä ei palvele sen enempää luonnon kuin ihmistoimijoidenkaan etuja.

Marraskuun alussa päättynyt COP16-luontokokous jätti tuloksissa toivomisen varaa. Useassa keskeisessä asiakohdassa, kuten rahoituskysymyksissä sekä seuranta- ja raportointimekanismin kehittämisessä, ei päästy puusta pitkään. Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen osallisuuden vahvistamisesta ja digitaalisen sekvenssitiedon hyödyntämisen vapaaehtoisista korvauksista tehdyt päätökset olivat harvoja selkeää konkretiaa sisältäneitä päätöksiä. Luontokokouksen aikaansaannoksia sekä päätöksiä on käsitelty tarkemmin esimerkiksi YK:n omassa koonnissa sekä brittiläisen Carbon Brief -sivuston analyysissä.

Luontokokouksen osallistujamaiden päättämättömyys merkitsee sitä, että sen enempää yksityisellä sektorilla kuin laajemmin kansalaisyhteiskunnassakaan ei kannata lähiaikoina odottaa selkeää kansallista tai kansainvälistä ohjausta biodiversiteettitoimissa. Kun virkahenkilöstö vetäytyy jatkotyöstämään avoimiksi jääneitä kysymyksiä erilaisiin työryhmiin ja välikokousformaatteihin, katoavat prosessit pitkäksi aikaa julkisuuden valokeilasta. Keskeisiä vaikuttajatahoja toki kuullaan tänäkin aikana, mutta kuulemisten sisällöllinen anti on lopulta kiinni siitä, kuinka aktiivisesti ja jatkuvasti hallintokoneiston ulkopuolella pohditaan luonnon monimuotoisuutta.

Aktiivisuutta puolestaan voi olla vaikea ylläpitää, jos ylikansallisissa konferensseissa päätöksiä ei synny, tai ne jäävät ympäripyöreiksi ja sitä kautta informaatio ja jatkotoimenpiteet alemmilla yhteiskunnan tasoilla epäselviksi. Yksilötasolla tämä korostuu entisestään. Luontokato on monimutkainen ja pelottava ilmiö, jonka edessä lamautuu helposti. Jos selkeitä toimintaohjeita ei ole tai tukea reagointiin ei tule riittävästi, on ymmärrettävää itsesuojelua keskittyä toiminnallisesti hallittavampiin asioihin. Luontokatoilmiön kohtaamisen välttelystä seuraa kuitenkin vain lisää epätietoisuutta ja kahden vuoden kuluttua mahdollisesti jälleen yksi uusi luontokokous ilman merkittäviä käytännön tasolla vaikuttavia lopputuloksia.

Luontokatoa ei pysäytetä ilman konkretiaa

Noidankehän katkaisemisessa aikaikkunat luontokokousten välillä ovat ratkaisevia. Nykyistä kokonaisvaltaisemman ja toiminnallisemman biodiversiteettidiskurssin muodostuminen laajan kansalaiskeskustelun ja intressiryhmien kommentoinnin kautta kansallisella tasolla toisi kansainvälisiin neuvottelupöytiin poliittisesti valmiimpia ratkaisuja. Tähän pääseminen edellyttäisi luonnon monimuotoisuuden viitekehyksen tuomista mahdollisimman laajasti – vertikaalisesti ja horisontaalisesti – yhteiskunnan eri tasoille toimintojen suunnitteluun, keskusteluun ja valintatilanteisiin.

Ilmiötä on kutsuttu biodiversiteetin valtavirtaistamiseksi. Siitä laadittiin COP-16 luontokokouksessa päivitetty päätösteksti, jossa muistutellaan valtavirtaistamisen kriittisestä merkityksestä luontokadon pysäyttämisessä. Onnistunut valtavirtaistaminen ympäristötiedon tuottamisen ja saatavuuden sekä laajapohjaisen osallistamisen muodossa loisi Suomen ympäristökeskuksen mukaan edellytyksiä konkreettiselle luonnon monimuotoisuutta tukevalle toiminnalle. Kolumbian luontokokouksessa perustetussa valtavirtaistamisen ryhmäaloitteessa, johon Suomikin liittyi, puolestaan painotetaan biodiversiteettiajattelun integroimista osaksi kaikkia talouden eri sektoreita, jotta maailmaa pelastetaan tarpeeksi kokonaisvaltaisesti ja yhtenäisesti.  

Valtavirtaistamispuheidenkin ongelmana on kuitenkin konkretian uupuminen. Biodiversiteettiajattelu jää helposti yksilön arkielämän realiteeteista irralliseksi, eikä se sulaudu osaksi yritysten strategioita ilman keppiä ja porkkanaa. Noidankehä nimittäin pyörii myös valtavirtaistamisen viitekehyksessä: kansainvälisellä ylätasolla päästään lähinnä vesitettyihin kannustuspuheisiin – esimerkkinä edellä mainittu valtavirtaistamisen päätösteksti – ja alatasoilla eletään konkretian puutteen aiheuttamassa epävarmuudessa, jossa hyvin harvalla toimijalla on resursseja ja rohkeutta lähteä yksin ohjaamaan toimintaansa vieraille vesille luontokadon pysäyttämisen ehdoilla.

Näin ei synny riittävän tehokkaasti velvoittavia päätöksiä toimenpiteistä ja rajoituksista, jolloin ei synny myöskään selkeitä vastuita tehtyjen päätösten osalta ja niiden seurausten edessä. Kun selkeää linjaa päätösvastuineen ei ole, on mahdollisten korjausliikkeidenkin tekeminen epämääräistä haparointia pimeässä. Historia lienee jo osoittanut, ettei moinen kiemurtelu pysäytä luontokatoa: onhan YK:n monimuotoisuuskonventionkin pohjalta ehditty kokoustaa jo yli 30 vuoden ajan. Luonnon näkökulmasta huonotkin päätökset alkavat toisin sanoen olla parempi vaihtoehto lähes toivottomalta näyttävässä tilanteessa, koska ne tuovat mukanaan vastuun ja siten ainakin teoriassa avaimet todellisiin muutoksiin. 

Mistä olemme valmiita luopumaan?

Yksi tie limbosta ulos olisi kriittisempi näkökulma valtavirtaistamiseen. Sen sijaan, että lähtökohdaksi otetaan automaattisesti normatiivisesti luonnon monimuotoisuutta turvaavan ajattelun levittäminen, tulisi yhteiskunnan eri tasoilla pyrkiä luomaan lisää kriittistä ja tuomitsemisesta vapaata keskustelua sekä sille pohjautuvaa toimintaa biodiversiteetin viitekehyksessä. On turhaa kieltää sitä, että luonto- ja ilmastotyö on ihmistoimintaa joiltakin osin rajoittavaa. Olisikin korkea aika ryhtyä tuottamaan mahdollisimman paljon tietoa myös siitä, mistä todella joudumme luopumaan luontokatoa estäessämme ja linjaamaan siitä, mihin kaikkiin menetyksiin olemme ja emme ole valmiita.

Käytännön tasolla tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi teollisuuden eri toimialojen kannustamista raportoimaan tarkemmin sellaisistakin toimista, jotka voivat olla biodiversiteetin näkökulmasta ongelmallisia, mutta ovat joiltakin muilta vaikutuksiltaan luettavissa positiivisen puolelle. Vastaavasti keskustelua pitäisi lisätä siitä, paljonko luontoa joudutaan muokkaamaan ja hävittämään, jotta esimerkiksi rikkaammissa Euroopan maissa elävien ei tarvitse luopua elintasostaan. Hinnaksi tulee väistämättä sukupuuttoja ja heikentyneitä elinympäristöjä, mutta saammehan kai silti myös jotakin.

Hyvin perusteltuina myös luonnon monimuotoisuutta heikentävät toimet ovat relevantteja vaihtoehtoja, joiden varaan ihmisen tulevaisuutta voidaan niin haluttaessa rakentaa. Olennaista on ottaa selkeä kurssi ja edetä siltä pohjalta suoraan toimintaan. Vaikka kansainvälisellä tasolla voi silti tulla yhteentörmäyksiä, olisi ainakin kansallisella tasolla suunta paremmin selvillä. Jos myöhemmin alkaa kaduttaa tai arvot muuttuvat, on meillä pöydässä konkreettisia päätöksiä, joiden pohjalta toimintaa on helpompi arvioida ja kurssia muuttaa kerralla. Epäonnistuminen virhearviointeineen on luonnollista. Sen sijaan ongelmien kompleksisuuden edessä jähmettymisestä ei ole alibiksi ekologisen kuihtumisen jatkumiselle.