Tarinat ja julkaisut

17.05.2016

Hullu, sairas, terve, hauras – kokemuksen filosofia

Sanna Tirkkonen kirjoittaa Rohkeus-blogissa kokemuksen käsitteestä ja sen ymmärtämisestä.

Silmiini osui hiljattain sanomalehden kolumni, jossa todettiin huolestuneena yksilöllisen kokemuksen korvaavan faktat julkisessa keskustelussa. Kirjoittaja kutsui nettikeskusteluiden spontaaneita kommentaattoreita ironiseen sävyyn ”kokemusasiantuntijoiksi”. Kokemus liitettiin lähinnä yksilölliseen mielipiteeseen. Omassa etiikan, yhteiskuntafilosofian ja psykiatrian filosofian käsitteistöjä tutkivassa väitöstutkimuksessani käsittelen muun muassa sitä, kuinka monin eri tavoin kokemuksen käsite voidaan kuitenkin ymmärtää, ja kuinka sitä on historiassa hahmotettu.

Tutkimukseni motivaatio ja jatkokäyttötarkoitukset liittyvät inhimillisen kokemuksen syvempään ymmärtämiseen niin yhteiskunnallisen eriytymisen ilmiöissä kuin esimerkiksi terapiakäytännöissä tai mielenterveysongelmien jäsentämisessä. Erityisen kiinnostunut olen siitä, kuinka henkilön kokemuksen omasta itsestään on ajateltu muodostuvan esimerkiksi hulluna, sairaana, terveenä tai vapaana subjektina, ja minkälaisia aktiivisia toimia ja taitoja subjekti kohdistaa itseensä. Tämä on olennaista sen hahmottamisessa, kuinka kokemus itsestä yhteiskunnallisena, aktiivisena tai esimerkiksi ulkopuolisena subjektina on käsitetty muodostuvan ja muuttuvan.

Filosofian tarkoitus on kysyä oletuksia ja perusteluja. Kokemuksen käsitteen tieteellinen tutkiminen nostaa välittömästi esille myös eettisesti latautuneita kysymyksiä:

Kun puhumme kokemuksesta, kenen kokemuksesta oikeastaan puhumme?

Miten yksilön kokemus ja tieteellinen tutkimus voidaan liittää yhteen? Miten esittää vaihtoehtoja normaalilähtöisen kokemuksen oletuksille ja ehdottaa armollisempia tapoja tarkastella terveyden ja pahoinvoinnin rajapintoja? Miten tavoittaa ja käsitteellistää hetki, jota ei yhdistäkään jaettu yhteinen kieli tai ajattelun logiikka?

Sain mielenterveysyhdistykseltä kutsun puhumaan Lapinlahden entiseen mielisairaalaan keväällä 2016 liittyen sekä hulluuden historiaan että mielenterveyden järkkymisen kokemuksellisuuteen. Tilaisuuteen ilmoittautui satoja ja taas satoja kiinnostuneita, ja tilaisuus päätettiin järjestää uudemmankin kerran – jolloin paikalle saapui vieläkin enemmän kuulijoita. Olen kevään mittaan vastannut kysymyksiin siitä, miksi aihe kiinnostaa juuri nyt niin paljon. On mahdollista, että mielenterveyttä käsittelevien aiheiden ympäriltä on murtunut tabuja ja leimautumisen pelkoa. Filosofian historiasta löytyy myös useita ajattelijoita, joiden mukaan mielenterveyden häilyminen on mahdollisuutena jatkuvasti läsnä, koskee meitä kaikkia, ja siksi se liittyy yleisemmin kysymykseen inhimillisestä olemassaolosta sen sijaan että tehtäisiin jyrkkä erottelu normaalin ja patologisen välille.

Puheenvuoroissani olen ottanut akateemisesta filosofiasta poikkeavia vapauksia ja esimerkiksi lukenut ääneen mielenterveysongelmista kärsivien kuvauksia mielen järkkymisen olennaisista murtumakohdista. Kuvaukset ovat syntyneet kokijoiden oman toivomuksen, luottamuksen ja yhteistyön tuloksena.

Ajatuksenani on ollut tavoittaa kokemus elettynä ja omasta logiikastaan käsin katsottuna ennen lääketieteellistä selittämistä tai sijoittamista diagnostisiin kriteereihin.

Näinä hetkinä auditorioon on laskeutunut hiljaisuus. Luennoilla sekä niiden jälkeen olen käynyt keskusteluja, joissa kysytään: ”miksi en ole kuullut tätä ennen?” ja ”käytetäänkö hoitoprosesseissa vielä tällaista kokemuksen näkökulmaa?” Ajattelen, että filosofian tehtävänä on myös tutkia ja muodostaa käsitteistöä, joka tavoittaa kokemuksen sellaisissakin häilyvissä kohdissa, joihin analyyttiset erottelut eivät ole yltäneet.

Olen jälkikäteen ajatellut luennoista niin, että luokitteluiden historiallinen tutkimus saattaa antaa etäisyyttä kuulijan omaan tilanteeseen kiinnittämällä huomion siihen, kuinka eri tavoin asioita on joskus ryhmitelty ja liitetty yhteen. Toisinaan historiallinen perspektiivi saa myös nykyisiin selitysmalleihin liittyvät oletukset näyttämään varsin oudoilta. Ja niin yksityinen ja ainutkertainen kuin jokainen kokemus onkin, kokemuksen näkökulma voi tarjota samastumispinnan toisen kokijan tilanteeseen, kenties hälventää häpeää omasta sairastumisesta tai auttaa ymmärtämään sitä, kuinka oma läheinen tai ehkä potilas on elänyt läpi ja itse hahmottanut omaa tilannettaan.

Verrattuna vaikkapa juuri julkisen keskustelun tapoihin määritellä se, mitä kokemuksella tarkoitetaan, on kiinnostavaa, että filosofian perinteessä kokemuksen käsite ei ole liittynyt vain subjektiivisuuteen tai epätieteellisyyteen – päinvastoin.

Kokemus on antiikista lähtien yhdistetty kysymyksiin tieteellisestä tiedosta, ja moderni empiirinen tiede olettaa lähtökohdakseen kokemusperäisyyden.

Silloinkin kun pohdimme subjektiviteetin muodostumista, eli kokemusta itsestä, tutkimuksessa on huomioitava myös käsitykset siitä, kuinka ihmistä ja tämän terveyttä tai sairautta koskeva tieto muodostuu.

Kokemus mielen sairastumisesta ei ole irrallinen yhteiskunnallisista käytännöistä tai siitä, minkälaisia piirteitä pidetään sairaina tai normaaleina ja minkälaisien hoitoprosessien on ajateltu olevan niiden kanssa linjassa.

Tilanteellisuuteen ja inhimilliseen kokemukseen perustuva etiikanperinne ottaa lähtökohdakseen sen, että arkipäiväinen ihmisten kohtaaminen ja tilanteisiin reagoiminen eivät juuri perustu minkään tietyn moraalinormiston tai -koodiston seuraamiseen vaan monimutkaisempiin, sisäistettyihin ajatus- ja toimintamalleihin, joita tilanteissa sovelletaan. Tutkimuskehykseni puitteissa onkin pohdittu esimerkiksi sitä, kuinka tieteelliset oletukset ja teoreettiset käsitykset subjektiviteetista näkyvät hoitokäytännöissä, suhteissa ihmisten välillä, ja kuinka henkilöt koetaan tieteellisen tiedon ja menetelmien kohteina. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan määritellä sitä, mitä on mahdollista kokea, jähmettää kokemusta paikoilleen tai nähdä ihmisiä tiedon objekteina. Tutkimuskirjallisuudessani olenkin kiinnittänyt huomiota erityisesti sellaisiin tapoihin käyttää kokemuksen käsitettä, jotka paitsi mahdollistavat subjektin etääntymisen vaikeista kokemuksista myös tarjoavat kriittisen näkökulman tarkasteltaviin ilmiöihin.

Kirjoittaja

Sanna Tirkkonen

Sanna Tirkkonen työskentelee tohtorikoulutettavana käytännöllisen filosofian oppiaineessa. Hänen väitöstutkimuksensa liikkuu etiikan, yhteiskuntafilosofian ja psykiatrian filosofian yhtymäkohdissa. Tutkimus kattaa kokemuksen käsitteen erilaisia ilmenemistapoja sekä ajatuksia eettisistä taidoista. Tirkkonen on kiinnostunut eettisen toiminnan syntymisestä ihmisten kohtaamisessa, mutta myös siitä, kuinka tieteellinen tieto liittyy konkreettisiin käytäntöihin sekä subjektin kokemuksiin itsestä. Siten tutkimuskirjallisuus liittyy myös hulluuden historian teemoihin. Maisteritasolla hän kouluttautui filosofian lisäksi vuorovaikutusaineisiin, työskenteli Pariisissa ja teki vuosikymmenen ajan töitä lastenkodissa yhteistyössä psykiatristen hoitotahojen kanssa.