Tarinat ja julkaisut

Kaivolla-blogi

04.08.2022

HARMAA-työryhmä venyttää filosofian ja kuvataiteen rajoja

Kuva Pauliina Mäkelän installaatiosta Oculotopia (2022).

Paikan päällä kirjoittamista, kuvaan reagoimista, moniäänisyyttä, kokeilupäiviä – akateemisen työnsä lisäksi HARMAA-työryhmä kehittää erilaisia filosofis-kuvataiteellisen ilmaisun muotoja. Epäsuora filosofia vastustaa totuuden jälkeisen ajan huutelukulttuuria tekemällä tilaa henkilökohtaisille ajatusprosesseille ja epävarmuuden sietämiselle.

Inspiraatio 

Erika: Alkuperäinen kiinnostukseni filosofian ei-valtavirtaisiin muotoihin syntyi kääntäessäni tekstivalikoimaa Christine de Pizanin teoksesta Kirja naisten kaupungista (1405) Martina Reuterin toimittamaa kirjaa Miesvaltaa murtamassa (2021) varten. Aloin miettiä, miten eri tavalla Christinen ironinen ja dialogimuotoa noudattava kirjoitustapa vaikuttaa lukijaan kuin suora argumentaatio jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Vaikka Christine joutuikin huomioimaan oman aikansa moraaliset ja uskonnolliset vaatimukset, tietyllä tavalla hänen kirjoituksensa on uskomattoman vapaata ja hauskaa. Suomentaessani mietin, miten vakavahenkistä akateeminen filosofointi useimmiten on ja millä tavalla se loppujen lopuksi vaikuttaa niin sanottuna totuuden jälkeisenä aikana.

Noihin aikoihin luin myös Nietzscheä, ja myös hänen kirjalliset kokeilunsa kiinnostivat minua. Minua kiehtoi erityisesti hänen tietyssä mielessä epäsuora tapansa vaikuttaa lukijaan. Esimerkiksi teoksessa Näin puhui Zarathustra päähenkilö vuoroin esittää hurmioituneita visioita ja vuoroin taas kyseenalaistaa omat väitteensä – nauraen lukijan tahdolle ottaa ne vakavasti. Vetämällä tällä tavalla maton lukijan alta Nietzsche sysää hänet kohti itsenäistä ajatusprosessia. Samantapainen kehotus ajatella itse on tietysti filosofian sokraattinen peruslähtökohta. Aikamme ammattifilosofit vaikuttavat kuitenkin harvemmin kyseenalaistavan filosofian tekemisen muotoa. Itse lähdin etsimään sellaisia kirjoittamisen ja ajattelun tapoja, joissa lukija kutsutaan osallistumaan ajattelun liikkeeseen mutta jossa hänelle ei välttämättä anneta “oikeita vastauksia”. Nimesin tämän ajattelumuodon “epäsuoraksi filosofiaksi”, missä näkyy kaikuja myös Kierkegaardin “epäsuorasta kommunikaatiosta”. Työryhmän nimi ”HARMAA” puolestaan kuvastaa tilaa ”oikean” ja ”väärän” sekä ”mustan” ja ”valkoisen” välissä. Hankkeen alussa selvitimme ajatuksiamme tästä tilasta ja yleisistä päämääristämme epäsuoran filosofian manifestissa.

Jaakko: Myös minä olin kiinnostunut “epäsuorasta filosofiasta” jo ennen hankkeen alkua. Tämä pohdinta liittyi kirjoituksen ja kirjallisuuden teemoihin sekä kysymykseen siitä, miten filosofiaa tehdään ja mitä sillä halutaan ilmaista. Runoilija Teemu Manninen puhui joskus “täydellisen kirjan” ajatuksesta. Täydellinen kirja on ideaali, jota kohti pyritään, mutta joka jokaisen toteutuneen kirjan jälkeen muuttaa muotoaan. On siis jokin kokonaisuus, joka on sanomaton ja tavoittamaton, mutta jonka sanomista kumminkin aina ja yhä uudelleen tavoitellaan.  Vastaavanlaisia ajatuksia kirjasta ja kirjoituksesta, joka rakentuu fragmentaarisesti, osa osalta mutta kuitenkin tavoittelee täydellisyyttä, löytyy myös filosofian historiasta esimerkiksi Friedrich Schlegeliltä. En ole romantiikka-asiantuntija, mutta nämä ajatukset kiehtovat minua ja sopivat myös “epäsuoran filosofian” luonnehdinnaksi. Filosofista ”ideaa” ja sen sanallistamista voi siis tavoitella erilaisia kielen rekistereitä ja kirjallisuuden lajeja yhdistellen. 

Ira: Minua taas kiinnostaa työskennellä konkreettisten elämäntilanteiden ja ihmisten tarinoiden parissa. Tutkimuksessani olen analysoinut esimerkiksi haastatteluja, päiväkirjoja sekä piirustuksia ja kollaaseja, joissa kroonisesta kivusta kärsivät naiset kertovat elämästään. Blogikirjoituksiani inspiroi tyylillisesti latinalaisamerikkalainen kirjallisuus, erityisesti Jorge Luis Borgesin teokset, joissa kirjoittaja yhdistelee taitavasti filosofista kirjoitusta mystiseen tarinankerrontaan. Hänen tekstiensä kiinnostavimpia puolia ovat ajan kuvauksen epälineaarisuus ja se, miten kokemusten kudokset liittyvät yhteen.

Pauliina: Olen työskennellyt kuvituksen, kuvataiteen ja sarjakuvan parissa toistakymmentä vuotta. Yhdessä tekeminen erilaisten ihmisten kanssa on tuntunut aina inspiroivalta ja ruokkinut luovuuttani. Olen miettinyt tämän projektin aikana useaan otteeseen Harold Pinterin vuoden 2005 Nobel-puhetta, jossa hän vapaasti suomennettuna toteaa, että kirjailijana hän hyväksyy totuuden ja valheen häilyvyyden, mutta kansalaisena ei. Kansalaisena on kysyttävä: Mikä on totta? Mikä on valhetta? Taiteen keinoin voimme käsitellä hankalia, ambivalentteja asioita ja kenties tunnistaa piilossa olevia ajatuksia ja tuntemuksia.

Häilyvyys ja monitulkintaisuus ovat aina läsnä töissäni: ne valmistuvat vasta katsojan mielessä. Pyrin luomaan kuvia, joissa on tilaa ihmettelylle. Minua inspiroivat erilaiset analogisesti luodut illuusiot, muodonmuutokset ja silmänkääntötemput, joita näkee vanhoissa taikalamppuesityksissä. Tietynlainen ”taikuus” ja ”ylimaallisuus” kiehtovat minua. Jostain syystä mietin myös toistuvasti Kafkan Odradek-hahmoa, jota Jaakko käsitteli ”Hämärä”-blogikirjoituksessaan. Minua inspiroi Kafkan kyky luoda nöyhdästä, mitättömästä asiasta niin voimakas hahmo, että se kummittelee toistuvasti mielessäni. Siinä on myös samaa todellisen ja kuvitellun yhteentörmäystä, joka toimii peilin tapaan paljastaen kätkettyjä pelkoja.

Kokeilevuus 

Erika: Meillä oli alun alkaenkin ideana olla sekä kokeileva ryhmä että ryhmä, joka käsittelee totuuden jälkeisen ajan ongelmia blogissa. Ryhmä onkin pystynyt reagoimaan varsin nopeasti ajankohtaisiin tapahtumiin kuten pandemiaan ja Ukrainan sotaan – ei ole tarvinnut tehdä ensin viittä vuotta tutkimusta aiheesta ja sitten jos silloinkaan julkaista jotakin yleistajuista. Lyhyemmän ja yleistajuisemman kirjoitusmuodon omaksuminen on vaatinut jonkin verran opettelemista, mutta nyt tuntuu, että kun hanat ovat auki, niitä ei saa enää kiinni!

Kuvitus ja animaatio: Pauliina Mäkelä

Jaakko: Olen kirjoittanut hyvin kauan. Aloitin vuosituhannen vaihteessa kirjoittamalla runoja pöytälaatikkoon. Sittemmin pidin useita blogeja, joita parisenkymmentä vuotta sitten kutsuttiin vielä “verkkopäiväkirjoiksi”. Toimin hetken myös toimittajana. Teen myös mielelläni yhä edelleen muistiinpanoja käsin. Kokoan näitä muistiinpanoja yhteen ja kirjoitan niitä puhtaaksi koneelle, tulostan ja teen käsin merkintöjä marginaaliin, kirjoitan uudelleen puhtaaksi ja niin edelleen. Minusta kirjoittaminen voi itsessään olla siis eräänlainen ajattelun tapa. Toisaalta se on myös tietyllä tapaa käsityötä… Siksi projektin puitteissa on ollut vapauttavaa kirjoittaa “luvan kanssa” projektin blogiin – mutta myös muualle – tekstiä, joka ei ole tiukassa mielessä akateemista. Etenkin englanninkieliset akateemiset tutkimusartikkelit alkavat hyvin nopeasti muistuttaa toisiaan, kun ihmiset kirjoittavat kielellä, joka ei ole heidän äidinkielensä. 

Ira: Minusta erityisen vapauttavaa on ollut se, että olen voinut kirjoittaa auki monet vuosien aikana kerääntyneet pohdinnat, joita ei ole ollut mahdollista tuoda julkisuuteen aiemmin.Jaakon tavoin kirjoitan ensin paperille jotakin. Tekstiä syntyy tällöin spontaanisti ja usein kaoottisesti. Kirjoitus yhdistyy marginaaleihin piirrettyihin kuviin. Jotkut ajatukset ilmaisen ensin visuaalisesti, minkä jälkeen ne saavat sanallisen muodon. Tässä hankkeessa työskennellessäni olen löytänyt myös uuden tavan kokeilla ei-akateemista kirjoittamista: saatan mennä erilaisiin sosiaalisiin ympäristöihin kuten Maahanmuuttoviraston palvelupisteeseen, sairaalaan tai poliisiasemalle ja kirjoittaa niin sanotusti paikan päällä.

Keskusteltuani teksteistäni muiden ryhmäläisten kanssa olen vähitellen omaksunut yksinkertaisemman kirjoitustyylin, eli vältän raskaita filosofisia virkkeitä ja yritän tehdä tekstin helposti lähestyttäväksi erilaisille yleisöille. Kaiken kaikkiaan olen alkanut ajatella enemmän lukijaa. Lyhyiden tekstien kirjoittamisesta on tullut minulle sosiaalisen osallistumisen ja vuorovaikutuksen keino. Tunnen, että tulen nähdyksi ja jopa kuulluksi.

Pauliina: “Eri tavalla”, poiketen tehdyt asiat ovat aina vedonneet minuun. Olen esimerkiksi ison osan elämästäni käynyt kokeellisen musiikin keikoilla, altistanut itseni enemmän tai vähemmän haastaville, yllättäville tai riemastuttaville esityksille. Nykyään myös esiinnyn osana kokeellista Kultapalmut-duoa, jossa teen live-visuaaleja piirtoheittimien kanssa. Kokeellisuus tarkoittaa minulle mielentilaa ja tapaa suhtautua asioihin. Mielestäni yksi projektimme läpileikkaava teema on epävarmuuden sietäminen. Tämän aiheen käsittely kokeilevan, itsessään ainakin osin määrittelemättömän lähestymistavan kautta tuntuu olennaiselta.

Erika: Itselleni on ollut todella vapauttavaa, että tässä hankkeessa on mukana kuvataiteen ulottuvuus ja Pauliina. Jotenkin on ollut paljon helpompaa nytkäyttää ajattelua vähän eri suuntaan, kun mukana on henkilö, joka ei ole niin kangistunut akateemisiin kaavoihin. Toisaalta itsellänikin on jonkin verran taustaa kuvataiteessa, kuten on Irallakin, joten siinä mielessä kuvataiteen läsnäolo ei ole tuntunut pelkästään ”uudelta” asialta vaan paluulta johonkin vanhaan ja rakkaaseen tekemisen tapaan. 

Ira: Visuaalisen puolen läsnäolo tuo tosiaan vapautta luovaan ajatteluun. Usein Pauliinan kuvat tuovat uuden näkökulman ideoihimme. Ne avaavat rinnakkaisen “tekstin” sanallisen ilmaisun rinnalle. On tuntunut hyvältä kirjoittaa arkipäivän aiheista, antaa ääni erilaisille kokemuksille ja kytkeä oma teksti Pauliinan tekemiin kuviin. Yksi kokeiluistamme oli nimenomaan ottaa pohdintojemme lähtökohdaksi kuva ja luoda yhdessä eräänlainen kuvallis-sanallinen kertomus.

Pauliina: Tein keväällä 2022 Oculotopia-nimisen installaation Turun Olohuone 306,4 km² -kaupunkitaidetapahtumaan. Se jatkaa analogisia kokeilujani tirkistyslaatikoiden muodossa. Laatikot ovat anaglyfisiä eli esittävät värisuodatukseen perustuvaa kolmiulotteista kuvaa. Kokeilin nyt ensimmäistä kertaa tehdä interaktiivista teoskokonaisuutta kaupunkitilaan. Uusien tekniikoiden ja materiaalien kokeilun kautta jouduin myös itse käsittelemään omaa epävarmuuttani, mikä tuntui tärkeältä ja merkitykselliseltä tämän projektin puitteissa. Kokeellisuus voi parhaassa tapauksessa olla todella vapauttava mielentila. Se on rinnastettavissa leikin iloiseen painottomuuteen, joka voi paljastaa uusien mahdollisuuksien kentän. Pyysin Iraa, Jaakkoa ja Erikaa kirjoittamaan jotain teokseni pohjalta, ja oli todella mielenkiintoista huomata, miten erilaisia teksteistä tuli, kun ne kirjoitettiin teosideani pohjalta. Pelkästään työprosessia muuttamalla voi löytyä uudenlaista ilmaisua.

HARMAA-blogin teemat

Erika: Ensimmäisten blogitekstieni lähtökohtana oli tutkimusartikkelini (2020), joka liittyi itsepetoksen teemaan Agatha Christien dekkarissa Neiti Marplea ei petetä (1952). Olin lukenut kesälomalla Christietä ja alkanut miettiä, että näissä kirjoissahan on todella paljon eksistentiaalisia teemoja. Kun projekti alkoi, halusin tuoda samoja teemoja esille blogikirjoituksissani. Yhdessä blogikirjoituksessa ei voi kuitenkaan käsitellä kovin monia asioita, joten päädyin kirjoittamaan useampia. Ajattelin, että tämä olisi kevyt tapa käsitellä raskaita teemoja. Siitä sitten syntyi Agatha Christie -sarja, jonka sarjamaisuus vielä korostuu Pauliinan kuvituksen ansiosta. Olen käsitellyt Christien kautta paljolti totuuden jälkeisen ajan problematiikkaa: Miksi haluamme mieluummin ottaa nopeasti kantaa asiaan kuin asiaan kuin tunnustaa epävarmuutemme? Miksi syyllinen näyttää aina olevan toisaalla? Voiko nostalgia olla haitallista? Voiko fiktiivisen henkilöhahmon mielipiteestä syyttää kirjailijaa? 

Jaakko: Olen pohtinut pitkään syitä, jotka ajavat ihmisiä ääriajatteluun. Erilaiset ääriajattelun muodothan tuntuvat olevan juuri totuuden jälkeiselle ajalle tyypillisiä. Tämä kysymys on ollut läsnä myös väitöskirjatyössäni, jossa käsittelen masennuksen ja melankolian kokemuksellista luonnetta. Melankolia on eräänlaista ääriajattelua: varmuutta siitä, että tulevaisuutta ei ole, että maailma on tuhoon tuomittu, ja että minä yksin ymmärrän tämän… Pitkissä blogiesseissäni – vaikka ne ovatkin muotonsa puolesta sangen korkealentoisia kirjallisuusesseitä – olen yrittänyt rivien välissä käsitellä myös näitä aika henkilökohtaisia tulevaisuudettomuuden ja epätoivon kokemuksia. Sama tosin pätee tiukassa mielessä akateemisiin töihinikin.

Ira: Kaikki me varmaan lähestymme bloggaamista eri tavoin ja inspiroidumme eri asioista. Omissa blogikirjoituksissani yritän pohtia kokemuksia, jotka jäävät helposti vaille huomiota, kuten yksinäisyyttä ja sairastamista, koulunkäyntiä pandemian aikana ja tulevaisuushorisontin kadottamista, oikeutta omaan kotiin, rajakokemuksia sekä sitä, miten mahdotonta on olla lähellä kuolevaa omaista. Myös minua kiinnostaa melankolia, ja tulevaisuudessa kirjoitan luultavasti melankoliasta ja siitä, miten koemme ajan, kun olemme melankolian vallassa.

Pauliina: Blogin ulkoasu sekä suurin osa kuvituksista ovat minun käsialaani. Halusin tehdä blogista mahdollisimman vetoavan, että se olisi sekä visuaalisesti että sisällöllisesti kiinnostava. Kuvitusten ei ole tarkoitus olla pelkkiä koristeita vaan tuoda lisäarvoa kokonaisuuteen. Olen pystynyt hyödyntämään blogiin tehtyjä kuvia muissakin yhteyksissä. Osa luuppianimaatioista on esimerkiksi ollut esillä sekä Turussa Vuoden kuvittaja 2021 -näyttelyssäni että Kokkolan K. H. Renlundin museon Tapoja olla -näyttelyssä.

Erika: Kun Ukrainan sota syttyi, Pauliina kysyi, pitäisikö meidän tehdä jotakin siihen liittyen. Niin sitten teimme, ja tekstit ja kuva julkaistiin suunnitelman mukaisesti kuukauden kuluttua sodan syttymisestä. Itse olin kirjoittanut akateemisia tekstejä pandemiaan liittyen, ja siinä yhteydessä olin miettinyt paljon myös sitä, missä määrin pandemian puhkeaminen muistuttaa sodan syttymistä. Blogikirjoituksessani sitten käsittelin juuri tällaisiin äkillisiin muutoksiin liittyvää järkytystä ja kokemusta huonoihin aikoihin “putoamisesta”. Tässä hyödynsin Liisa Ihmemaassa -kuvastoa kaninkoloon putoamisesta, ja putoamisen idea on läsnä myös Pauliinan kuvassa. Yritin artikuloida niitä ahdistavia tunteita, joita kävin läpi sodan alkupäivinä.

Kuvitus: Pauliina Mäkelä

Ira: Itse asuin Valko-Venäjän pääkaupungissa Minskissä kahdenkymmenenviiden vuoden ajan, ja monet sukulaisistani elävät nykyään Ukrainassa. Siksi koin sodan syttymisen hyvin henkilökohtaisesti. Minulle on ollut tärkeää puhua esimerkiksi kotona olemisesta, “maaston” kadottamisesta, pakolaiseksi tulemisesta ja oikeudesta puhua omaa äidinkieltä.

Erika: Suomentaessani Iran tekstiä venäjän puhumisesta keskustelimme paljon kielellisestä moninaisuudesta niin sanotuissa itäisen Euroopan maissa, ja tajusin, miten vähän suomalaiset lopulta tietävät niistä. On kuin olisimme kansakuntana vapaaehtoisesti suunnanneet katseemme poispäin, länteen. Tähän on varmasti monia syitä. Suomalaisten on kuitenkin helppo ymmärtää Venäjän hyökkäyksen emotionaalinen merkitys historiansa ja Suomen maantieteellisen sijainnin vuoksi.  Tähän liittyen olenkin kirjoittanut siitä, miksi yhtäällä tapahtuva katastrofi sekoittaa elämän, kun taas toisaalla tapahtuvan onnettomuuden sulkee oitis pois tajunnastaan – ja miksi joku toinen tekee juuri päinvastoin. Tällaiset kokemukselliset ristiriidat voivat tuntua raastavilta, ja siksi niitä on mielestäni hyvä käsitellä paitsi tutkimuksessa myös yleistajuisissa teksteissä. 

Ryhmässä työskenteleminen

Pauliina: Kun aloitimme keväällä 2021, pandemiatilanne oli vielä sellainen, että emme pystyneet näkemään heti kasvokkain. En tuntenut muuta työryhmää ennen projektin alkua, joten tutustuminen oli alkuun haasteellista videopalavereissa. Nyt reilu vuosi myöhemmin tuntuu, että olemme hitsautuneet ryhmänä yhteen ja tunnemme paremmin toistemme ajatuksia ja työskentelytapoja. Se on syventänyt tekemistämme ja mahdollistanut kokeellisemman lähestymistavan.

Erika: Vaikka paljon voi tehdä etäyhteyksien kautta, fyysinen läsnäolo ja riittävä määrä yhdessä vietettyä aikaa helpottavat kokeellisen ilmaisun kehittämisessä. Ryhmän jäsenet asuvat pääkaupunkiseudulla ja Turussa, minkä vuoksi fyysinen yhdessäolo ei pandemian jälkeenkään järjesty mitenkään automaattisesti. Siksi aloimme järjestää Koneen säätiön Kamarissa niin sanottuja kokeilupäiviä, joina työskentelemme yhdessä tietyn aiheen tiimoilta. Kamari on ollut meille turvallinen paikka, jossa saa rauhassa ideoida ja kehittää uudenlaisia työskentelytapoja.

HARMAA-työryhmään kuuluvat Jaakko Vuori, Erika Ruonakoski, Pauliina Mäkelä ja Irina Poleshchuk. Kuva Pauliina Mäkelä.

Ira: Pidän kovasti kokeilupäivistä, joina luomme asioita yhdessä. Aina ideat eivät synny nopeasti, mutta muut antavat minulle aikaa ja suhtautuvat kärsivällisesti, kun yritän ilmaista jotakin, mikä on vielä hahmotonta. Nautin yhteistyömme vapaamuotoisuudesta, siitä, että kaiken voi laittaa esille ja että ajatusten voi antaa rauhassa muotoutua. Arvokkainta hankkeessa on ollut mahdollisuus liikkua kohti älyllisen kritiikin kokeellisia muotoja.

Pauliina: Alusta alkaen ryhmässämme on ollut ymmärtäväinen ja huomioiva tunnelma, mikä on ollut tärkeää monialaisessa työskentelyssä. Viikoittaiset palaverit ovat auttaneet minua pysymään paremmin aikataulussa ja tuntemaan, että olen tasavertainen osa työryhmää.

Erika: Viikkopalaveri ei sinänsä kuulosta mullistavalta idealta, mutta meille viikoittainen etäkokous on kyllä ollut perusta, jonka päällä kaikki lepää, ennen kaikkea kokemus siitä, että olemme ryhmä. Yleensä aloitamme viikkokokoukset kierroksella, jossa jokainen kertoo, mitä on kuluneena viikkona tehnyt. Tämän ansiosta jokainen meistä tietää suurin piirtein, mitä kaikkia asioita toisten työpöydällä on käynyt.

Eivät kaikki päivät ole tietenkään pelkkää yhteisen luovuuden hurmiota, mutta on ollut ihanaa, kun saa palautetta omista töistä nopeasti ja että on olemassa tällainen oma pieni yhteisö, joka on jyvällä siitä, mitä teen, ja jonka kanssa voimme yhdessä päättää, että nyt teemme tämän jutun siihen ja siihen ajankohtaan mennessä. Asiat eivät jää samalla tavalla roikkumaan ilmaan kuin yksin puurtaessa. On mahtavaa nähdä, mitä toiset ryhmäläiset saavat aikaiseksi, ja tuntea ylpeyttä siitä. Tässä työryhmässä olen oppinut kokemaan iloa myös siitä, että saamme yhdessä aikaiseksi asioita. Aikaisemmin olin tutkimustyössäni enemmän itseeni käpertynyt.

Ira: Myös minä olen tuntenut oloni vähemmän yksinäiseksi tutkimustyössäni. Olen myös pystynyt ilmaisemaan ja jakamaan spontaaneja ideoita aiempaa vapaammin.Tällainen ei onnistu niin helposti, kun työskentelee yksin ilman työryhmän tukea.

Tutustu HARMAAn kotisivuihin:

harmaa.org