Love.abz. -työryhmän vetäjä Otso Huopaniemi pohtii kansainvälisen, poikkitaiteellisen, lukuisia eri kieliä puhuvan ryhmän työskentelyä. Kuinka selvitä mahdollisista konfliktitilanteista ja millaista toimijuutta hän tulee itse harjoittaneeksi työryhmän johtajana?

Kun kirjoitan tätä, on (love.abz)³:n harjoitusten alkuun enää parisen viikkoa. Esitys on minua viimeiset viisi vuotta työllistäneen, kielen ja teknologian suhdetta käsittelevän love.abz­ -esityssarjan päätepiste. Tässä vaiheessa kaikki on vielä mahdollista. Vuosia kestänyt valmistelu – joka tässä tapauksessa on pitänyt sisällään esityssarjan edellisten osien valmistelua ja esittämistä, lukemattomia henkilökohtaisia ja yhteisiä kokeiluja, paljon tuottamista, monia apurahahakemuksia ja muutoksia suunnitelmiin, ilonaiheita ja pettymyksiä, onnistumisia ja epäonnistumisia, umpikujia ja uusi alkuja – on pian ohi ja toisenlainen valmistelu alkaa: valmistautuminen näkymättömän työn näkyväksi tekemiseen. Kutsumme yleisön todistamaan ja jopa tulemaan osaksi sitä kirjoittamisen prosessia, jonka parissa olemme työskennelleet projektin alusta lähtien.

Mitään takeita ei tietenkään ole. Yhtälailla kuin yleisön jäsen voi imeytyä näyttämölle rakentamaamme tekstuaaliseen pyörteeseen – henkilökohtaisten, joskus omaelämäkerrallisten tekstien lukemattomiin edestakaisiin inhimillisiin ja koneellisiin käännöksiin ja uudelleenkirjoituksiin –, joku muu voi poistua esityksestä koskemattomana ja muuttumattomana, omaa käännöstään tai tulkintaansa vailla.

Alku aina hankala, sanoi entinen johtaja. Ensialkuun tiimityö on aina jollain tapaa pettymys, minä kirjoitan jollen muusta syystä niin tyynnytelläkseni mieltäni. Lähiaikoina Berliiniin, entiseen jaettuun kaupunkiin, saapuu kolme esiintyjää Suomesta ja kolme Yhdysvalloista. Heitä on täällä odottamassa neljä esiintyjää ja me muut työryhmän jäsenet, yhteensä toistakymmentä henkeä. Neljästä eri kaupungista tulevat esiintyjät eivät ole koskaan olleet kaikki yhtä aikaa samassa tilassa. Kysyn itseltäni, miten kansainvälinen, poikkitaiteellinen, kuutta eri äidinkieltä ja lukuisia muita kieliä puhuva työryhmämme mahtaa lyöttäytyä yhteen tässä kaupungissa, joka on yhä monella tapaa jaettu.

Vai onko niin, ettei työryhmän jäsenten tarvitsekaan yhdistyä? Onko pikemminkin kyse erilaisten toimijoiden rinnakkaisolosta, joka perustuu luottamukseen ja keskinäiseen ymmärrykseen, tilan jakamiseen, muttei niinkään ”tiimiyteen”?

Työryhmä on joka tapauksessa yhteisö, olipa se väljä tai tiivis. Sen vetäjänä minulla on mahdollisuus ehdottaa ja parhaassa tapauksessa vakiinnuttaa työtapoja, joita toivoisin kohtaavani myös harjoitusten ja esitysten ulkopuolella. Onnistuessamme toimivat työtavat muuttuvat prosessin ja viime kädessä esityksen sisällöiksi. Näin on erityisesti (love.abz)³:n kaltaisen prosessiluontoisen esityksen kohdalla, jossa monitekijäisen ryhmäkirjoitusprosessin käänteet ja ennakoitavissa olevat ennakoimattomuudet ratkaisevat, tavoitammeko yleisömme vai emme.

Harjoituksissa ja esityksissä käynnissä oleva kielten, järjestelmien ja yksilöiden välinen monitasoinen neuvottelutyö on vaativaa. Etsimme toimivia kompromisseja, sillä toimiva kompromissi on tässä yhteydessä yhtä kuin menestys. Työ on joskus hakuammuntaa, hiukan kuin koneellisen kääntäjän tilastollisesti todennäköisimmän (jos kohta ei välttämättä kielellisesti uskollisimman) käännöksen etsintä. Levännyt mieli ja ruumis on alttiimpi tekemään hyviä kompromisseja, olen huomannut, mistä syystä harjoittelisin mieluiten joka toinen tai jopa joka kolmas päivä. Yksi välipäivä palautumiseen ja toinen uuden suunnitelman tekoon. Kaikkien kiireiset aikataulut ja harjoittelun kalleus tekevät tällaisesta ylellisyydestä kuitenkin utopiaa.

Konfliktin eli epäonnistuneen neuvottelun tai käännöksen jälkeen tärkeintä on palata työtilaan ja jatkaa työskentelyä. Ratkaisu voi löytyä myöhemmin, vaikka katkoksen kanssa jouduttaisiinkin elämään pitkään. Yksittäisten toimijoiden ja hankkeen kokonaisuuden välinen jännite on se kenttä, jolla oma työskentelyni tapahtuu. Joskus huomaan, että tällä alueella on kohtalaisen vähän tilaa ja aikaa kysyä itseltäni, miltä tämä minusta nyt tuntuu. Siksi, siitäkin syystä, kirjoitan tätä.

Millaista toimijuutta itse tulen harjoittaneeksi? Miten pidän itse kiinni niistä työtavoista, joihin pyydän työryhmää sitoutumaan? Miten onnistun ”työntämään pehmeästi” tai ”vetämään taipuisasti” – kömpelöitä ilmaisuja tärkeälle asialle, sen kaltaiselle heikolle toimijuudelle, joka luo edellytykset kestävälle prosessille.

Koneen kääntäessä väärin prosessissa tapahtuu käänne, joka edellyttää inhimillisiltä kirjoittajilta välitöntä reaktiota. Vaihtoehtoja on karkeasti ottaen kaksi: joko vastustaa tai myötäillä. Vastustaminen tarkoittaa tässä yhteydessä virheen poistamista ja yritystä lujittaa tekijänvaltaa. Myötäileminen taas tarkoittaa virheen sisällyttämistä työn alla olevaan tekstiin, eräänlaista säestämistä, jonka myötä virhe, epäkielellinen rikka, näyttäytyy jonain muuna: mahdollisuutena, koneen luovana kavalluksena, joka haastaa meitä ruumiillisia olentoja kirjoittamaan uusiin, tuntemattomiin suuntiin.

Kuvat: Catalina Fernandez