Hannah Arendt oli ensimmäisiä eurooppalaisia poliittisia ajattelijoita, jotka näkivät kansallissosialismin loogisena seurauksena aiempien vuosikymmenten imperialistisesta, kolonialistisesta ja rasistisesta ulkopolitiikasta. Harva kuitenkaan tietää, että mustiin afrikkalaisiin kohdistuneen rasismin kritiikki oli oleellista Arendtin totalitarismin teoretisoinnille.

Vaikka Arendt piti Arthur de Gobineauta modernin, rotuhygienistisen ajattelun isänä, hän pohti myös Thomas Hobbesin vaikutusta 1800- ja 1900-lukujen rasistisiin diskursseihin. Rosa Luxemburgia seuraten Arendt väitti, että kapitalistisen voitontavoittelun ja vaurauden kartuttamisen noustua ainoiksi ulkopolitiikkaa määrittäviksi periaatteiksi, diplomatialla tai kansainvälisellä humanitaarisella oikeudella ei enää ollut merkitystä.

Arendt käyttää esimerkkinä mustien afrikkalaisten heimojen kansanmurhia, joita Saksan Lounais-Afrikka (nykyinen Namibia) ja Belgian Kongon kolonialistinen hallinto tekivät. Arendtin mukaan imperialistinen politiikka toi siirtomaiksi alistetuille alueille hallintomallin, jossa kansallisvaltion “kansa” korvattiin rodulla ja “hallinto” byrokratialla. Näin luotiin esitotalitaristinen, rasistinen hallintomalli. Työ- ja keskitysleirit keksittiin alun perin näissä siirtomaissa, joita siirtomaaisäntien nimeämät virkamiehet ja eurooppalaiset rikollisryhmien jäsenet hallitsivat väkivallalla. Esimerkiksi Hermann Göring, joka kuului Natsi-Saksan ”Lopullisen ratkaisun” johtajiin, oli Saksan Lounais-Afrikan kenraalikuvernööri Heinrich Göringin poika.[1]

Arendtin mukaan biologian käsitteet alkoivat sulautua poliittiseen kielenkäyttöön kyseisen historiallisen vaiheen aikana. Politiikan biologisoituminen näkyy kaikkein selkeimmin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun rotuhygieeniseen ajatteluun perustuvien rotuteorioiden kehityksessä. Näillä teorioilla pyrittiin hallinnoimaan niin siirtomaiden “vieraita heimoja” kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa “rappeutuneiksi” määriteltyjä ihmisryhmiäkin. Arendt väittää myös, että Euroopan äärinationalistisen, antisemitistisen propagandan värittämä liikehdintä käytti samanlaista imperialistista retoriikkaa Euroopan rajojen sisällä. Arendt kutsuu tätä “mannermaiseksi imperialismiksi” ja “heimonationalismiksi” (tribal nationalism).

Englantilaisten ja saksalaisten toteuttama afrikkalaisten heimojen tuhoaminen tapahtui samaan aikaan kuin rotuhygieeninen diskurssi kehittyi Euroopassa. Näin luotiin tieteellinen käsitys “villeistä”, “kelvottomista”, “epäterveistä” ja “loisivista” ihmisroduista. Tämä rodullistaminen ja lajiajattelu olivat ennakkoehto kansanmurhille myös Euroopassa. Arendtin mukaan aiempien vuosisatojen ”rotu-ajattelu” mystifioi ja romantisoi näkemyksiä kulttuureista ja roduista. Kun rotuajattelu kehittyi uudeksi, poliittiseksi liikkeeksi, muodostui uudenlainen hierarkkinen järjestelmä, jonka mukaan ihmiset voitiin jakaa geneettisesti ylivertaiseen, kaikkein sivistyneimpään rotuun ja siitä alempiarvoisiin rotuihin. Ylivertaista rotua ja sen verta oli suojeltava saastumiselta ja rappeutumiselta. Tästä syystä Arendt kutsui natsismia aluksi myös ”rotu-imperialismiksi” ja väitti, että: “Afrikan siirtomaista tuli erittäin viljava maaperä myöhemmin sukeutuneen natsieliitin kukoistukselle.”[2]

Arendtin käsityksen mukaan keskitysleireillä oli siis tärkeä rooli jo Euroopan imperialistisessa laajentumisessa, joka antoi tilaa ideologiselle rasismille ja oikeutti afrikkalaisten heimojen kansanmurhan.

Siinä missä imperialismi tuotti rodullista toiseutta ihonvärin perusteella, eurooppalainen antisemitistinen ja antihomoseksuaalinen rodullistaminen loi Arendtin mukaan toiseutta minkä tahansa oletetun tai keksityn erilaisuuden nojalla. Jos esimerkiksi juutalaiset kääntyivät kristityiksi tai olivat korkeassa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa asemassa, heitä pidettiin silti rodullisesti “juutalaisina” ja siksi ainoa “juutalaiskysymyksen” ratkaisu oli koko juutalaisen väestön tuhoaminen. Rodullistamisesta tuli näin kansanmurhan edellytys.

Arendtin rodullistamisen genealogian mukaan tietyt luokittelutavat tuottavat käsityksen joidenkin ihmisryhmien tarpeettomuudesta tai ylimääräisyydestä (superfluousness, superfluity). Totalitaristiset valtakäytännöt ovat toisin sanoen rasistisen imperialismin myöhempiä kiteytymiä.

Arendtin käsitys rasismin historiasta ja sen tuhoisista poliittisista vaikutuksista osoittaa, ettei imperialistinen ideologia rasismin taustalla ole kadonnut minnekään. Päinvastoin, se on saanut salakavalampia, hienovaraisempia ja jopa salonkikelpoisia muotoja, jolloin se ei enää operoi ensisijaisesti veren ja kansallisuuden yhteyden kautta, vaan pikemminkin altistamalla kaikkein haavoittuvaisimpia ihmisryhmiä biopoliittisen hallinnoinnin armoille. Ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta kirjoittaessaan Arendt esitti, että valtiottomia ihmisiä pidettiin tarpeettomana väestöylijäämänä (superfluous people), koska heillä ei ollut kansalaisuutta. Esimerkiksi pakolaisten vastaanottaminen riippui suvereenien valtioiden vieraanvaraisuudesta: ne päättivät, haluttiinko pakolaisia vastaanottaa, palauttaa vai torjua.

Arendtin ilmaisema huoli pakolaisista on erityisen tärkeää aikana, jolloin uusliberalistinen talouspolitiikka vahvistuu samalla kun äärinationalistiset liikkeet leviävät. Esimerkiksi vastuu Syyriasta ja Irakin Kurdistanista pakenevien turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksista on pitkälti kansalaisjärjestöjen, kansainvälisten avustusjärjestöjen ja yksityishenkilöiden harteilla. Kun pakolaisia ja turvapaikanhakijoita pidetään jonkin kaukaisen, Lähi-idässä käytävän sodan valitettavana ja traagisena sivuvaikutuksena, heidän elämän ei katsota olevan “lännen” tai yleisesti ihmiskunnan vastuulla. Kansallisvaltioiden rajojen sulkeutuessa, vankiloita muistuttavat säilöönottokeskukset täyttyvät ihmisryhmistä, joista Zygmunt Bauman on kriittisesti käyttänyt käsitettä “ihmisjäte” (human waste).[3]

Teoksessaan The Origins of Totalitarianism (suom. Totalitarismin synty) Arendt vertaa radikaalisti pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden säilöönottoa ihmisten varastointiin keskitysleireissä. Näitä ihmisten varastointitapoja yhdistää se, että “[…] niihin teljettyjä ihmismassoja kohdellaan ikään kuin he eivät enää olisi elossa, ikään kuin heidän kohtalonsa ei kiinnostaisi enää ketään, ikään kuin he olisivat jo kuolleet […]”.[4]

Vaikka Arendt pitää ”tarpeettomuutta” ja ”ylijäämää” modernin aikakauden ja sen byrokraattisten käytäntöjen tuotteena, hänen mukaansa nykyiset hallitukset ovat vastuussa päätöksistään ja toimintalinjoistaan. Vastuuseen kuuluu ideologisen rasismin kitkeminen. Ideologisen rasismin vallitessa, totuuden esille tuomisesta tulee ensisijaisen tärkeää ja rohkeaa poliittista toimintaa. Totuuden paljastaminen ei ole Arendtille yksilöeettinen kysymys, vaan maailmaa rakentavaa toimintaa, huolenpitoa ja vastuuta yhteisen maailman inhimillisistä asioista. Arendt käyttää termiä Amor Mundi kuvaamaan tällaista toimintaa. Poliittisen vastarinnan on siis lähdettävä liikkeelle niiden diskurssien ja ideologioiden vastustamisesta, jotka tuottavat käsityksiä joistakin ihmisryhmistä tarpeettomina ylijääminä ja jotka sen takia suljetaan poliittisen osallistumisen ja ihmisoikeuksien ulkopuolelle.

_______

[1] Owens, Patricia, Between War and Politics: International Relations and the Thought of Hannah Arendt. Oxford: Oxford University Press, 2007. https://global.oup.com/academic/product/between-war-and-politics-9780199299362?cc=us&lang=en& [2] Arendt, Hannah, The Origins of Totalitarianism. New York: Harcourt Inc., 1994, 206. [3] Bauman, Zygmunt, Wasted Lives: Modernity and its Outcasts. Polity: 2003. http://www.polity.co.uk/book.asp?ref=9780745631653 [4] Arendt, The Origins of Totalitarianism, 455.