Fysiikan laboratorio nukketeatterinäyttämönä

Kädessäni on nuketussauva. Kevyessä otteessa pääosan työstä tekevät peukalo ja pikkusormi. Etusormi, keskisormi ja nimetön auttavat sauvan asennon hienosäädössä. Sauvan reuna lepää kämmenpohjassani; tunnen jämäkänpehmeän, lähes kädenlämpöisen puumateriaalin ihoani vasten sekä jännitteen, joka syntyy kun sauvan toisesta päästä jatkuva antropomorfisen hahmon käsi kohtaa ympäristönsä.

Painovoima, pinnat, nuken muut osat ja nivellykset sekä sen liikkeen vaikutukset välittyvät pitkin nuken materiaalia nuketussauvaan, ja pitkin nuketussauvaa käteeni. Kädessäni olevat tuntohermot kuljettavat tuntoaistimukset keskushermostooni, aivoiksi kutsuttuun hervottomaan hermokimppuun ja sitten tapahtuu jotain, jota en täysin ymmärrä.

Ymmärtääkseni tieteilijätkään eivät ihan ymmärrä. Jollain lailla tietoiseen kokemukseeni jäsentyy todellisuus, jossa nuketan nukkea, mutta samalla nuketun itsekin nuken vaikutuksesta, ja oikeastaan todella ison osan ajasta on aivan todella epäselvää missä “minä” lopun ja “nukke” alkaa ja “nukke” loppuu ja “ympäristö” alkaa. Kuka kokee ja mitä, ja ketä tässä oikeastaan ohjaillaan?

Nano Steps -esitys sai alkunsa tutkimuskysymyksestä mikä voisi olla maailman pienin nukketeatterinukke? Esityksessä on kahdenlaisia draamallisia toimijoita: fysiikan tutkija ja hänen tutkimuskohteensa, ei-inhimilliset mikropartikkelit. Ihmisesiintyjä ja maailman pienimmät nukketeatterinuket. Asetelma avaa kysymyshorisontin: millaista draamallista toimijuutta on ihmissilmälle näkymättömällä materialla suhteessa ihmiseen? Minkälainen on näiden kahden suhteen luonne, ja miten ne vaikuttavat toinen toisiinsa?

Lähtökohtamme esityksen kanssa on ollut alusta asti se, että sen sijaan, että perinteisen teatteriesityksen tapaan esittäisimme lavalla tieteen tekemistä, haluamme tuoda näyttämölle oikeat tiedevälineet ja katsoa mitä tapahtuu, jos niiden reaaliaikaiseen käyttämiseen suhtautuu nukketeatteriesityksenä.¹ Klassisesti ajateltuna tieteilijä on nukenkäsittelijä, tutkimuskohde on nukke ja tutkimusvälineet manipulointivälineitä, vaikkapa marionetin naruja. Vertauskuvallisen ajattelun suola piilee kuitenkin siinä, ettei klassisesti ajateltu oletus ole aina se osuvin – tai totuutta paljastavin. Mitä jos tieteilijä onkin kuin marionetin naru, tutkimusväline nukke ja tutkimuskohde nukenkäsittelijä?

Kun vierailimme Cornellin yliopistossa Yhdysvalloissa, alansa johtavat fyysikot esittelivät meille tutkimusprojekteja, joissa tutkimuskohteet ja koejärjestelyt vaihtelivat suolakidettä pienemmistä roboteista ja origameista mikropartikkeliryhmiin, jotka itsejärjestyivät erilaisiin muotoihin ja asetelmiin. Kaikille projekteille oli yhteistä se, että ihmistutkija manipuloi jotakin ihmissilmälle vierasta ja vaikeasti käsitettävää.

Yhdessä laboratoriossa mikroskoopin linssistö tarjosi meille kuvan muutaman atomiarkin paksuisista origamiroboteista, jotka näyttivät selvästi vilkuttavan toisilleen. Toinen tutkija antoi tylpän iskun rustosolukolle ja tarkasteli siitä seuraavaa reaktiota, solukuolemia, värillisestä diagrammista, jossa soluja esittävät pallurat muuttuivat sinisiksi. Kolmannessa laboratoriossa todistimme muutaman kymmenen mikrometrin kokoisten partikkelien hallittua liikuttelua pelkkien ääniaaltojen voimalla.

Tutkijat tunsivat mikropartikkelinsa niin hyvin, että tiesivät miten manipuloida niitä, ja mitä tuli tehdä, jotta saatiin aikaan haluttua käyttäytymistä. Samalla ilmassa leijui koko ajan mahdollisuus jollekin yllättävälle, jollekin mitä tutkija ei ole ennen nähnyt. Tämä ristiriita on tiukasti kiinni koko tutkijan motivaatiossa tehdä työtään. Tutkimuksen perusta on tutkittavan objektin tuntemus, mutta jotta tutkimus olisi mielekästä ylipäätään toteuttaa, tarvitaan mahdollisuus tuntemattomaan. 

Samankaltainen ristiriita on myös nukettajan suhteessa nukkeensa. Nukettaja tuntee nuken rajat ja liikkeen ehdot, mutta lopulta nuken ja nukettajan yhteys saa aikaan jotakin yllättävää ja ennustamatonta. Taitavan nukenkäsittelijän hellässä, elollistavassa otteessa nukke voi koska vain ottaa käsittelijänsä vastavuoroiseen otteeseen. Käsittelijän näkökulmasta:

Minä en liikuta kättäni näin, jotta nukke näyttäisi tekevän jotain. Sen sijaan minun on välttämättä liikutettava kättäni näin, koska nukke tekee jotain.

Nukenkäsittelijä on esityksen alussa kuin tieteilijä, joka odottaa, että koejärjestely tuottaa suunnilleen sen suuntaisia tuloksia kuin jo tiedetyn tai harjoitellun perusteella voidaan olettaa. Koko ajan hän kuitenkin toivoo, että kokeessa tapahtuu se kaikkein innostavin – jotain yllättävää, jotain jota tieteilijä ei osaa selittää, jotain toistaiseksi ymmärtämätöntä – että koe itse ottaa ohjat käsiinsä.

Vastavuoroisen vaikuttumisen härvelissä

Jotta kaukoputken käyttäjä voisi uskoa näkemäänsä, hänen on uskottava, ettei kyseinen väline vääristä, vaan että se vahvistaa näkökykyä. Hänen on pidettävä näitä instrumentteja tiedon lähteinä ja luovuttava siitä vanhasta ihmiskeskeisestä, perin syvälle juurtuneesta näkemyksestä, jonka mukaan ihmissilmillä katsominen on ainoa tiedon mitta.

Rossi, Paolo. Modernin tieteen synty Euroopassa, s. 27.

Kuten tiedehistorioitsija Paolo Rossi väittää, on mm. Galileo Galilein ja Isaac Newtonin toteuttama teknisten välineiden, ja niiden avulla tehtävien kokeiden tuominen tieteen tekemisen keskiöön toiminut välttämättömänä ehtona uuden ajan alussa tapahtuneelle tieteelliselle vallankumoukselle. Modernin ajan tieteen tekemistä leimaa, varsinkin luonnontieteissä, vahva esine- ja työkalukeskeisyys. Esineistä ja asioista on tullut ihmisen tietämisen ehdottomia kumppaneita: kaukoputki vahvistaa ihmisen näkökykyä, mutta ei universaalisti ja absoluuttisesti, vaan nimenomaan kaukoputkellisesti – oman materiaalisuutensa ehdoilla.

Samoin on nukketeatterissa: marionetit ja hanskanuket kertovat jo rakenteensa sanelemana erilaisia tarinoita, erilaisin tavoin. Vaikka nukketeatterin väittäminen tieteen haaraksi tuntuu paksulta humpuukilta, voi asetelman toisin päin kääntämisestä olla nähdäksemme odottamatonta iloa. 

Filosofisesti lähestymistapa tuntuu flirttailevan posthumanismin ja uusmaterialismin kanssa: erityisesti Karen Baradin ja Jane Bennettin käsitteistö on työntänyt myös Nano Steps –esityksen ajattelua eteenpäin³. Kokemuksellisesti taas ammennamme nukketeatteritaiteilijuutemme lisäksi viimeisen vuoden aikana tekemistämme vierailuista eri yliopistojen fyysikoiden tutkimuslaboratorioihin. Vierailuillamme olemme keskustelleet heidän työstään, reflektoineet nukketeatterin ja tieteen suhdetta (sekä tieteilijöiden ja taiteilijoiden yhteiskunnallisen aseman yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia). Lisäksi olemme seuranneet laboratorioiden konkreettista toimintaa⁴ ja vetäneet tieteilijöille nukketeatterityöpajoja. Vuorovaikutus – vastavuoroinen vaikuttuminen – ei-inhimillisen kanssa tuntuu olevan havaintomme mukaan myös tieteen tekemisen ytimessä.

Tieteentutkija Karen Baradin käsitteistöä käyttäen ja kääntäen lähestymme keskinäisen jatkuvan vuorovaikuttumisen tilannetta nukketeatterissa sekä siihen vertautuvassa fysiikan tutkimuksessa  härvelinä. Kuvatessaan fyysikon työtä Karen Barad määrittelee keskinäisen jatkuvan vuorovaikuttumisen tilanteen käsitteellä apparatus, jonka Anette Arlander on artikkelin suomennoksessa kääntänyt välineistöksi tai koneistoksi.

Sanana välineistö tai koneisto viittaa kuitenkin vahvasti erillisiin osiin joista kokonaisuus muodostuu. Välineistö on välineiden kokoelma ja koneisto mekaanisesti toimiva osiensa summa. Ymmärryksemme mukaan Baradin apparatus -termissä on kuitenkin kyse enemmästä. Apparatus on ennemminkin härveli, toiminnallinen kokonaisuus joka yhteistoiminnallisesti tekee enemmän kuin deterministinen koneisto ja on syvemmässä sisäisessä vuorovaikutuksessa kuin välineistö. Sanana härveli kantaa hölmöstä klangistaan huolimatta, tai ehkä juuri sen ansiosta, sisällään ontologista arvaamattomuutta: sen toimijuus ei rajoitu vain ihmis-käyttäjän sille ennalta määrittelemiin mekaanisiin syy–seuraus suhteisiin, ja kantaa mielestämme mukanaan myös alkukielen apparatus-termiin sisältyvän kulttuurisen ulottuvuuden. Härveliä lukuunottamatta seuraamme Arlanderin ansiokkaasti suomentamaa termistöä.

Nukketeatteri-härvelistä puretaan usein esiin kolme yhteismuotoutuvaa toimijaa: nukke, nukenkäsittelijä ja yleisö. Kuten alustuskappaleessa pyrimme kokemuksellisesti kuvaamaan, ei varsinainen nukketeatteritilanne silti ole todella redusoitavissa näihin toimijoihin. Kun nukketeatteri alkaa todella tapahtua, ovat rajapinnat jo alkaneet sulautua: vaikutteet vuotavat subjektiviteeteista toisiinsa kyseenalaistaen keskinäisen ja ennalta oletetun erillisyytensä.

Myös tieteilijän laboratorio -härvelistä kaivetaan yleensä näytille kolme keskeistä toimijaa: tutkimuskohde, tieteentekijä ja tutkimuslaitteisto. Tieteentekijän tietoisuus – joka toimii fyysisessä tilassa, laboratoriossa – muodostaa tulkintoja erilaisista havainnoista ja vuorovaikuttaa tutkimuskohteen ja tutkimuslaitteiston kanssa. Karen Baradin ajattelua seuraten on ilmeistä, että tehdäkseen tieteellistä työtä, tutkijan on asetuttava kietoutuneeseen tilaan niin tutkimusvälineistönsä kuin tutkimuskohteensa kanssa, hämärtäen kartesiolaisesti ymmärrettyä arkista ihmiskokemuksen jakoa subjekteihin ja objekteihin. Kuten nukke ja nukettaja esiintyessään, eivät tieteilijä ja instrumentti tieteillessään ole siis yksinkertaisesti erotettavissa.

Subjekteista ja objekteista

Nukketeatterin avulla on kautta aikojen käsitelty valtaa ja kontrollia, sillä nuken ja nuketettavan suhteessa aihe on ikään kuin elimellisesti läsnä.⁵ Katsoja tietää yhteisen leikin muodostumisen säännöt ja hahmottaa sen erillisten roolien kautta: nukettaja ja nukke, subjekti ja objekti, syy ja seuraus. Yleisessä mielikuvituksessa ymmärrämme nukettajan manipuloivan nukkeaan ja muuttavan sen eläväksi. Tällainen valtasuhde on helppo nähdä ja käsittää. Kuten fysiikan tutkimuksen nukketeatterillistaminen havainnollistaa, ei nuken ja nukettajan suhde koskaan ole kuitenkaan näin selkeäpiirteinen ja yksisuuntainen, etenkään nuken tai nukenkäsittelijän näkökulmasta.

Laboratorio tai tutkimusvälineetkään eivät siis ole vain objekteja – mykkiä esineitä –mutta onko tieteilijän yksinoikeutettua subjektiviteettia vielä horjutettu tällä argumentilla? Ehkä ei, mutta juuri subjektiuden subjektiivisuus paljastuu kun laboratorio ymmärretään nukketeatteriksi: Tieteilijän välineet eivät vain tee tiedettä tieteilijän kanssa. Kuten nukke, joka saa nukettajansa toimimaan tietyillä tavoilla, laboratorio, näyte ja tutkimusdata ohjaavat tieteilijää, ja näin ollen myös tutkimusta. Tieteilijä ei voi julistaa kartesiolaisen subjektin yksinoikeudella todellisuuden ja totuuden luonnetta omien mieltymyksiensä mukaan. Hänen on luotettava empiirisiin koetuloksiinsa, jotka määräävät hänen todellisuuskäsityksensä reunaehdot ja perusteet. Asetelma on perustavanlaatuisesti nukketeatterillinen: subjekti–objekti-suhde, joka paljastaa kaikkien subjekti–objekti-suhteiden todellisuuden kokemukselle vieraan mielettömyyden.⁶

Usein uusmaterialistinen, posthumanistinen tai animistinen ajattelu nähdään haastavan valistusajattelun ja tieteen perustavia totuuskäsityksiä, ja siten kyseenalaistavan vaikkapa luonnontieteiden tutkimuksen mielekkyyttä. Voimmeko fysiikan, kemian ja biologian maailmassa tosiaan millään tavalla väittää, että tutkimuskohde ohjaa tieteilijää, joka vain luulee olevansa itsenäinen? Esimerkiksi fysiikan professori, kirjailija Kari Enqvist tekee kirjassaan Näkymätön todellisuus kiinnostavia rinnastuksia tieteen ja taiteen välillä, ja samalla suhtautuu hyvin kriittisesti siihen, että tieteentekijän ja hänen kohteensa suhteesta voitaisiin päätellä jotakin tiedon luonteesta. Hänen näkökantansa mukaan fysiikan ilmiöt ovat lahjomattomia, ja fyysikot ikään kuin löytöretkeilijöitä niiden edessä.⁷ “Kukaan ei varmaan vakavissaan väitä, että sinfoniaorkesterin jäsenten välisiä suhteita tutkimalla saavuttaisimme tietoa heidän esittämiensä kappaleiden nuoteista”⁸, hän vertaa.

Meidän tavoitteemme ei kuitenkaan ole, kuten emme usko lähteidemmekään tavoitteen olevan, riistää ihmiseltä toimijuutta tai mitätöidä tieteen saavutuksia, päinvastoin. Eikö ihmisenkin vapaus ja toimijuus voimistu, kun hän ymmärtää maailmaansa ja itseään paremmin? Sekoittamalla näkökulmia keskenään haluamme härnätä esiin toisenlaista ajattelua. Haluamme sorkkia vakiintuneita vastakkainasetteluja kuten luonto–ihminen, materia–elävä, ja viruttaa ne vanuisiksi.⁹ Ontologisena yhteismuotoumisena ymmärretty nukketeatteri voi jopa tarjota tieteelle, ja tiede nukketeatterille, ikkunoita todellisuuksiin jotka odottavat jossain tiukkalinjaisen subjekti–objekti-jaon tuolla puolen. Vai pitäisikö meidän sanoa tällä puolen?

Yhteisyyden kauhu

Kuten läpeensä välineellistynyt tiede, on valistuksen ja modernismin innoittama ihminen lopulta löytänyt itsensä täältä subjekti–objekti-suhteen toiselta puolelta: todellisuudesta, jossa ihminen ei voi kaikkivoipaisesti pakottaa esineen kaltaista maailmaa taipumattomaan tahtoonsa. Alati jatkuva ilmastonmuutos ja ympäristökatastrofi lienevät tästä tunnetuimmat esimerkit: filosofi Timothy Mortonia vapaasti lainataksemme: sää ei ole enää pitkään aikaan ollut vain säätä.¹⁰ Harva se vuosi kohoavat lämpötilaennätykset heinäkuussa eivät ole vain ihania intiaanikesiä – ne voivat olla ihmisen sukupuuton alkusoitto. Kyseessä ei kuitenkaan ole Imperiumin vastaisku: kartesiolaisesti sokeutunut ihminen on vain luullut hallitsevansa ympäristöä, kun tosiasiassa ympäristö on kaiken tämän ajan käyttänyt paljon enemmän valtaa kuin olemme uskaltaneet¹¹ kuvitella. Me elämme jo ajassa, jossa subjekti–objekti-ajattelusta on tullut kestämätöntä.

Jane Bennett kysyy kirjassaan Materian väre, miten poliittiset reaktiot päivänpolttaviin kysymyksiin muuttuisivat, jos ottaisimme ei-inhimillisten vitaalisuuden vakavasti. Vitaalisuudella hän tarkoittaa vaikkapa elintarvikkeiden, myrskyjen ja metallien kykyä estää tai torjua ihmisten tahto tai suunnitelmat, mutta myös toimia voimina, joilla on omia taipumuksia, liikeratoja ja suuntauksia. Hän esittää, että meidän olisi syytä alkaa hahmottaa ihmisen suhdetta materiaan pystysuuntaisen olemisen hierarkian sijaan pikemminkin vaakasuuntaiseksi rinnakkaisuudeksi.¹²

Olemme kulkeneet esitystä työstäessämme ja tätä esseetä kirjoittaessamme samanlaisilla poluilla: Kun ajattelemme valtaa ja toimijuutta passiivisen ominaisuuden sijaan aktiivisena tekemisenä ja olemisena yhteisessä härvelissä, kysymys siitä, kuka käyttää valtaa ja kehen, muuttuu hankalaksi. Ihmiset joutuvat sallimaan ei-inhimillisen kuten nuket, mikroskoopit, nano-origamit, sään, koneet, kivet, bakteerit ja kasvit kanssa-ajattelijoikseen. Silloin ne on päästettävä hyvin lähelle, kokolailla intiimiin suhteeseen ihmisten kanssa. Moiseen yhteisyyteen sukeltaminen on pelottavaa. Rehellisyyden nimissä me valistusajattelun kyllästämät ihmiset voimme joutua myöntämään, että osa ajattelusta ja olemisesta, jota pidimme omana yksinoikeutenamme, tapahtuukin ratkaisevissa määrin jossain toisaalla, keskushermostojemme ja kehojemme “ulkopuolella”.

Monesti suuret oivallukset kuitenkin vaativat kolauksen juuri ihmisen uskoon aistiensa ja ajattelunsa ylivertaisuudesta.¹³ Olihan ihmisten maailmankuvakin ennen maapallokeskeinen. Kopernikuksen aurinkokeskeinen maailmanmalli aiheutti aikanaan valtavan kohun ja mullistuksen. Ajatus siitä, ettei aurinko kierräkään maapalloamme, vaan juuri päinvastoin, heitti ihmisen pois maailman keskipisteestä. Ehdotus järkytti, sillä se oli aikansa ensimmäinen tieteellinen maailmankuva, joka kyseenalaisti ihmisen tärkeyden.¹⁴

Kun puhutaan asioista, joissa ihmisen aistihavaintojen rajat tulevat vastaan – emmehän pysty näkemään omin silmin ajan alkuun, atomin sisään tai kaukaisen planeetan pinnalle – ihminen muuttuu kovin pieneksi. Mullistuksen keskellä on helppo tuntea itsensä hallinnan menettäneeksi ohueksi risuksi keskellä kuohuvaa koskea, pelätä hukkuvansa härvelin kaikenkattavaan härveliyteen. Etenkin kun samalla toteamme, ettei ihmisellä ensi alkuunkaan ole ollut yksinoikeutta määrittää maailmansa koostumusta tai edes omaa kohtaloaan. Nukketeatterin, Bennettin ja Baradin tavoin haluamme kuitenkin kysyä: onko tuo pienuus sittenkään niin kamalaa?

Tavattuamme tieteentekijöitä, olemme tulleet varmoiksi siitä, että yksi määrittävä tekijä yhdistää maailman merkittäviä tieteilijöitä. He kantavat elämänsä varrella keräämänsä kokemuksen ja tietämyksen vakaasti mukanaan, mutta vanhetessaan tai ymmärryksensä syventyessä eivät kadota kykyään suunnata rehellinen huomionsa ja uteliaisuutensa myös uusiin heitä haastaviin kohtaamisiin¹⁵ – eivät kadota kykyä antaa itsensä vaikuttua. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on koko lailla kärsivällisyyttä vaativa, vaikea ja ehkä mahdotonkin tehtävä pitää lujin sormin kiinni käsityksistään tai tietämyksestään, sulkematta niitä kuitenkaan tiukasti puristettuun nyrkkiin. Jos haluaa selvittää jotakin tai todella ymmärtää maailmasta enemmän, on kädet pidettävä hellässä otteessa. Kuten nukenkäsittelijä, joka auttaa nukkeaan esiintymään, tietäen että liian tiukka ote tuhoaa taian, mutta tarttumatta jättäminen jättää myös nukettumisen – esineen, esityksen ja esiintyjän yhteismuotoutumisen – toteutumattomien mahdollisuuksien hämärään.

—

¹ Emme toki ole itse keksineet tätä kovin avantgardistista todellisuuden tarkastelun asennetta. Monen muun ilmiön nukketeatterillisia ulottuvuuksia luotaa mm. esseekokoelma Falke, Ishmael. Niin se vain on: maailmankaikkeus nukketeatteriesityksenä.

² Rossi, Paolo. Modernin tieteen synty Euroopassa s. 27.

³ Keskeisimpinä lähteinä Karen Baradin Meeting the Universe Halfway: The Entanglement of Matter and Meaning, ja Baradin alkuperäistekstistä Anette Arlanderin suomentama artikkeli Posthumanistinen performatiivisuus – Kohti ymmärrystä siitä, miten materiaali merkityksellistyy. Myös Jane Bennettin kirja Materian Väre.

⁴ Professori Itai Cohen tutkimusryhmineen, Cornell University, Prof. Sami-Pekka Hirvonen ja Gianni Vettese, Helsingin Yliopisto, Prof. Jaakko Timonen tutkimusryhmineen Aalto Yliopisto Applied Physics, kiitos vieraanvaraisuudesta!

⁵ Ottaahan esimerkiksi ihmishahmoisessa hanskanukessa nukettajan käsi fyysisesti paikan, joka ihmisruumissa on varattu mm. suolille, keuhkoille ja sydämelle!

⁶ Alanen, Valtteri. Silence and Other Impossible Objects s. 10–21.

⁷ Enqvist, Kari. Näkymätön todellisuus s. 148, 150, 174.

⁸ Enqvist, Kari. Näkymätön todellisuus  s. 147.

⁹ Allekirjoittaneiden mielestä kieltä on syytä tökkiä silloin, kun se uhkaa typistyä vastakkaisuuksiin.

¹⁰ Morton, Timothy. Hyperobjects, Philosophy and Ecology After the End of the World.

¹¹ Vai epämukavammin: halunneet tai suostuneet?

¹² Bennett, Jane. Materian väre s.36.

¹³ Vertaa Enqvist, Kari. Näkymätön todellisuus. s. 48.

¹⁴ Popova, Maria. Figuring. s. 26.

¹⁵ Tieteilijä Mary Somervillen tytär kuvasi äitinsä erityistä sitkeyttä vaativaa kykyä: “- – [Somerville] was ever ready to hail joyfully any new idea or theory and give it honest attention, even if it were at variance with her former convictions. This quality she never lost, and it enabled her to sympathise with the younger generation of philosophers, as she had done with their predecessors, her own contemporaries.” Popova, Maria. Figuring. s. 77–78.

Lähteet

Alanen, V. 2022. Silence and Other Impossible Objects, Praha: DAMU.

Barad, K. 2007. Meeting the Universe Halfway: The Entanglement of Matter and Meaning, Durham & London: Duke University Press.

Barad, K. suom. Arlander, A. 2019. Posthumanistinen performatiivisuus – Kohti ymmärrystä siitä, miten materiaali merkityksellistyy, julkaisussa: Nauha, T. Annette, A,. Järvinen, H. ja Porkola, P. (toim.). 2019. Performanssifilosofiaa: esitysten, esiintymisten ja performanssien filosofiasta performanssiajatteluun, Teatterikorkeakoulu, Taideyliopisto, Helsinki: Nivel 12, verkossa: nivel.teak.fi/performanssifilosofiaa. Noudettu 16.11.2022.

Bennett, J. suom. Kilpeläinen, T. 2020. Materian väre, Eurooppalaisen filosofian seura ry. Tampere: Niin&Näin.

Enqvist, K. 1996. Näkymätön todellisuus, Helsinki: WSOY.

Falke, I. 2001. Keppi, porkkana ja musta laatikko, Turku: Sixfingers Theatre.

Falke, I. 2021. Niin se vain on: Maailmankaikkeus nukketeatteriesityksenä, Turku: Grus Grus Teatteri.

Morton, T. 2013. Hyperobjects. Philosophy After the End of the World, University of Minnesota Press.

Popova, M. 2019. Figuring, New York: Penguin Random House LLC.

Rossi, P. Suom. Talvio, L. 2010. Modernin tieteen synty Euroopassa, Tampere: Vastapaino.