Epistemologiaa luostarissa

Järjestin seminaarin Valamon opistoon elokuussa. Sen nimi oli Monta tietä totuuteen – kokonaisvaltaisempaa tietokäsitystä kohti. Vastaliikkeenä etäosallistumisen ja tallenteiden aikakaudelle seminaaria ei nauhoitettu, striimattu tai kuvattu.

Keskustelut käytiin ja toisille altistuttiin olemalla omissa kehoissaan samassa tilassa; sanojen lisäksi paljon, ehkä enemmän, tapahtui rytmeissä ja lämpötiloissa. Huomattiin hapen määrä ja kahvin hyvyys, saunapolun usva ja kellojen sointi, kottaraiskulttuuri kirkon takana ja tupakkakatoksen liikkeentunnistinlamppu elokuun pimeässä.

Paneelien otsikoita olivat muun muassa Ei-inhimillinen tieto: pyhyys, lajienvälisyys, posthumanismi, Aineen ja hengen hapertunut raja ja Paikallinen tieto: traditio, ylisukupolvisuus, luostarit. Eräänlaisena kirjeenä seminaarista Kaivolla-blogiin lähetän aloituspuheenvuoroni, pullopostin osumatarkkuudella:

”Alussa oli runo. Tämän seminaarin, ja paneelin, aloittava runo on Tua Forsströmin Andrei Arsenjevits! Te ette pitäisi tästä menosta!

Tällaista se oli: Piti olla liikkeellä
koko yö, kytkeytyä verkostoihin, ottaa
yhteys Los Angelesiin, kaupunkiin, jolla ei ole keskustaa
Piti panostaa virtuaaliseen,
’Forunderlige arrangementer’ Musiikkitalon lämpiössä
Piti olla eloisa ja nopea kuin
aamuyön uni
Piti olla leimahtava
Ei pitänyt olla mitään Jumalan hylkäämiä seutuja
Kenenkään ei pitänyt olla siellä mitätöity
Kaikkeen piti löytyä jokin keino, Andrei
Arsenjevits. Piti sataa pahoille ja hyville
niin kuin aina on satanut. 

Lämpimästi tervetuloa Monta tietä totuuteen -seminaariin, on suuri ilo että olette kaikki saapuneet paikalle. Syvä kiitos myös Valamon luostarille olemassaolosta ja siitä että saamme olla täällä, sekä Valamon opistolle seminaarin toteuttamisesta. 

Minä olen Raisa Marjamäki, runoilija ja kirjoittamisen väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistosta. Pelastustahtoinen ja tiedonjanoinen, ihminen.

Tämän kokoontumisen taustalla on Valamossa vuonna 1987 järjestetty Kaksi tietä totuuteen -seminaari, joka järjestettiin heti Joensuussa pidetyn kansainvälisen fyysikkosymposiumin perään. Joensuun symposiumin otsikkona oli ”Kööpenhaminan tulkinta 60 vuotta Como-luennon jälkeen” ja sen järjestelytoimikunnan puheenjohtajana toimi ydinfyysikko, kristitty – ja jälkikäteen arvioituna erittäin taitava kirjoittaja – K. V. Laurikainen. Valamon seminaarin ideana oli tutkia tieteellis-rationaalisen ja mystis-intuitiivisen tiedonhankinnan menetelmiä, sekä sitä miten kvanttiteorian tulkinta mahdollisesti muuttaa näitä kategorioita. 

Olin törmännyt mainintoihin tästä seminaarista useissa innostavissa lähteissä ja ollessani joitain vuosia sitten Valamossa talkoolaisena tiskasin päivät Trapesassa astioita ja mietin yöt K. V. Laurikaista, maailmankuvamme syvärakenteita, vaikeasti yhteensovitettavia tiedonlajeja, olematonta ymmärrystäni kvanttiteoriasta ja hiljaisen rukouksen vaikutusta ajatteluun. Toivoin, että saisin keskustella näistä asioista järjestelmällisesti muiden kanssa. 

Koska olen syntynyt sukupolveen, jolle ympäristökriisit eivät ole valinnainen kiinnostuksenkohde vaan jotain, johon kaikki muu tekeminen väistämättä – tietoisesti tai tiedostamatta – suhteutuu, ajattelin näitä asioita ihmisen ja planeetan välisen suhteen näkökulmasta. M[in]ulla on pitkään ollut tuntu, että ympäristökriisit eivät ole irrallisia siitä maailmankuvasta, jonka perustana on mekanistisen fysiikan painotus nähdä maailma erillisinä irrallisina kappaleina ja oliona – syvästi yhteenkietoutuneen olemisen sijaan. Myös käsitys ihmisestä rationaalisena, hyötyä tavoittelevana ja muusta elonkehästä radikaalisti irrallisena liittyy nähdäkseni ympäristökriiseihin. 

Jotain muuta, toisenlaisia käsityksiä ihmisyydestä ja todellisuuden luonteesta, olen ollut kuulevinani syväekologian, kvanttiteorian ja ortodoksisen rukouselämän suunnalta. Näitä yhdistää ehkä se, että ihmistä ei voida pitää kaiken mittana (hei hei klassinen humanismi) ja ihmistiedon rajallisuus ei ole synkkä epäonnistuminen vaan nöyrästi ja rauhallisesti mielessä pidettävä asiantila. 

Tämä seminaari on siis yritys saada monia usein erillisinä pysyviä keskustelun alueita kommunikoimaan keskenään, vähän samoin kuin K. V. Laurikainen halusi saada tieteellistä ja uskonnollista maailmankuvaa kommunikoimaan keskenään. Mistä hyvästä Pauli Pylkkö, vähän tunnettu mutta lukijoihinsa syvästi vaikuttava, kansainvälisen filosofin uran fyysisiin hanttihommiin ja nurjailuun vaihtanut taivassalolainen veneenveistäjä ja kirjoittaja, on todennut: ”Muistelen lämmöllä K.V. Laurikaista.” Suhteessa siihen, että Pylkkö suhtautuu lähes kaikkeen paitsi ehkä myrskyssä kastumiseen ja oman pienuutensa muistamiseen suurella happamuudella, tämä on nähdäkseni paljon sanottu.

En koe olevani minkään nyt varsinaisesti käsiteltävän alan asiantuntija ja siksi tavallaan ujostuttaa syvästi olla tässä. Kuitenkin on vahva kokemus siitä, että voimakkaasti erikoistuneet vastaukset, jotka eivät enää kykene kommunikoimaan keskenään eivät sellaisenaan voi ratkaista ympäristökriisejä. Tarvitaan myös holismia ja tiedon lajien suhteuttamista toisiinsa. 

Filosofi ja kirjailija Antti Salminen on todennut, että kulttuurin kyky itsensä rajaamiseen on isoin ympäristökysymys, mitä meillä tällä hetkellä on. Tämä on mielestäni erittäin hyvä ja kaikkea muuta kuin yhden erikoisalan kysymys. Tämä on tieteellisen, aineellisen ja sosiaalisen lisäksi luultavasti myös hengellinen kysymys. On hienoa olla yhdessä täällä luostarissa sitä ihmettelemässä.”

Paikalla oli hengästyttävä joukko puhujia: alivaltiosihteeri TTT Elina Pylkkänen, TT Pauliina Kainulainen, Koneen säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen, TaT Leena Valkeapää ja poronhoitaja Oula A. Valkeapää, dosentti Tiina Seppä, kuvataiteilija TaM Alma Heikkilä, TT Ari Koponen, FT Paula Tuomikoski, dosentti Tere Vadén, ikonimaalari munkki Gabriel, kulttuurintutkija ja lääkäri, LT, FT Marja-Liisa Honkasalo, FM Päivi Magga, dosentti Antti Salminen, pappismunkki FT Serafim Seppälä.

Monipuolinen yleisö puolestaan sisälsi eläkeläisiä, esitystaitelijoita, puuseppiä, sairaanhoitajia, Omavaraopiston alumneja, kirjoittamisen opiskelijoita, tohtoreita, kuuliaisuusveljiä ja radiokuuluttajia – sekä viimeisenä päivänä puutarhakierroksella myös luostarin kesälampaat ja loistossaan hehkuvat kukkaperennat. Paneelikeskustelumaratonin puolivälissä Joose Keskitalo esiintyi Valamon Viinituvassa – päästyään hermostumatta paikalle Varkaudesta, jonne hänet inhimillisen tietokatkoksen takia ensin kolmeksi tunniksi unohdettiin – ja lauloi: ”Totuus on vanhanaikainen, älä ole noin mustavalkoinen. Ja totuus on miksi sen teet, siis katso vaikka tanssijoita. Et enää näe kuoleman maata, vain meidän tanssijat nuo.” 

Lue lisää Monta tietä totuuteen -tapahtumasta