Liiketaloustieteen professori Saara Taalas kirjoittaa Rohkeus-blogissa joukkorahoituksesta ja elävästä yleisösuhteesta.

Kevin Doyle (Rohkeus-blogi, 20.8.2015) kirjoittaa taiteen julkisen rahoituksen suhteesta oivaltavasti: “Emme tarvitse niinkään taiteilijoiden välistä tai taiteilijoiden ja poliitikkojen välistä keskustelua vaan entistä suorempaa vuorovaikutusta suuren yleisön kanssa. Mitä parempi yhteys meillä on yleisöön, sitä vahvempi perusta meillä on taiteen ja kulttuurin julkiselle rahoitukselle.”

Tieteen ja tutkimuksen yleisösuhde on aivan keskeistä akateemisen tutkimuksen tulevaisuudelle. Mikäli tutkimusta ei koeta laajasti merkittäväksi, on turha odottaa rahoituksen jatkuvan.

Päinvastoin, tutkimuksen kenttää ollaan oltu kurjistamassa jo vuosia. Yhtäältä akateeminen tutkimus nähdään julkisessa keskustelussa etäisenä norsunluutornina, ja toisaalta yliopistomaailmaa on alettu julkisesti pitää keskeisesti julkisen talouden kulueränä. Nyt jos koska tarvitaan suoraa suhdetta yleisöön.

Kun tutkin joukkorahoitusta ja medioistuneen talouden ilmiöitä, ajattelen toisinaan isoisoäitiäni Emmaa Hämeenkyröstä. Eteläpohjalainen emäntä ei ollut eliittiä, mutta varmasti arvonsa tunteva ihminen. Tunnen ylpeyttä, kun näen hänen nimikirjoituksensa Kulttuurirahaston perustamiskirjassa ja arvostan sitä tulevaisuudenuskoa, jota Emman on täytynyt tuntea lahjoitusta tehdessään. Hän oli mukana tekemässä tulevaisuutta, vaikka me hyvin tiedämme, että sotakin raskaine tappioineen oli aivan nurkan takana tulevaisuudessa. Samalla Emma-emäntä tuli sijoittaneeksi myös 1-vuotiaan pojantyttärensä tyttären jatkokoulutukseen apurahan saajan muodossa 60 vuotta myöhemmin. Laajoja keräyksiä on toteutettu monta kertaa myöhemminkin. Ylioppilaskunnat ovat keränneet lahjoituksia laajasti ylioppilaiden asumisen järjestämiseen jo vuosikymmeniä, ja viimeaikoina yliopistot ovat ahkerasti keränneet lahjoituksia toimintaansa. Sivistysmesenaattien lahjoitusvarat sekä joukkorahoitus ovat Suomessa olleet keskeinen tapa nostaa agendalle akateemista tutkimusta ja korkeinta opetusta koko itsenäisyyteemme ajan. Tulevaisuuden luotaaminen on tieteen ytimessä.

Joukkorahoitus vaatii uusia tapoja kohdata yleisön ja mediankin kiinnostus ja tutkijoiden astumista valokeilaan toisin kuin on totuttu.

Ilman lopullisten tulosten tuntemista on viestittävä monimutkaisista asioista arkisen ymmärrettävästi tai omaksuttava uudenlainen viestintä vaikkapa yhteistyön ympärillä. Ei siis riitä pelkkä tieteen kieli asiantuntijapaneelin arvioitsijoille. Ei varmasti ollut ihan helppoa niille 30 000 kansakoululaisellekaan, jotka 1938 Suomen kunnissa ovelta ovelle esittelivät Suomen Kulttuurirahaston toimintaa ja keräsivät 170 000:lta lahjoittajalta 2,8 miljoonaa vanhaa markkaa. Tunnen kollegiaalista sympatiaa koululaisia kohtaan. Ei ollut isomummu varmasti ihan helpoin ympäripuhuttava lahjoittaja.

Kolumnisti Annukka Oksanen (HS 12.9.2015) vetää mutkat suoriksi ja esittää, että ‘pörssi on joukkorahoitusta’. Näin ei todellakaan ole. Joukkorahoituksessa kyseessä on pääosin omalla nimellään esiintyvä joukko ihmisiä, jotka haluavat nähdä mielestään tärkeän hankkeen toteutuvan. Heille omistajuus on huolen kantamista ja tulevaisuuden tekemiseen osallistumista omin varoin, vähän kuin vanhemmuus tai kummitoiminta. Joukkorahoituksessa yhdistyy kolme elementtiä, jotka ovat tyypillisiä digitaalisessa murroksessa ja puuttuvat pörssistä. Digitaalinen mediatila, jossa hyvin monenkirjava joukko ihmisiä ja toimijoita ryhtyy konkreettiseen puuhaan verkostona. Tulevaisuuteen tähtäävä tehtävä, jolla halutaan tehdä mahdolliseksi joskus pienelle joukolle mahdottomaltakin tuntuva hanke. Tavoitteena voi olla myös muuttaa totuttuja toimintatapoja ja saada tälle haaveelle laajempaa huomiota.

Joukkorahoitus on vastikkeellista, sillä suurin osa siitä on ennakkomaksuihin perustuvaa. Maksamalla siis haluamansa summan voi sijoittaa ennakkoon taide-esityksen lippuun tai uuden kirjan markkinoille saattamiseen ja taiteilijan henkilökohtaiseen kiitokseen nimikirjoituksineen. Produktion saama mahdollinen kulttimaine on silkkaa bonusta. Joukkorahoitus ei siis tavallisimmin tavoittele taloudellista tuottoa ja osakkeiden omistajuutta, vaan haluaa ennakkomaksuin tukea jonkin hankkeen toteutumista. Maailmalla joukkorahoituksesta on taiteen ja kulttuurin kentällä tullut nopeasti merkittävä uusi tapa hankkia yleisörahoitusta faneilta ja aktiivisilta seuraajilta. Samalla tavoin voi yleisö myös osallistua suoraan tärkeän tutkimuskokonaisuuden toteuttamiseen.

Yleisöltä kerättävä joukkorahoitus voi olla myös keskeinen tekijä hankkeissa, joille ei löydy yksityistä tai julkista rahoitusta. Esimerkiksi Uppsalan yliopisto käynnisti taannoin joukkorahoitushankkeen malariatutkimuksensa tukemiseen. Malaria on todellinen ongelma maailmassa, mutta kohtuullisen low science -hankkeen rahoittaminen ei huippututkimuksen ohjelmissa ole aina mahdollista, eivätkä matalat taloudelliset tuotto-odotukset aina innosta lääkeyhtiöitä investoimaan tutkimukseen. Maailmassa on paljon tutkimuskohteita, jotka putoavat juuri tuohon rahoitukselliseen kapeikkoon ja jäävät syyttä vaille tukea.

Joukkorahoitus yhtäältä taloudellisesti mahdollistaa tutkimuksen, mutta avaa myös avoimen mediasuhteen yleisön ja hankkeen toteuttajan välille.

Suurinta osaa tutkijakunnasta ajaa aito halu osallistua yhteisölliseen tulevaisuuden rakentamiseen moninaisin tavoin. Läpinäkymätön rahoitusjärjestelmä hukkaa toisinaan tämä perusmotivaation loputtomiin rahoitushakuihin.

Koneen Säätiö on tukemassa Tieteen ja akateemisen tutkimuksen yhteisörahoitusohjelmaa. Mesenaatin kautta toteutettava hanke on ensimmäinen joukkorahoitusta laajasti Suomessa akateemisen tutkimuksen kentällä kokeileva hanke. Tutkimusta ei todellakaan olla viemässä pörssiin, vaan tämä on yksi tapa saada tutkimuksen tekijät ja projektit esiin sekä työstämme kiinnostuneet ihmisen toimintaan mukaan rahoittajina ja osana tutkimusryhmää.

Tutkimuksessa ei aina tärkeintä ole vain lopputulos vaan tavat, joilla tiedettä tehdään.

Akateemisen tutkimuksen arvot ovat avoimia ja osallistavia, tämä on yksi tapa tuoda yleisö lähemmäs toteutettavia hankkeita sekä sitä energiaa ja paloa, joka aitoon akateemiseen tutkimukseen aina liittyy. Tutkimusta tehdään tulevaisuutta varten, historiaa syntyy sivutuotteena. Samalla muutetaan tutkimusrahoituksen totuttuja valta-asetelmiakin. Minä toivon, että tieteentekijät voimautuvat avaamaan työtään yliopiston muurien ulkopuolella, ja laajempi yleisö innostuu mukaan tieteen virtausten vietäväksi. Toivon, että uudistamme osaltamme tieteen yleisösuhdetta.

Saara Taalas on mukana KAUTE-Säätiön Digitalisaatio-hankkeen neuvottelukunnassa. Hanke on mukana Koneen Säätiön tukemassa Tieteen ja akateemisen tutkimuksen yhteisörahoitusohjelmassa 2015 .