Lada Suomenrinteelle utopia on metodi, jonka avulla uudet maisemat ja maailmat tulevat tosiksi. Hänelle taiteen tekeminen tarkoittaa suremista, rakastamista ja luvan kysymistä.

Keskustelua maiseman kanssa

Suomenrinteelle yhteistyö maiseman kanssa on jatkuvaa keskustelua maan kanssa. Hän yrittää omilla valinnoillaan näyttää omaa rakkauttaan luonnolle ja maalle, mikä on ilmastokriisin aikana entistäkin tärkeämpää. Toisinaan tulee myös intuitiivinen tunne siitä, että nyt ei ole sopivaa kuvata.

”Tämä on myös pitkä kysymys antroposeenin valokuvakulttuurista, jossa on yleensä ylikauniita kuvia haavoittuneesta maasta. Itse en suostuisi kuvaamaan esimerkiksi kaivosalueita. Enhän kuvaisi vaikka siskoani, joka on haavoittunut, ilman että kysyisin lupaa, tai muutenkaan.”

Suomenrinne käsitteli maisemaa myös maisterintutkielmassaan Aalto-yliopistoon. Hänelle maisema on paljon muutakin kuin vain jokin silmillä nähtävä tunturialue, erämaa tai joki. Se on myös oman mielen sisäistä maisemaa, jossa näkemiseen sisältyy laajempi ymmärrys paikasta ja sen kohtelusta. Tietoa siitä, miten maata ylläpidetään ja hoidetaan sekä siitä, miten maisema on vaikuttanut oman identiteetin rakentumiseen. Tapaan nähdä maisema vaikuttavat esimerkiksi paikkaan liittyvät ihmissuhteet ja kielen ymmärtäminen.

”Olen miettinyt, että jos minut laitettaisiin kuvaamaan vaikka Siperiaa, että ottaisinko minä kuvia tai kuinka kauan kestäisi, että voisin ottaa kuvia. Koska maiseman ymmärtäminen vaatii pitkäaikaista tutustumista, vähän niin kuin ihmiseen.”

Saaren kartanon alue, sen korkeat puut ja kevääseen heräävät käärmeet, on Suomenrinteelle puhutteleva, mutta vielä vieras paikka, vaikka hän vietti siellä myös kaksi viikkoa edellisen kesän ryhmäresidenssissä. Silloin hän otti alueella joitakin kuvia, mutta huomasi etsivänsä maisemasta itselleen entuudestaan tuttuja elementtejä. Nuo kuvat eivät ole päätyneet käyttöön ja tänä keväänä kuvien ottaminen on jäänyt kokonaan. Ajan antaminen mahdollistaa oikean puhuttelutavan löytämisen, jos sellainen on tullakseen. Kirjoittamalla pystyy kuitenkin tavoittamaan omat maisemat myös matkan päästä.

”Itselle tuntuu tosi helpolta kirjoittaa Tenon laaksosta, kun on pois sieltä ja kasvanut siellä. Se on niin tuttu ja turvallinen. Mutta sen alueen tutkiminen ei koskaan lopu, kun koko ajan kasvaa ja oppii enemmän. Tieto muuttuu ilmastonmuutoksen myötä ja tulee uusia asioita, jotka pitää omaksua tai uudelleen oppia.”

Konkreettisia utopioita

Utopia tulee kreikan kielen sanoista eu topos ja ū topos, jotka tarkoittavat hyvää paikkaa ja ei paikkaa. Suomenrinne ajatteli aikaisemmin luovansa kuvillaan utooppisia maisemia, mutta on sittemmin alkanut käsitellä utopiaa enemmän metodina kuin jonain saavutettavana asiana. Sen avulla hän voi työssään poistaa maailmasta haavoittavat asiat, kuten kolonialismin, huonon itsetunnon tai traumaattiset kokemukset.

Hän ei puhu vain itsestään vaan myös maasta. Suomenrinne käyttää työskentelyssään kollegaltaan Jenni Laitilta oppimaansa käsitettä land-body trauma, maaruumistrauma. Maa ja ihminen ovat yhtä, samoin niiden kokemukset ovat erottamattomia. Maata asuttavat ihmiset tuntevat omassa kehossaan maahan kohdistetun väkivallan seuraukset. Suomenrinne kysyy työskentelyssään mitä syntyy sen jälkeen, kun maaruumistrauma parantuu. Utopia on todellisuutta siinä mielessä, että parantumisprosessissa utopia konkretisoituu.

Hänen teoksissaan utopia mahdollistaa muodonmuutoksia ja toisten näkökulmien kuulemista. Esimerkiksi Säihkyvät utopiat -esseekokoelmassa julkaistussa tekstissään Rávdu Suomenrinne käsittelee kehonkuvaan liittyviä kokemuksia sekä ihmisenä että rautuna. Residenssissä työstämässään käsikirjoituksessa hän sen sijaan antaa omat äänensä maalle ja maan toislajisille sekä auringolle ja kuulle.

Utopioiden lisäksi Suomenrinne työskentelee maailmanloppujen kanssa. Hänelle ne ovat samankaltaisia käsitteitä. Molempia pidetään jonain tulevana, saavuttamattomana, joissa mikä tahansa on mahdollista, mutta todellisuudessa ne ovat läsnäolevia, elettyjä tilanteita. Esimerkiksi saamelaisnäkökulmasta maailmanloppuja on koko ajan ja niitä tulee koko ajan lisää. Silti Suomenrinne puhuu positiivisen taiteen luomisesta. Reaalimaailman ongelmat voivat johtaa lamaannuttavaan melankolisuuteen, mutta utooppinen ajattelu auttaa näkemään ja myös kokemaan muunlaisia mahdollisia todellisuuksia.

”Koen, että saamelaistaiteen yksi stereotypia on se, että se käsittelee vaikeita ja painavia sortoon, kolonialismiin ja assimiliaatioon liittyviä asioita. Se on tosi tärkeää ja totta kai ne on ollut osana omaakin taidetta, mutta entä jos käsittelisin niitä utopian kautta poistamalla ne? Että loisi positiivisempaa taidetta myös oman hyvinvoinnin vuoksi, ja samalla uudistaisi saamelaisen taiteen alaa, ettei päätyisi samaan oravanpyörään, mikä on pyörinyt 1970-luvulta lähtien.”

Suomenrinteen mukaan on tietenkin vaikea sanoa, koska kuvataiteessa ja elokuvissa olisi riittävästi käsitelty kolonialismia ja assimilaatiota. Eri ihmiset ja eri sukupolvet kokevat asiat niin eri tavoin. Hänelle itselleen on kuitenkin tällä hetkellä tärkeää se, että utopian kautta vaikeita asioita pystyy käsittelemään myönteisestä näkökulmasta. Ikävien asioiden poistaminen ei tarkoita niiden sivuuttamista. Olennainen osa utooppista prosessia on se, että osaa myös surra maata ja maan kanssa. Utopiassa ilmastonmuutoksen aiheuttamat traumat, kolonialismin aiheuttamat traumat sekä omat traumat on surtu läpi ja tapahtuu transformaatio. Suremisesta alkaa matka uuteen maailmaan.