Diagnooseja arviointityöstä

Miltä tuntui arvioida Koneen Säätiölle lähetetyt apurahahakemukset tänä syksynä 2016?

Objektiivisesti arviointikokemus on kiinnostava. Voi kuvitella, että näinkin iso pino tutkimussuunnitelmia antaa aika hyvän läpileikkauksen siitä, mitä alallani nykyään tehdään Suomessa – ja muuallakin, sillä tutkimus on hyvin kansainvälistä. Muutama asia nousi erityisesti esiin.

Jo pikainen silmäily ilahduttaa, sillä hakemusten tekijät ovat kautta linjan päteviä, ajattelevia, ilmaisukykyisiä, kansainvälisesti verkottuneita ja liikkuvia ihmisiä.

On mukava ajatella, että aikana, jolloin tiedotusvälineet kertovat jatkuvasti ahdasmielisen ja väkivaltaisen mielialan leviämisestä, maailmassa on kuitenkin näin paljon sivistyneitä avarakatseisia ihmisiä, joilla on sekä tietoa maailmasta että kykyä ja halua vaikuttaa siihen.

Kun hakemuksiin syventyy, huomaa vähitellen millaiset trendit omalla alalla ja laajemminkin akateemisessa maailmassa tällä hetkellä vaikuttavat. Huomiotaherättävältä tuntui varsinkin se, että tutkijoille on tärkeää olla hyödyksi yhteiskunnalle: tutkimusaiheissa oli paljon päivänpolttavia teemoja ja suunnitelmissa paljon hyviä ajatuksia siitä, miten tutkimustuloksia voisi välittää myös suuremmalle yleisölle.

Selvästi monet arkikäsitykset siitä, miten maailma makaa, horjuvat liitoksissaan, ja todellisuus näyttää problemaattisemmalta kuin ennen.

On hienoa, että tutkijat haluavat käyttää voimiaan juuri tällaisen konkreettisen todellisuuden setvimiseen. Mutta jossakin vaiheessa alkoi tuntua siltä, että perustutkimusta ja oman alan teoreettisten ehtojen kriittistä arviointia voisi olla enemmänkin. On kuin uudet teoreettiset innostuksen aiheet olisivat aika vähissä, ja tutkijoiden toiveena olisi enemmänkin ammattitaitoinen toiminta jo tunnettujen menetelmien ja ongelmien parissa.

Tämä diagnoosi ei tietenkään koske kaikkia lukemiani hakemuksia, mutta trendi oli kuitenkin kyllin vahva jäädäkseen mieleen. Siksi jäin miettimään, miten ilmiö heijastaa aikaamme. Onko kyse siitä, että epävarmassa tilanteessa tutkijat eivät uskalla kyseenalaistaa liian paljon, etteivät joutuisi heikoille jäille? Vai onko kyse siitä, että ammattitaitoiset tutkimussuunnitelman laatijat yrittävät motivoida tutkimuksensa yleisymmärrettävästi, niin kuin tutkimussuunnitelmanlaatimiskursseilla neuvotaan? Varmasti on niin, ettei tällaisiin dokumentteihin kirjoiteta arempia ja epävarmempia aavistuksia, ja se on ihan järkevää – mutta onko tällainen varovaisuus koko totuus?

Subjektiivisesti apurahahakemusten arvioimiskokemuksella on myös piinallinen puolensa. Piina alkaa silloin, kun hakemukset on luettu kertaalleen ja on aika miettiä, miten niistä voi valita ne muutamat harvat, joita voi suositella säätiön hallitukselle. Suurin osa hakemuksista on ammattitaitoisesti tehtyjä, älykkäitä ja ansiokkaita. Kaikki vähänkin kiinnostavat ovat myös hyvin kirjoitettuja ja stimuloivia. Osa hakemuksista on kokeneiden tutkijoiden suvereeneja avauksia, ja niitä lukiessa ei voi kyseenalaistaa tekijän taitoa vaan on mietittävä sitä, mitä alan tutkimus ja ympäröivä todellisuus juuri nyt eniten tarvitsevat. Osa hakijoista on vielä akateemisen uransa alussa, ja niitä lukiessa huomio kiinnittyy intuitioon, näkemykseen ja oivallukseen, vaikkei tietopohja aina ihan riittäisikään. Joskus on kyse tieteellisesti terävästä, joskus taas yhteiskunnallisesti merkittävästä näkökulmasta, eikä kumpikaan ole lähtökohtaisesti toista arvokkaampi. Niin kuin Koneelle sopii, joukossa oli jonkin verran erikoisia yhdistelmiä, joissa tiedeprojektiin yhdistyi taideprojekti, mikä on hauskaa – tosin tällä kertaa taide jäi yleensä lähinnä tieteellisen idean kuvittajan rooliin, mikä ei ole sen kannalta kiitollisin tehtävä. Joskus hakemuksesta aistii, että hakijan henkilökohtainen tilanne on aika tiukka, ja tekisi mieli voida auttaa – mutta myötätunto ei kuitenkaan ole tässä mikään peruste. Niinpä sitä sitten valitsee parhaansa mukaan erinomaisten hakemusten joukosta ei vain parhaita projekteja, vaan sopivalta tuntuvan sekoituksen parhaista projekteista niin, että samalla otetaan huomioon tämän vuoden teemat ja Koneen kiinnostus tieteidenvälisyyteen ja tieteen ja taiteen vuorovaikutukseen, akateeminen sosiologia ja maantiede, ja muutama muukin tekijä niin, että tulos ei ole pelkästään sarja hienoja projekteja vaan nimenomaan kokonaisuus, jossa erilaiset hienot projektit tietämättään täydentävät toisiaan.

Ja viimeiseksi jää aina tunne, että vaikka kaikki tähän joukkoon valitut ovatkin paikkansa ansainneet, läheskään kaikki ne, jotka ovat jääneet tällä kertaa valitsematta eivät silti ole ansainneet jäädä kakkosiksi.

Ja niinpä viimeisenä tärkeänä asiana tekee mieli sanoa niille, jotka jäivät tällä kertaa apurahatta, että jos tällä kertaa ei onnista niin se ei yleensä johdu siitä että hakemus olisi huono, epäkiinnostava tai jostakin kohdasta väärin tehty, vaan yksinkertaisesti siitä, että hyviä hakemuksia on enemmän kuin apurahoja. Kannattaa siis yrittää toistekin.