Biodiversiteettikolonialismilla ei suojella elonkirjoa

Kansainvälinen intoilu alkuperäiskansojen luontoa kunnioittavista tietojärjestelmistä ja merkityksestä biodiversiteetin puolustajien etujoukkona muistuttaa uhkaavasti kolonialistista asetelmaa. Luontokadon pysäyttäminen yhdessä alkuperäiskansojen kanssa on hyvä päämäärä, mutta länsimaisista valtarakenteista käsin määriteltynä yhteistyö muuttuu helposti hyväksikäytöksi ja luonnon monimuotoisuus tuotteeksi.

YK:n COP16-luontokokouksessa Kolumbiassa on kiinnitetty paljon huomiota alkuperäiskansojen rooliin luonnon monimuotoisuuden turvaajina. Muun muassa YK:n biodiversiteettikonvention datapankista löytyy tieto, jonka mukaan 80 % prosenttia maailman luonnon monimuotoisuudesta on alkuperäiskansojen hallitsemilla alueilla. Tähän tietoon on Kolumbian luontokokouksessakin viitattu erilaisissa keskusteluissa, joissa olen ollut osallisena. Alkuperäiskansojen täydentävien tietojärjestelmien ja kulttuurien merkitystä biodiversiteetin turvaamisessa korostetaan lisäksi Suomen Kolumbiassa juuri allekirjoittamassa Rauha luonnon kanssa -julistuksessa. Jo aiemmin esimerkiksi Amazonin alueen valtioiden yhteistyöelin OTCA on käyttänyt vastaavia viittauksia luontohankkeissaan.

Puheen ja pöhinän tasolla alkuperäiskansoille sovitellaan erityistehtävää luontoa kunnioittavan ymmärryksen vaalijoina ja opettajina. Puheet ovat realisoituneet ainakin joissain tapauksissa myös ihan konkreettisiksi hankkeiksi, joista yhtenä esimerkkinä Ison-Britannian suorarahoitus Ecuadorin alkuperäiskansojen kestävän maa- ja metsätalouden projekteihin. Suunta näyttäisi olevan oikea etenkin, kun huomioidaan, että luontokadon negatiiviset kerrannaisvaikutukset iskevät myös kaikkein raskaimmin heikossa yhteiskunnallisessa asemassa oleviin, joihin maailman tuhansien eri alkuperäiskansojen ryhmien voinee yleisesti katsoa lukeutuvan. Kuitenkin jos pysähtyy ajattelemaan, että väitetty 80 prosenttia biodiversiteetistä on edustettuna luontokokouksessa lähinnä keventävien alku- ja väliaikaseremonioiden sekä sivutapahtumien esitelmien kautta, herää kysymys siitä, onko kurssi sittenkin kohti synkkiä vesiä. Tulemalla vedetyiksi osaksi suurta pelastusprojektia alkuperäiskansat ovat vaarassa menettää oman toimijuutensa ja maailmankuvansa.

Kahdeksankymmenen prosentin ongelma

Kvantifioidun biodiversiteetin käyttämistä alkuperäiskansojen roolin korostamiseen on kritisoitu määrittelyvallan näkökulmasta. Länsimaisiin lajimäärien laskentamalleihin perustuvat kategorisoinnit eivät heijastele alkuperäiskansojen omaan tietokäsitykseen pohjautuvaa kuvaa elämästä ja maailmasta. Niiden omaksuminen monimuotoisuuskeskustelun pohjaksi lukitsee käsitteet ennen kuin olemme ottaneet ensimmäistäkään oppituntia ikiaikaisista, luonnonläheisemmistä tietojärjestelmistä. Logiikka on erikoinen oppilaaksi aikovalle: isännän itsevarmuudella luotamme jälleen kerran omaan tietoomme niin paljon, että katsomme voivamme sillä perustella alkuperäiskansojen tarpeellisuuden sen sijaan, että hylkäisimme edes hetkeksi oman tietojärjestelmämme luonnon kannalta ongelmallisena ja ottaisimme itsekriittisen nöyryyden lähtökohdaksi suhteessamme heidän osaamiseensa.

Ongelmallista kvantifioidun määritelmän käyttämisessä alkuperäiskansojen asiayhteydessä on myös sen kapea-alaisuus. Käytännössä lajikirjo muuntuu arvottavaksi asteikoksi, jolla alkuperäiskansoja voidaan ohjata ulkopuolelta. Etuvartijan asema korostuu kyllä, kun maailma etsii pelastusta lopulliselta tuholta, mutta sen takaajana on luontokatoa omatoimisesti lietsova läntinen valtarakenne. Niinpä vastuu luonnon monimuotoisuudesta voi huonossa tapauksessa muuntua alkuperäiskansojen olemassaolon ainoaksi oikeutukseksi. Mikäli heidän hankkeisiinsa myönnettyä rahoitusta ryhdytään arvioimaan määrällisinä muutoksina lajikirjossa, on ”kunniatehtävä” äkkiä alistettu suorituspohjaiseksi kokopäivätyöksi nollatuntisopimuksella. Huonosti hoidettu etuvartiointi merkitsisi ennen pitkää rahoittajien epäluuloisuuden kasvua, rahahanojen sulkeutumista ja pahimmassa tapauksessa ”alkuperäisyyden” kyseenalaistamista.

Biodiversiteettikolonialismi – todentuntuinen painajainen

Jaettu huoli luontokadosta on oikeutetusti nostanut alkuperäiskansojen tietotaidot ja maailmankuvat valokeilaan. Toistaiseksi kysymys näyttää kuitenkin lähinnä olevan heidän ”biodiversiteettipotentiaalinsa” tiedostamisesta. Asetelma alkuperäiskansojen ja YK:n kokouksissa päätöksiä nuijivien valtioiden – jotka nekin ovat valta-asemissa toisiinsa nähden – välillä on vaarassa luisua perityypilliseen kolonialistiseen malliin. Siinä alkuperäiskansat tuottavat näennäisesti hallitsemillaan alueilla monimuotoisuuspalveluita rikkaille länsimaille omaan ”kunniatehtäväänsä” orjuutettuina. Kauhuskenaario olisi, että esimerkiksi Amazonin alueella tehtailtaisiin tulevaisuudessa mittauskelpoista biodiversiteettiä monimuotoisuusplantaaseiksi valjastetuissa alkuperäisasukkaiden kylissä samalla, kun muualla ekosysteemit jatkaisivat kuihtumistaan. Tällaisessa tuotantorakenteessa projektipohjaiset ja määrämittaistavoitteille pohjautuvat työkäsitykset läpäisisivät ja korvaisivat ajan kuluessa alkuperäiskansojen perinteiset elämisen ja ajattelun mallit.

Biodiversiteettikolonialismin välttämiseksi sen uhkan todellisuus tulee ymmärtää. Kaikki se mielestämme hyvällä tavalla erilainen ajattelu, jota nyt olemme havaitsevinamme alkuperäiskansoissa, on säilynyt maailman marginaaleissa pitkälti siksi, että suurinta osaa ihmiskunnasta on viime vuosisatoina kiinnostanut lähinnä luonnonvoimien alistaminen – ei niiden kanssa harmoniassa eläminen. Jos luontokadon pysäyttäminen yhdessä on edelleen niin vaikeaa kuin miltä se tuoreimpienkin neuvotteluiden valossa näyttää, on reilua myöntää, että se nähdään yleisesti ennemmin pakollisena pahana kuin suurena itseisarvona. Seurauksena päädymme etsimään sellaisia ratkaisuja, jotka muuttavat omia yhteiskuntarakenteitamme mahdollisimman vähän. Tältä pohjalta tarkasteltuna alkuperäiskansojen eksentrisoiminen etuvartijoiden joukoksi omien instituutioidemme keskelle on yhtäältä vastuun pakoilua ja toisaalta vastuulla kahlitsemista.  

Luonnon monimuotoisuuden jakautuminen alkuperäiskansojen alueiden ja muun maailman välillä nykyisessä laskelmiin perustuvassa suhteessaan on vääristymä, jonka tulisi korkeintaan ohjata huomiomme omiin vahingollisiin tekemisen malleihimme ja niiden muuttamiseen. Monimuotoisuutta tulee lisätä ensisijaisesti siellä, mistä olemme sitä eniten hävittäneet. Alkuperäiskansojen tiedoista ja taidoista on varmasti apua, mutta vain jos omaksumme oppilaan roolin. Sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että unohdamme omat tieteelliset ja kulttuurilliset käsitteemme kokonaan, mutta meidän on hiljennyttävä kuuntelemaan. Vähitellen voimme oppia yhdistämään eri tietopohjia. Hyvä oppilas on kriittinen myös opettajaansa kohtaan, mutta ensin pitää ylipäätään ymmärtää, mitä kritisoi. Vielä toistaiseksi biodiversiteettikolonialismi on painajaismainen unikuva. Toivottavasti se myös jää se sellaiseksi: alitajuntamme muistutukseksi siitä, ettei vanhojen virheiden toistamiseen enää ole varaa.