Tarinat ja julkaisut Kaivolla-blogi 14.05.2020 Armoa tutkijoille?! Avainsanat karanteeni, koronapandemia, tutkimus Jaa: Koronakeväänä perheellisen tutkijan elämä muuttui nopeasti. Kiire katosi, mutta velvollisuuksien määrä kotona kasvoikin äkkiä suureksi. Karanteenin alkuviehätys vaihtui tahmeaan epämääräisyyteen. Kielentutkija Ulla Vanhatalo tarkastelee blogitekstissään odotusten ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Voiko ja saako työstään luistavalle tutkijalle myöntää armoa? Vuoden vaihteessa olin saanut ryhmälleni kovasti odotetun tutkimusapurahan. Olin iloinen ja täynnä intoa. Arki rullasi kaikin puolin kivasti. Huhtikuussa istun kuulosuojaimet korvilla kotona jo vaikka kuinka monennetta viikkoa. Olohuoneen pöydälle olen raivannut tilaa läppärille etäkoululaisten vihkojen ja projektien keskelle. Useampi videotunti rätisee eri puolilla taloa. Tappelunnujakoita tuodaan selvitettäväkseni. Ajatukset katkeilevat ja harhailevat. Luovutan, vaihdan läppärin kahviin ja päivän lehteen. Äiti soittaa. Kyselee, lohduttaa. Että onneksi tutkimus nyt joustaa. Leukaperät kiristyen kuuntelen. Aamulla olen miettinyt, missä vaiheessa joudun perumaan apurahani. Ei sitä minulle tätä varten myönnetty. En uskalla edes laskea, montako tehokasta tuntia pystyn viikossa tekemään. Viikoittaisilla ruokaostoksilla pysähdyn. Naistenlehden kannessa Maaret Kallio tarjoaa armollisuutta. Siihen on nyt pakko tarttua. Mutta miksi se on niin vaikeaa? Armollisuus ei kuulu tutkimuksen eetokseen. Päinvastoin. Tiedeyhteisöissä painetaan sata lasissa, kilpaillaan, ollaan luovia, teräviä ja tehokkaita. Kaikki on ansaittava, etenkin työuran alkupuolella. Se, joka tarvitsee armoa, voi poistua. Tutkija oppii piilottamaan osan todellisuuttaan, heikot kohtansa ja lähipiirissä olevat mahdolliset uhkatekijät. Ettei vain tiedeyhteisö tai rahoittajat ala epäillä tieteentekijän kyvykkyyttä. Jo nuorena opimme, että yliopisto ei ole mikään sosiaalitoimisto. Suomalaisessa systeemissä verho työn ja siviilin välillä voi olla paksu. Itsekin olen raottanut verhoa vain harkiten, arkinen todellisuus on yksityisaluetta. Kätken onneni, kätken vaikeuteni. Asiat ovat harvoin vain omiani, ne koskevat myös läheisiäni. Vaikka haluaisin huutaa työntekoani hidastavat hankaluudet koko maailmalle, en voi sitä tehdä. Sitä paitsi haluan sinnitellä. Haluan näyttää, että vaikka tässä nyt on korona, etäelämä ja perhe, niin kyllä minä selviän. Ja rakastanhan työtäni! Haluan tehdä sitä rauhassa, ja yritän hädissäni edes pieniksi hetkiksi kadota leksikaalisen semantiikan syövereihin. Mutta miksi armoa pitäisi pyytää ja antaa – nyt myös tutkimusmaailmassa? Mitä oikein pelkäämme – ja millaisista ajatuksista löytäisimme lohdutusta? Miten käy tieteen? Tiede on sitkeää. Tiede ei ole kaatunut sotiin eikä nälänhätiin, eikä se kaadu yhteen koronapandemiaan, vaikka tutkijat hetkeen eivät olisikaan niin tehokkaita. Huominen tulee, ja huomennakin tarvitaan tiedettä. Tiede on usein hidasta, nyt odottamattomasta syystä entistä hitaampaa. Nyt tieteen arvo on sitkeydessä, hengissä pysymisessä, suunnan pitämisessä. Miten käy oman tutkimukseni? Paradoksaalisesti pandemia nostaa framille oman tutkimusaiheeni, selkokielen. Tarve ymmärrettävälle viestinnälle kasvaa. Selkokielen puutteen seuraukset näkyvät tartuntatilastoissa. Muut ajavat asiaa eteenpäin, vaikken itse pystyisi. Ja olenhan siis olemassa, välillä ehdin jopa lukea ja ajatella asioita. Sitä paitsi ryhmässäni on tutkija, joka näissäkin oloissa pystyy tekemään tutkimusta normaalisti. Miten käy minun tutkijana? Vaikkei siltä tunnu, tutkijuus on kehittänyt taitoja, jotka helpottavat sopeutumista poikkeustilanteeseen. En pidä epävarmuudesta, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. En pidä sumusta, mutta olen oppinut pitämään kiinni suunnasta. Olen oppinut, että vähänkin on parempi kuin ei mitään. Olen tottunut hitaisiin prosesseihin, pettymyksiin, etätyöhön ja yksinäisyyteen. Olen nähnyt työn läikkyvän perheeseen, ja nyt näen perheen läikkyvän töihin. Jonain ahdistuksen hetkenä keksin listata asioita, joita alkuvuonna ennen koronaa olin saanut tehtyä. Respect itselleni! Olen saanut apurahani, eikä sitä kovin kevein perustein oteta pois. Ehkä sittenkin siedän tätä hankalaa aikaa ihan hyvin. Miten käy kaikkien muiden etätyötä tekevien pienten lasten vanhempien? Kevään nopeat käänteet ovat sekoittaneet monen lapsiperheen tarkasti tasapainotetun arjen, jossa päiväkodilla ja koululla on todella iso merkitys. Töitä jää tekemättä, tai niitä tehdään öisin. Onko armoa, ja millaisilla perusteilla? Miten käy yhteiskunnan, jos armoa aletaan tästä vain jaella tarvitseville? Kuka kaiken kustantaa? Ja kuinka kaiken käy, jos armoa ei annetakaan? Millä mitataan ja maksetaan kaikki piilossa väijyvä pahoinvointi? Maailman mittakaavassa Suomessa on kaikki hyvin. Kotimaamme historian mittakaavassa nyt on kaikki hyvin. Uuteen maailmanjärjestykseen sopeutuminen vaatii nöyryyttä. Moni meistä on joutunut ja joutuu tarkastelemaan uudelleen oma tehtäväänsä ihmisenä: päivän työ tehdään yhtäälle, toimeentulo tulee toisaalta. Teemme talkoita yhteiskunnalle, kun ohjaamme etäkoululaisia ja kokkaamme lounaita. Yhteiskunta ja inhimillisyys velvoittavat odottamattomiin ratkaisuihin. Eri tahot joustavat, kukin omilla resursseillaan. Ja itse asiassa – nyt kriisitilanteessako vasta opettelemme tätä? Missä välissä – ja miksi – tehtävämme yhteiskunnan jäseninä eriytyivät niin, että olemme joutuneet piilottamaan osan elämämme todellisuutta? Armottomuus tekee vaikeasta tilanteesta vielä vaikeamman, mahdottoman. Armo kantaa vaikean ajan yli, kohti toivoa, rentoutta ja rohkeutta. Armon saaminen sitoo tutkijan hyvinvointiyhteiskunnan ytimeen. Kun saa itse armoa, kykenee antamaan sitä myös muille. Armo on kannattava pitkän tähtäimen sijoitus myös tieteelle. Armon saanut tutkija haluaa maksaa monin verroin takaisin. Kirjoittaja Ulla Vanhatalo Kirjoittaja on yleisen kielitieteen dosentti Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuskohteensa on sanan merkitys ja merkityksen tutkimuksen metodit. Aivan erityisesti hän on kiinnostunut yksinkertaisimmasta mahdollisesta sanastosta. Hän johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa Selkokielen ytimessä -hanketta (2020–2022).