Arjen kemikalisoituminen aliarvioituna terveyshaittana

Euroopassa on maailman tiukin kemikaalilainsäädäntö – mutta se ei suojaa eurooppalaisia haitallisilta kemikaaleilta.

Euroopan unionin kemikaalilainsäädäntöä on toistuvasti kehuttu maailman parhaimmaksi, ja aivan syystä. Meillä on hienot raamit kemikaaliturvallisuudelle mm. REACH-asetuksen (EU:n kemikaaliasetus) ja CLP-asetuksen kautta. Kemikaaleja koskeva lainsäädäntö on suunniteltu EU:ssä siten, että se mahdollistaa kemikaalien turvallisen käytön, lisää tietämystämme EU:ssa käytetyistä aineista ja niiden terveyshaitoista sekä tukee yrityksiä siirtymisessä terveydelle ja ympäristölle haitallisten aineiden sijaan turvallisempiin vaihtoehtoihin tai kokonaan kemikaaleja korvaaviin prosesseihin.

Näin on toistaiseksi kuitenkin vain teoriassa. EU-kansalaisella vielä ole läheskään kattavaa suojaa haitallisilta aineilta omassa arjessaan, eikä korvaaviin vaihtoehtoihin ole päästy siirtymään tehokkaasti. Tämän vuoksi arkinen altistuminen monenlaisille terveyshaittaa aiheuttaville aineille on yleistä.

Tämä johtuu esimerkiksi:

• valtavasta työmäärästä, jota toimivan kemikaaliturvallisuuden kehittäminen edellyttää
• aukoista kemikaaleja koskevassa lainsäädännössä
• lakien hitaasta toimeenpanosta.

Hyviä lainsäädännöllisiä raameja ei ole vielä päästy soveltamaan sillä tasolla, johon ne antaisivat mahdollisuuden, eikä niiden ”vuotokohtia” ole ehditty tukkia tehokkaasti.

Tiedämme aiempaa enemmän

Tietopohjamme Euroopassa käytetyistä aineista on kasvanut viime vuosina merkittävästi. Yli 10 000 yritystä on rekisteröinyt aineita Euroopan kemikaalivirasto Echan järjestelmään Reach-asetuksen voimaantulon jälkeen vuonna 2007. Kevääseen 2016 mennessä noin 14 000 ainetta oli rekisteröity ja 54 000 rekisteröintiasiakirjaa toimitettu järjestelmään näitä koskien. Aineiden rekisteröinti jatkuu edelleen.

Tämä ainutlaatuinen tietopankki on myös vastikään avattu kaikille tietoa haluaville. Ennen Reachia edes kemikaaliturvallisuudesta vastaavilla viranomaisilla ei ollut pääsyä tällaisen tiedon äärelle, mikä luonnollisesti haittasi myös näiden aineiden sääntelyä. Muutos aiempaan on siis suuri, ja tavoite siitä, että Euroopassa käytössä olevat aineet, niiden käyttökohteet ja vaikutukset tunnetaan, onkin aiempaa lähempänä. Tämä on välttämätön pohja myös sille, että markkinoilta saadaan poistettua haitallisia aineita.

Näin ei kuitenkaan vielä ole tapahtunut läheskään kattavasti. Kemikaaliasetus Reachin toimeenpanon hitautta on arvosteltu. Uuden tiedon kertyminen ei ole johtanut aineiden siirtymiseen erilaisten rajoitusten piiriin tehokkaasti ja kattavasti.

Merkittäviä aukkoja ovat esimerkiksi seuraavat:

• Reach-asetuksessa vasta 31 terveydelle ja/tai ympäristölle haitallista ainetta on siirtynyt luvanvaraisten aineiden listalle (asetuksen liite 14). Näiden aineiden käyttö vaatii erillisen luvan, kaikenlaisessa käytössä. Listan onkin tarkoitus vähentää tällaisten aineiden käyttöä EU:ssa. Luvanvaraisten aineiden listalle siirtyy kuitenkin hyvin vähän aineita – 31 ainetta on minimaalinen määrä markkinoilla olevista aineista. Lisäksi käyttölupia listalle viedyille aineille on myönnetty silloinkin, kun tarjolla olisi ollut turvallisempia korvaavia vaihtoehtoja.

• Kokonaan luvanvaraisten aineiden lisäksi jonkin verran aineita on rajoitettu tietyissä käyttötarkoituksissa, kuten elohopeaa kuumemittareissa tai arseenihappoa betonissa (Reach-asetuksen liite 17 + muut alakohtaiset lait ja asetukset kuten kosmetiikka-asetustai sähkö- ja elektroniikkalaitteita koskeva RoHS-direktiivi). Lisäksi tiettyjä aineryhmiä on rajoitettu läpileikkaavammin kansainvälisillä sopimuksilla (mm. osaa POP-yhdisteistä kansainvälisellä Tukholman sopimuksella ja näitä sopimuksia toimeenpanevilla toimilla Euroopan unionissa). Näilläkin erilaisilla aine- tai käyttökohtaisilla rajoituksilla on tarkoitus vähentää altistumista haitallisille aineille tai näiden kertymistä ympäristöön. Ongelmana tässäkin on listausten rajallisuus. Esimerkiksi Reachin liitteen 17 rajoituksia sisältävät käyttötarkoitukset sisältävät merkittäviä aukkoja kansalaisen altistumista ajatellen ja RoHS-direktiivikin rajoittaa vain kuutta ainetta. Merkittäviä osa-alueita puuttuu rajoitusten piiristä. Näistä lisää edempänä.

• Kemikaalien käyttöä koskevia lakeja ja rajoituksia on useita erilaisia. Yksi olennaisista on kemikaalisääntelyn Kandidaattilista, jolla tavoitellaan erityisen pysyvien ja haitallisten aineiden käytön vähentämistä lisäämällä tietoa näistä aineista tuotantoketjussa ja kuluttajien parissa. Kandidaattilistalla on esimerkiksi biokertyviä ja neurotoksisia aineita sekä karsinogeenejä tällä hetkellä n. 170 kappaletta. Kuluttajat voivat saada tietoa näiden aineiden käytöstä erilaisissa esineissä, jos osaavat kysyä (Reach artikla 33). Haitallisia aineita on kuitenkin paljon tätä enemmän. Listalla pitäisi eri arvioiden mukaan olla sen valmistuessa noin 800–1500 ainetta. Moni haitallinen aine on siis vielä viemättä listalle, ja näin ollen ne eivät tule kuluttajankaan tietoon, edes kysyttäessä. Lisäksi tämä tiedonsaantimahdollisuus koskee vain esineitä, mutta moni arjen altistus ei tule lainsäädännössä esineiksi laskettujen tuotteiden kautta – esimerkiksi rakennus ei ole esine. Myöskään Euroopan ulkopuolella valmistettuja esineitä velvoitteet eivät koske, ja käytännössä tuotantoketjut ja myyjät tuntevat vielä heikosti koko tiedonsaantiartiklaa (mainittakoon poikkeuksena Tanska, jossa tiedonsaantimahdollisuus on johtanut suositun Tjek-Kemien -sovelluksenavaamiseen).

Tietoa oman arjen sisältämistä haitallisista aineista on siis hankala, ellei mahdoton saada. Hyödyllinen artikla ei ole vielä alkanut vaikuttaa käytännössä. Aiheesta löydät lisätietoa jutusta Kemikaalitiedon saanti tökkii. Jutusta löydät myös vinkkejä, miten voit hyödyntää tiedonsaantimahdollisuutta tehdessäsi omia kulutusvalintoja. Linkki juttuun löytyy tekstin lopusta.

Riskin ja vaaran arviointi pettävät

Toistaiseksi omasta arjesta on hyvin hankalaa, ellei mahdotonta eliminoida terveydelle haitallisia aineita. Myös viranomaisten ja esimerkiksi terveydenhuoltohenkilökunnan on vaikea hahmottaa tätä näkymätöntä ulottuvuutta, kun ”arjen tuoteselostetta” ei ole saatavissa.

Miksi haitallisia aineita ei siirry listoille, joiden kautta niiden rajoittaminen tai edes tiedon saaminen niiden käytöstä olisi mahdollista?

Muun muassa ChemSec-järjestö on nostanut esiin tähän liittyviä epäkohtia. Esimerkiksi RMOA-menettely haitallisen aineen riskinarviointiprosessissa toimii järjestön mukaan tällä hetkellä pullonkaulana haitallisten aineiden siirtämisessä Kandidaattilistalle. Vastaavia pullonkauloja on muitakin.

Aineiden tunnistaminen haitallisiksi ei ole yksinkertaista ja ongelmatonta. Se vaatii myös hurjan määrän työtä, jota on tehty ja tehdään jatkuvasti. Lisäksi esimerkiksi kemikaalien aiheuttamien terveyshaittojen testausmenetelmät eivät kata vielä kaikkia terveyshaittojen osa-alueita, vaikka testimenetelmät kehittyvätkin koko ajan. Aineita luokittuu siksi puutteellisesti terveyshaittoja aiheuttaviksi. Merkittävä ongelma on myös aineiden ryhmittelyn puuttuminen toimenpiteistä. Haitallisiksi havaittuja aineita korvataan (jos korvataan) monesti kemiallisesti hyvin samankaltaisilla aineilla, joista ei vielä ole kertynyt tarpeeksi dataa tai joiden sääntely on muista syistä hankalaa. Tästä esimerkkinä ovat PFAS -yhdisteet (lue lisää täältä ja täältä).

Ninja Reineke ja Jorma Toppari kuvaavat näitä ja muita vaaran- ja riskinarvioinnin kehitystarpeita hormonaalisiin haitta-aineisiin keskittyen haastattelu-koosteessa Hormonaalisten haitta-aineiden sääntelyssä on epäonnistuttu. Linkki haastatteluun löytyy tämän kirjoituksen lopusta.

Vaaran ja riskin arviointi pettävät EU:ssa vielä kummatkin, mikä aiheuttaa sen, että kemikaaliturvallisuuteemme jää aukko. Etenkin riskinarvioinnista menee läpi sellaisia osa-alueita, jotka saavat pienemmät rajoitukset näyttämään piipertelyltä. Esimerkiksi muutamia aineita on rajoitettu tuttipulloissa ja leluissa, mutta niistä saa rakentaa lastenhuoneen ja kokonaisen talon. Juurikin rakentaminen on riskinarvioinnissa yksi merkittäviä unohdettuja alueita. Rakentamisen kautta sääntelyn hankaluutta kuvataan Kemia-lehden artikkelissa Purkumateriaalit – kiertotalouden pommi (linkki lopussa).

Riskinarvioinnin merkittävä ongelma on, ettei siinä huomioida altistustamme useille asioille samanaikaisesti, monista eri lähteistä (tätä avaa mm. Peter Ohnsorge haastattelussaan). Henkilökohtaiset alttiudet jäävät myös huomiotta (Daniela Caccamon haastattelu), eli väestöryhmä, jonka kyky käsitellä toksisia aineita on puutteellinen esimerkiksi geneettisisistä syistä. Nämä ovat yksilön terveyden ja toimintamahdollisuuksien kannalta oleellisia tekijöitä ja vaikuttavat erityisesti ympäristösairaiden mahdollisuuksiin toimia yhteiskunnassa. On tarpeen kysyä, miten nämä henkilöt tulisi huomioida ympäristötekijöiden sääntelyssä.

Tunnistamaton esteellisyyden muoto luo paikattomia ihmisiä

Tässä kappaleessa on keskitytty kemikaaleihin yhtenä esimerkkitapauksena siitä, miten hankalaa ympäristöperäisten terveysriskien hallinta on. Kun mietitään ympäristöperäisiä terveysriskejä, samankaltaisia puutteita ja turvallisuusaukkoja löytyy muiltakin sektoreilta kuin kemikaalien parista. Esimerkiksi rakentamisessa märkärakentamisesta seuraavat homeongelmat eivät rajoitu lakien ja asetusten kautta, ja säteilyturvallisuuden suhteen olemme myös vielä aseettomia mahdollisten terveyshaittojen edessä.

Ympäristöterveysriskien hallinta on vääjäämättä aikaa vievää, eikä riskien kattava eliminoiminen arkiympäristöstä edes ole nykymaailmassa realistinen tavoite. Mielenkiintoista kuitenkin on, kuinka näitä asioita käsitellään sosiaali- ja terveyspolitiikassa, ja tässä tapauksessa erityisesti ympäristösairaiden kohdalla.

Kun mietitään ympäristösairaan asemaa yhteiskunnassa, ollaankin seuraavassa tilanteessa: yksilölle haitallisten altistusten määrä arjen eri osa-alueilla voi olla merkittävä, mutta tätä ei ole tunnistettu esteellisyyden muodoksi siinä missä muun kaltaisia esteellisyyksiä ja toimintarajoitteita on huomioitu. Niiden ihmisten asemaa, joille tämän kaltaiset ympäristötekijät muodostavat toimintarajoitteen, ei ole vielä tunnustettu. Siksi tämä ihmisryhmä on muita osattomampi mietittäessä osallisuutta yhteiskunnan toimintoihin tai edes perustarpeiden toteutumista. Ympäristösairas valuu helposti rajoitteineen yhteiskunnan laitamille ja esimerkiksi taloudelliset ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät ongelmat sekä asunnottomuus ovat tyypillisiä tälle ryhmälle. Samalla nämä ihmiset eivät kuitenkaan tule kohdatuiksi ja tilastoiduiksi yhtälailla esimerkiksi muista syistä asunnottomien, tulottomien tai osattomien kanssa – he ovat näkymätön ilmiö. Ympäristösairaiden tilanne on syiden ja seuraustensa suhteen vielä hankalasti hahmotettava, eikä tämän kaltainen toimintarajoite ole tullut kovin tutuksi julkisessa keskustelussa.

Tutkija Pamela Gibson on kuvannut ympäristösairaita paikattomiksi. Hän kirjoittaa, että koska useimmissa julkisissa toimintaympäristöissä on tänä päivänä haitallisia ympäristötekijöitä, jää ympäristöperäisistä herkistymissairauksista kärsivä väestön osa vaille ”paikkaa”, joka olisi välttämätön sosiaalisten suhteiden ylläpitämiselle.

”Nämä ihmiset syrjäytetään terveydenhuollon palveluiden piiristä ja luokitellaan erilaisiin mielenterveydellisiin kategoriohin, sillä tämänhetkinen lääketieteellinen ajattelutapa ei kykene hahmottamaan ja sisällyttämään luokitteluunsa ympäristöperäisiä, teollisen elinympäristön mukanaan tuomia sairauksia.” Gibson toteaa, että apua hakiessaan ympäristöherkät potilaat ohjataan mielenterveyspalveluihin, sillä terveydenhuollosta puuttuu tieto ja asiantuntemus haitallisten ympäristötekijöiden aiheuttamista sairauksista.¹

Sillä, miten hahmotamme arkemme ympäristötekijöitä, on tilanteessa oleellinen merkitys. Ympäristötekijöille oireilevista käytetään Suomalaisessa viranomaiskeskustelussa termiä ympäristöyliherkkä. Sosiaali- ja terveysministeriö on linjannut ympäristöyliherkkyyttä koskien, että kyse on oireilusta arjen tavanomaisille tekijöille. Tällaisen oireilun on esitetty johtuvan usein ehdollistumisesta tai henkilökohtaisista stressitekijöistä ja altistuksen välttämisen olevan ei-suositeltu toimintatapa ja lisäävän oireilevan henkilön eristäytyneisyyttä ja ongelmakäyttäytymistä.

Määritelmässä ei ole eritelty, mitä tavanomaisella ympäristötekijällä tarkoitetaan ja millaisia tautimekanismeja tilanteeseen voi liittyä. On olennaista, mitä tavanomaisella ympäristötekijällä tarkoitetaan 2010-luvulla. Jos sanaparia käytetään synonyymina elinympäristölle, joka ei lähtökohtaisesti voi aiheuttaa terveyshaittoja, määritellään tämän ajan ongelmat keskustelusta ulos.

Ympäristösairaiden tilanteen ja yleisen keskustelun välillä vallitseekin tällä hetkellä ristiriita. Ympäristösairaita pidetään ilman oikeaa syytä oireilevana ihmisryhmänä. Samalla on kiistatonta, että arjessamme on läsnä lukuisia hyvin haitallisia ympäristötekijöitä merkittävinäkin määrinä, ja tietämys näiden vaikutusreiteistä on jo sillä tasolla, että ongelmaa ei voida perustellusti rajata kapeasti vain ehdollistumisilmiön piiriin. Tämän arkiympäristömme muutoksen hahmottaminen ja sen ottaminen osaksi sosiaali- ja terveyspolitiikkaa olisi merkittävä edistysaskel siirryttäessä kohti ajanmukaiseen tilanteeseen pohjaavia toimia ja toimisi yhtenä oleellisena tekijänä ympäristösairaiden hankalan aseman ratkaisemisessa.

Vaikka ympäristötekijöiden vaikutuksista tiedetään jo paljon, avoinna on merkittäviä kysymyksiä: millä aikavälillä, minkä tyyppisin oirein ja altistusreitein arjessamme läsnä olevat terveyshaittaa aiheuttavat aineet yksityiskohtaisesti vaikuttavat – kukin erikseen ja kaikki yhdessä. Kuten tämän koosteen osissa 1 ja 2 on kuvattu, kyseessä on hyvin moninainen vyyhti. Minkä ajan kuluessa siitä on mahdollista saada kattavaa kuvaa, on keskeinen kysymys. Suomalaisessa keskustelussa ei ole vielä tultu siihen, mihin ympäristösairas tällä tiedon aikajanalla asettuu. Arvokeskustelu on käymättä siitä, miten tulisi toimia ilmiöissä, joita ei osata kattavasti selittää. Tämä on tärkeää etenkin tämän kaltaisissa uusissa hyvin monisyisissä ilmiöissä, joista tutkittua väestötason tietoa kertyy hitaasti, ja joissa sen vuoksi esimerkiksi näyttöön perustuva lääketiede ehtii kuroa sairaustapausten ja tiedon välistä kuilua kiinni kymmenien tai satojen vuosien kuluessa, jos täysin koskaan.

Tietoa olisi käytettävissä keskustelun pohjaksi laajemmin kuin sitä tällä hetkellä hyödynnetään. Esimerkiksi käsittelemällä erilaisia tautimekanismeja ja yksilöllisiä tekijöitä (ks. osat 1 ja 2) nykyistä tarkemmin, siirtämällä yksittäisen sairausdiagnoosin sijaan keskustelua näihin monimutkaisiin vuorovaikutusketjuihin ja alkamalla huomioida arkiympäristömme ympäristötekijöihin liittyvää esteellisyyttä, voimme saada aiheeseen lisäymmärrystä.

Vyyhti on monialainen ja siihen vaikuttavia tekijöitä on lukuisia. Kemikaaliturvallisuuden suhteen haasteita on avattu seuraavissa artikkeleissa, joissa tuodaan esimerkinomaisesti esiin sääntelyn aukkoja ja niistä läpi vuotavia aineita.

Lue lisää:

Ninja Reineke, Jorma Toppari, Sirpa Pietikäinen – Hormonaalisten haitta-aineiden sääntelyssä on epäonnistuttu

Artikkelissa kuvataan millaiset tekijät vaikeuttavat terveydelle haitallisten aineiden sääntelyä, esimerkkiryhmänä hormonaaliset haitta-aineet. Aiheesta Kemia-lehdessä 2/2017 julkaistu artikkeli löytyy täältä

Kemia-lehti: Kemikaalitiedon saanti tökkii

Artikkeli kulutustavaroiden sisältämistä aineista ja kuluttajan mahdollisuuksista saada näistä tietoa.

Kemia-lehti: Purkumateriaalit, kiertotalouden pommi

Artikkeli terveydelle haitallisista aineista rakentamisessa ja tätä koskevasta tiedonpuutteesta

 

Lähteet:

1. The Hidden Marginalization of Persons With Environmental Sensitivities. Gibson Pamela Reed. Ecopsychology. June 2016, 8(2): 131-137. doi:10.1089/eco.2016.0003. Published in Volume: 8 Issue 2: June 27, 2016.