Yksi Saaren kartanon residenssihakemuksia keväällä arvioinut arvioija kertoo kokemuksestaan hakemusten parissa. Millainen on arviointi prosessina ja millainen on hyvä hakemus?

Kun sain kutsun Saaren kartanon residenssihakemuksien arvioijaksi, koin suurena kunniana päästä lukemaan taiteilijakollegoideni ajatuksia ja ideoita. On kuitenkin samalla myönnettävä, että arviointityö hieman hirvitti, erityisesti siksi, että lopullisia residenssipaikan mahdollisesti saavia taiteilijoita sai ehdottaa hyvin vähän. Ennen arviointiprosessin alkamista pelkäsin, että jos en osaakaan arvioida oikeudenmukaisesti. Mitä jos alitajuisesti suosin esimerkiksi sellaisia tekemisen tapoja, jotka ovat minulle jo entuudestaan tuttuja? Saadessani ohjeistuksen residenssiarviointiin alkoi prosessi kuitenkin vaikuttaa selkeämmältä.

 

Omien ennakkokäsitysten tiedostaminen

Ohjeistuksessa oli paljon työskentelyä tukevaa materiaalia ja painopisteet sekä arviointikriteerit selkeitä. Samalla kannustettiin tutustumaan ja soveltamaan sopivin osin oman työskentelyn tueksi kansalliseksi suositukseksi koottuja Tutkijanarvioinnin hyviä käytäntöjä^[1]. On selvää, ettei taidetta arvioida samoilla määreillä kuin tieteellistä tutkimusta, mutta ohjeistuksesta oli tästä huolimatta paljon hyötyä. Samalla ymmärsin, että on oikeastaan hyvä pysähtyä pohtimaan omia arvoja ja asenteita sekä niiden vaikutusta arviointityöhön. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö luottaisi omaan ammattitaitoonsa ja kokisi itseään kykeneväiseksi arviointitehtävään. Itsekriittinen havainnointi arviointityössä on ensiarvoisen tärkeää. Omien ennakkokäsitysten tunnistaminen on keskeistä erityisesti tilanteessa, jossa työskentely ei pohjaudu useamman arvioijan tekemään vertaisarviointiin. Tuolloin subjektiivisella näkemyksellä on suurempi painoarvo.

Hakemuksia arvioidessani pohdin muun muassa, minkälaisessa maailmassa elämme juuri nyt, minkälaiset arvot ovat vallalla, mikä taas näkymätöntä ja miten erilaiset taiteelliset prosessit sekä sisällölliset kysymyksenasettelut voivat nostaa pinnalle uudenlaista kriittistä ajattelua ja toimintamalleja, ehkä jopa liikehdintää. Samalla pidin hakijan itsereflektiokykyä ja ymmärrystä omasta positiostaan tärkeänä. Yhtä lailla koin olennaisena, että hakijan pyrkimykset ja tavoitteet nousevat esiin teoksen sisällössä ja tekotavoissa. Oli toki myös tarkasteltava, sisältääkö hakemus vaaditut osa-alueet vai löytyykö puutteita.

 

Hyvä hakemus kertoo mitä tehdään, miten tehdään ja miksi

Mielestäni arviointiprosessin helpoin osuus oli eri hakemusten lajittelu niin sanottuihin laajempiin kategorioihin: erinomaisiin, kiitettäviin, keskitasoisiin ja välttäviin.

Välttävien osuus oli hakemusten määrään nähden pieni. Nämä hakemukset olivat pääasiallisesti puutteellisia tai esimerkiksi Koneen Säätiön arvoihin nojaten sopimattomia. Teoksen tavoitteet saattoivat myös olla pahasti ristiriidassa teoksen sisällön ja toteutustapojen kanssa, tai sitten residenssiä ei ollut haettu varsinaisesti luovaan työskentelyyn, vaan esimerkiksi kaupalliseen toimintaan.

Keskitasoisissa hakemuksissa pystyi hahmottamaan hyvinkin mielenkiintoisia, tärkeitä ja inspiroivia projekteja, mutta samalla olennaisia asioita jäi joko projektin sisällöstä tai esimerkiksi taiteilijan omista lähtökohdista uupumaan. Välillä harmitti, sillä tuntui, että joukossa oli useampia hakijoita, jotka eivät olleet lukeneet tai sisäistäneet hakuohjeita kunnolla. Useita hakemuksia läpikäydessä ei voida olettaa, että arvioitsija voi rivien välistä ymmärtää projektista sanoittamattomia merkityksiä. Hakijan ei tarvitse osata kirjoittaa täydellisesti, mutta hänen tulisi kuitenkin pystyä kertomaan mitä tehdään, miten tehdään ja miksi tehdään. Ei riitä, että hakemuksesta löytyy mielenkiintoisia välähdyksiä, kun tekijöiden projekteja lopulta verrataan toisiinsa. Myös erilaisten akateemisten termien käyttö väärissä asiayhteyksissä ei saanut mielenkiintoa heräämään. Hyvänä nyrkkisääntönä voi sanoa, että kannattaa kirjoittaa sellaisista asioista, jotka tuntee ja joita kohtaan kokee intohimoa, vaikka tutkimuksellinen ote korostuukin nykyään entistä enemmän myös taiteen alalla.

 

Loppusuoralla pienetkin asiat ratkaisevat

Arviointiprosessissa käytin eniten aikaa erinomaisten ja hyvien hakemusten uudelleenkäsittelyyn. Tuolloin luin hakemukset vielä muutamaan otteeseen ja perehdyin tarkemmin lisämateriaaliin. Olin todella iloinen siitä, että suuri osa hakijoista oli sisällyttänyt hakemuksiinsa paljon materiaalia myös aiemmista projekteistaan: nämä olivat kullanarvoisia niin sanottujen rajatapausten kohdalla. Tällä tarkoitan esimerkiksi tilannetta, jossa hakemus on mielestäni upea, mutta sisältää sellaisia riskejä, että jään empimään uskallanko nostaa hakijaa parhaimmistoon. Tai sitten vaikkapa tilanteissa, joissa hakija nostaa keskiöön tietynlaiset arvot ja toimintatavat omassa taiteellisessa prosessissaan ja haluan varmistaa, että löydän tämän yhteyden jo aiemmista teoksista.

Itselleni vaikeinta oli lopulta parhaiden hakemusten sijoittaminen arvojärjestykseen. Parhaimmistoa oli hyvin vaikea vertailla keskenään ja arviointiprosessin loppusuoralla pienetkin asiat merkitsivät. Lopulliseen sijoitukseen vaikuttivat muun muassa hakemukseen liitetty ylimääräinen materiaali tulevasta teoksesta, teoksen yhteiskunnallinen merkittävyys tässä ajassa ja hakijan aiemmat hankkeet.

Parhaimmistoon valitsemani projektit olivat monelta osin – esimerkiksi aiheensa, lähestymistavan, tekniikan sekä lähtökohtiensa puolesta – erilaisia keskenään. Yhteisinä tekijöinä projekteissa koin sen, että ne olivat suoraan puhuttelevia ja analyyttisiä, mutta samalla anteeksipyytelemättömiä.

Projektien aiheet olivat ajankohtaisia, tulokulmiltaan raikkaita ja omintakeisia. Hakemuksissa myös näkyi ja tuntui yhteiskunnallisen vaikuttamisen tärkeys taiteen keinoin ja niistä välittyi tekijöiden palava intohimo.

Nyt kun arviointiprosessi on vihdoin ohi, voin hengähtää helpotuksesta ja todeta, että olen tyytyväinen lopullisiin valintoihini. Paljon siinä aikaa kuluikin.

 

[1] Vastuullisen tutkijanarvionnin työryhmä (2020)