Anonyymi arvioija: Muutamia havaintoja arvioijan työstä

Residenssihakemusten arviointi tehdään melko lyhyessä ajassa, mutta intensiiviseen ajanjaksoon mahtuu paljon ajatuksia. Miltä tuntuu olla ensimmäistä kertaa hakemusprosessin toisella puolella, arvioijana?

Apuraha- ja residenssihakemusten tekeminen on taiteilijana olemisessa se, mistä pidän kaikista vähiten. Tiedän, että se kuuluu olennaisella tavalla ammattitaiteilijuuteen, ja apurahajärjestelmä mahdollistaa taiteen tekemisen pienessä maassamme. Olen siis systeemille kiitollinen, mutta siitä huolimatta inhoan hakemusten kirjoittamista ja sitä epämääräistä tunnetta, ettei koskaan oikein tiedä kenelle niitä kirjoittaa. Kuka toisella puolella lymyilee? Kuka ne lukee?

Kun minua pyydettiin arvioimaan Saaren kartanon residenssihakemuksia, tunsin ensin kauhua, sitten innostusta. Nyt se olisin minä, joka pääsisi kulissien taakse päättämään. Pakkohan sen oli olla helpompaa, kuin hakemusten kirjoittaminen parasta toivoen (olin väärässä). Samalla kuitenkin tajusin, millaisen illuusion vallassa olin aiemmin elänyt: ei ollut mitään kasvotonta arvioijamassaa, vaan hakemusten lukijat olivat aina tavallisia ihmisiä. Muita taiteilijoita ja taiteen asiantuntijoita, jotka elivät arkeaan ja yrittivät siinä sivussa päättää, kuka olisi hyvä valinta.

Arviointityö alkaa

Arviointityöhön oli aikaa noin kuukausi. Hakemuksia tuli paljon, yli tuhat. Minun osuuteni niistä oli vajaa kaksisataa. Määrä tuntui suurelta, mutta huomasin pian, että osan hakemuksista pystyi hylkäämään nopealla vilauksella (niistä puuttui pakollisia liitteitä tai hakija ei ollut ammattitaiteilija). Työn edetessä tajusin, että hakemuksiin ei voinut uppoutua niin pitkäksi aikaa kuin olisin halunnut, koska paikkoja oli jaossa vain muutama. Tämä oli ensimmäinen asia, johon en ollut varautunut: miten turhauttavaa oli alusta asti tietää, että vain pieni prosentti hakijoista saisi paikan. Aloin ymmärtää apurahapäätöksissä usein toistuvaa lausetta: ”Moni hyvä hakija jäi vaille rahoitusta.” Arvioija todella tuntee sen nahoissaan, että hyviä hakijoita on aina suhteessa enemmän kuin tarjolla olevia paikkoja/rahaa. Ihmisten hakemuksia lukiessa heidät alkaa tuntea ja ehdotetut projektit alkavat kiinnostaa niin, että haluaisi nähdä lopputuloksen mahdollisimman pian.

Siinä toinen asia, johon en ollut varautunut: liian henkilökohtaiseksi ei saanut heittäytyä. Piti antaa jokaiselle hakemukselle sen ansaitsema huomio, mutta myös muistaa päämäärä, joka oli karsia isosta massasta mielenkiintoisimmat hakemukset. Ja karsintaa piti tehdä nimenomaan suhteessa toisiin hakemuksiin ja residenssin linjauksiin, ei pelkästään omiin mieltymyksiin. Mutta olin myös yllättynyt, miten helppo oli lopulta erotella jyvät akanoista. Hakemuksesta kyllä näkee, jos hakija on paneutunut sen tekemiseen ja on ennen kaikkea itse kiinnostunut siitä, mitä tekee.

Työn alussa jaksoin vielä kirjoittaa päiväkirjaani satunnaisia huomioita. Nyt niitä lukiessani huomaan, että häkellyin heti siitä, miten kiinnostavaa oli lukea taiteellisista projekteista, joihin ihmiset ympäri maailmaa olivat päättäneet ryhtyä. Työsuunnitelmien ja ansioluetteloiden lukeminen oli myös psykologisella tasolla kiehtovaa. Onko parempaa työtä uteliaalle kirjailijalle kuin lukea ihmisten ajatuksia omasta työstään ja katsoa, mitä polkuja pitkin he ovat tielleen päätyneet?

Väsähdyksen kautta päätöksiin

Osa hakemuksista aiheutti kateutta, osa sääliä, osa sai nauramaan ääneen (huumorin voimaa ei kannata aliarvioida melko vakavahenkisellä taidekentällä). Oli intiimiä päästä lukemaan ihmisten henkilökohtaisia tietoja. Osa kertoi hyvinkin avoimesti vaikeuksistaan tai kokemuksistaan. Peilasin myös hakemuksista syntyvää laajempaa kuvaa paitsi omaan tekemiseeni, myös Koneen Säätiön asemaan. Tajusin oman jopa räikeän etuoikeutetun asemani sekä sen, miten taidejärjestelmätkin yleensä suosivat niitä, jotka ovat jo osa samankaltaista järjestelmää. Myös kielimuurin havaitsi selkeästi. Koska hakemusten piti olla joko suomeksi tai englanniksi, se rajasi pakostakin pois hakijoita maista, joissa englantia ei opiskeltu tai puhuttu. Oli vaikea keksiä ratkaisuja näihin ongelmiin. Toisaalta olin ilahtunut siitä, miten monesta eri maasta hakemuksia tuli.

Keskivaiheessa työskentelyä iski epätoivo ja lukuväsymys. Hakemuksia tuntui olevan yksinkertaisesti liikaa ja paikkoja liian vähän. Sairastuin sopivasti rajuun flunssaan ja makasin vain sängyssä. Yritin myös koko ajan pitää yllä omaa työskentelyäni. Silti näistäkin arkisista muistutuksista oli hyötyä. Hakijoihin oli pakko suhtautua empatialla, koska tiesin itsekin, miten paljon aikaa hakemusten kirjoittaminen vie ja miten se ei ole taiteilijan ensisijainen työ.

Tunsin stressiä siitä, että minulla oli niin iso vastuu. Päätin ihmisten elämistä (toki melko pienessä mittakaavassa) ja olin kerrankin se, jolla oli edes hieman valtaa. Se tuntui toisina päivinä mukavalta, toisina kamalalta. Lopulta, kuukauden keriytyessä loppuunsa, sain valinnat tehtyä ja kuulin muiden arvijoiden päätöksistä. Vertaistuki helpotti, kaikilla oli samankaltaisia tuntemuksia, ja oli vain hyväksyttävä, että täydellisiä päätöksiä ei ollut olemassa. Prosessin läpikäytyäni olin oppinut paljon. Ennen kaikkea: mikä ilo nähdä kuinka paljon erilaista taidetta maailmassa tehdään.