Tarinat ja julkaisut

Kaivolla-blogi

02.07.2019

Anonyymi arvioija: Lopputulos ei ole aina itseisarvo

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Yksi Saaren kartanon residenssihakemuksia keväällä arvioinut arvioija kertoo mietteitään hakemusten ääreltä. Miten löytää ne helmet, jotka hyötyvät residenssijaksosta parhaiten ja missä projekteissa on mahdollisuuksia kestävään ja itseään laajempaan vaikutukseen?






Jo kevyellä silmäilyllä residenssihakemuksista loisti taidetyön kaikki puolet ja vaiheet kanssaelämisestä ja jakamisesta yksinäisyyteen, intohimosta uupumukseen, ja vilpittömän hapuilevista kokeiluista määrätietoisuuteen. Aikalaisteemat nousivat esiin selkeästi, ja niiden tarkastelu tuntui kiitolliselta velvollisuudeltani. Jouduin kuitenkin lopulta kysymään itseltäni minkälaisen taiteellisen työn tukeminen tuntuu nyt itselleni tärkeimmältä. Se, että arvioijat vaihtuvat vuosittain, antaa mielekkäät raamit työlle ja tilaisuuden tehdä rohkeita, henkilökohtaisiakin painotuksia.

Erinomaisia hakemuksia oli paljon. Oman alani vertaisarvioijan tehtävä oli minulle äärimmäisen kiinnostava, mutta myös rankka, koska olisi ollut upeaa voida mahdollistaa vielä paljon enemmän ja kohdata hakijoita keskustelevien palautteiden kanssa.

Hakemuspinosta tärkeiksi nousseita aiheita olivat muun muassa ekologisuus suhteessa taiteelliseen työskentelyyn ja kehon ekologiaan, jatkuvan tuottamisen ja tehokkuuden kyseenalaistaminen, ihmisen pehmeyden ja huokoisuuden kunnioittaminen, hidas työskentely ja hidas matkustaminen, iän ja ikääntymisen lempeä kuunteleminen, sekä hierarkioita purkavat ja levähdyttävät, dialogiset työskentelymetodit.

Pyrin ehdotukseni kautta mahdollistamaan taiteellista työskentelyä, joka toimisi ja kommunikoisi mielestäni syvästi Saaren kartanon olosuhteiden kanssa: hyötyisi sen rauhasta, luonnosta, hyvistä työtiloista ja kollegiaalisista kohtaamisista. Residenssi on ihana tila ja aika syväluotaukselle ja levolliselle hautomolle. Täten toivoin mahdollistavani myös projekteja, jotka eivät välttämättä tähtää tarkkarajaiseen ennalta valmiiksi ajateltuun teokselliseen ulostuloon, vaan työn äärellä oleminen on itseisarvoista. Lepääminen ja rauhoittuminen omien ja yhteisten kysymysten kanssa voi riittää ja olla kaikkein tärkeintä.

Monien tekijöiden työskentelytavoissa keskustelivat feministiset praktiikat – vähintäänkin kysymykset. Tärkeää minulle oli, että hakija osasi artikuloida taiteellista ajatteluaan, kokemustaan työskentelynsä laadusta ja jatkuvuudesta, työn avautumisesta ulospäin sekä itsereflektiivisyyttä ja anteliaisuutta suhteessa esittämäänsä eetokseen. Halusin nostaa joukosta yhtälailla sekä uusia että etabloituneita eritaustaisia tekijöitä, tukea monia uravaiheita – erityisesti keskiuraa, joka on usein haastava ja jopa lannistava. Halusin tukea myös taiteenalojen väleihin putoavia projekteja ja työtapoja. Monialaisuus, yhteistyöpraktiikat ja tutkimuksellisuus olivat keskiössä lukuisissa hakemuksissa ja tämä paljastaa, että nykytaide on paljolti dialogista työtä välisyyksissä, ja tässä halutaan kehittyä.