Saaren kartanon residenssihakemusten arvioija: Kohtalotoverina valta-asemassa

Yksi Saaren kartanon residenssihakemuksia keväällä arvioinut arvioija kertoo kokemuksestaan hakemusten parissa. 
Miten taiteilijan työn merkityksellisyyttä oikein punnitaan? Onko näyttely maailmalla arvokkaampi kuin näyttely kirjastossa? Yksi Saaren kartanon residenssihakemusten arvioijista yritti löytää superkatseen, jotta näkisi huippujen lisäksi myös mahdollisuuksien siemenet.

Ei ollut hankalaa tunnustaa omaa valta-asemaansa Saaren kartanon residenssitaiteilijoiden valitsijana. Valta-asemassani identifioiduin kohtalotovereihini: heihin, jotka saavat kielteisen päätöksen.

Päätöksiä tehdessäni pohdin, kuinka laittaa samalle viivalle taiteilijat, jotka työskentelevät taiteen keskuksissa – heidät, joita kutsutaan näyttelyihin, jotka saavat paljon tukea ja näkyvyyttä – sekä taiteilijat, jotka työskentelevät mahdollisesti kaukana pääkaupungeista, joiden verkostot ovat elämäntilanteen, koulutuksen tai asuinpaikan takia vähäiset sekä taiteilijat, jotka apurahojen lisäksi joutuvat anomaan myös näyttelyaikoja? Kuinka verrata heitä, joita tuetaan paljon sekä heitä, jotka haastavista olosuhteista huolimatta yhä tekevät taidetta?

En usko taiteilijaneromyyttiin, vaan koen, että paremman taiteen tekemiseen tarvitaan mahdollisuuksia: henkistä ja taloudellista tukea. Mitä enemmän mahdollisuuksia, sitä näyttävämpää taidetta. Valintaa tehdessäni pyrin lukemaan hakemusten läpi, ohi, näkemään sen, mikä oli hakijan takana, tukena tai hidasteena. Pohdin taiteellisen laadun määritystä.

Asemani nosti esiin kysymyksen: onko parisen vuotta valmistumisen jälkeen pääkaupungin taidemuseossa pidetty näyttely merkityksellisempi kuin vuosien säännöllinen uurastus syrjäseutujen näyttelytiloissa, kirjaston käytävillä. Kumpi on merkityksellisempää yhteisölle?

Yritin nähdä enemmän kuin mitä A4-formaatti mahdollistaa: on taidetta, jota voidaan helposti valokuvata, äänittää tai sanallistaa ja sitten on teoksia, joiden välittäminen standardisoidun formaatin kautta on hankalaa, kenties jopa mahdotonta. Mistä löytäisin sen superkatseen, jotta näkisin vääristymien, heijastumien ohitse, jotta valmiiden huippujen lisäksi näkisin myös mahdollisuuksien siemenet?

Olisi ollut varsin helppo piiloutua taiteen laadun taakse ja valita vain heidät, joilla on loistava ura ja loistavat teokset sekä sokaiseva ansioluettelo. Olisi turvallista pitäytyä hakemuksissa, jotka on kirjoitettu täydellisesti, jotka vastaavat tämän hetken vaateisiin.

Mutta: jos emme anna mahdollisuuksia tuntemattomalle, epämääräiselle, epävarmalle, epäilyttävälle, ei-valmiille, epäröivälle, käykö niin, että köyhdytämme itse taidetta? Mikäli emme koskaan ota riskiä, emme anna tilaa tuntemattomille ja tuntemattomalle, emme todennäköisesti koskaan löydä ketään tai mitään uutta.

Taiteen uusiutuminen ei tapahdu hetkessä, se vaatii systemaattista epäonnistumisen hyväksymistä sekä säännöllistä riskinottoa silloinkin, kun emme näe mitään mahdollisuuksia. Kuka olisi arvannut katsoessaan 27-vuotiaan Matissen maalauksia, että kymmenen vuotta myöhemmin hän maalaa fauvismia?