Ruoka on linssi, jonka kautta katsomme maailmaa

Keskustellessamme pohjoisen ja etelän tavoista ja kulttuureista ja asioista, jotka colectivo on oppinut aiemmissa residensseissä Skotlannissa, Koreassa ja Sveitsissä, yhtäläisyydet olivat silmiinpistäviä. Aloin siis kysellä heidän menetelmistään. Miten teette paikallista työtä näiden systeemisten ongelmien kanssa?

Meksikossa colectivo työskentelee erilaisten paikallisten alueiden ja yhteisöjen kanssa, jotka vaihtelevat lähellä el Zocaloa sijaitsevasta urbaanista keskustasta (jossa heidän keittiönsä/studionsa toimii) Mexico Cityn luonnonvaraisiin aarniometsiin ja Veracruzin alueeseen, jossa he viljelevät ruokaa. Heidän työtapansa liittyvät suoraan maaperään ja naisiin, jotka viljelevät maata perinteisen agrikulttuurin eli milpan mukaisesti. Ne liittyvät myös monimutkaiseen sosiaaliseen dynamiikkaan ja kulttuuriperinteisiin maassa, jolla on syvään juurtuneet siirtomaarakenteet. 

Milpa on viljelytekniikka, jota käytetään Meksikon Oaxacasta Keski-Amerikkaan saakka. Pohjimmiltaan milpa on tietojärjestelmä lajien vuorovaikutuksesta maaperässä, joka mahdollistaa kestävän ja tuholaisturvallisen viljelyn yhdistämällä kasveja tietyillä tavoilla: maissia, kurpitsaa, papuja, chilipippuria ja yrttejä. Sitä voidaan pitää muinaisena mayojen permakulttuurina.

Milpan jatkuminen on erityisen mielenkiintoinen Milpa Altassa, ainutlaatuisessa ekosysteemissä Mexico Cityn vuoristoalueella, jota ei ole koskaan kolonisoitu ja jonka Espanjan valtio julisti alkuperäiskansojen suojelualueeksi. Tämä takasi, että Milpa Altan arvokkaita aarniometsiä, paikallisten asukkaiden perinteistä yhteisöomistusta ja alkuperäistä maatalouskäytäntöä kunnioitettaisiin kauan ennen kuin nykyaikaiset valtio- ja kaupunki-instituutiot perustettiin. Se antoi alueelle erityisaseman ja liitti sen luovuttamattomasti yhteisöön. Siitä tuli maata, joka ei ole yksityinen eikä julkinen, joka on olemassa markkinoiden ulkopuolella ja on Meksikon valtion valvonnassa. Siitä huolimatta alueeseen ovat ajan mittaan vaikuttaneet monet perinteisiä käytäntöjä vastustavat tekijät. Sen suojelutilanne on nykyään merkittävässä vaarassa johtuen kaupungin valtavasta uusien asuntojen tarpeesta ja slummien epävirallisista asumuksista, mikä puolestaan on synnyttänyt (toistaiseksi epäonnistuneita) aloitteita alueen keskiluokkaistamiseksi.

Museo Carrillo Gilin toimeksiannosta Carmen ja Martina ovat yli neljän vuoden ajan olleet säännöllisesti yhteydessä paikallisiin asukkaisiin. Tätä kautta he ovat oppineet Milpa Altan villiruoan keräilijöiltä alueen sienistä, siemenistä, juurista ja yrteistä, vierailleet milpa-viljelyksillä viikoittain ja tutustuneet tärkeään työhön, jota asukkaat tekevät maaperän hoitamiseksi, viikunaopuntioiden istuttamiseksi ja maissin kylvämiseksi, jauhamiseksi ja käyttämiseksi ruoassa. Heidän taiteellinen työnsä on ollut pitkä prosessi viestinnän ja luottamuksen rakentamiseksi näiden yhteisöjen kanssa. Viestintä ja luottamus on rakennettu ruokapolitiikan ympärille järjestetyn toiminnan kautta sekä jatkuvan pyrkimyksen kautta oppia, tuoda uudelleen esiin, kartoittaa ja tehdä näkyväksi näiden käytäntöjen arvo laajemmalle yhteiskunnalle. 

Colectivo on löytänyt taiteelliset tutkimusmenetelmänsä näiden vuoropuhelujen, kokoontumisten ja maanviljelyn ja keittiön työtapojen jakamisen kautta (sekä paikan päällä että museotiloissa). Niihin kuuluvat tiiviisti poliittinen aktivismi, itkuvirret ja tanssi.

Kuunnellessani heitä alan hitaasti ymmärtää projektin valtavan laajuuden ja miten se muokkaa uudelleen jokapäiväisiä eleitä ja toimia suuren kulttuurisen ja ekologisen viitekehyksen sisällä. Heidän työssään ruoka muodostaa hämmästyttävän rikkaan kokemuksien ja tiedon esteettisen piirin maapallolla, paljastaa elämiemme toisiinsa kietoutuneet suhteet ja luo massiivisen sosiaalisten ja ekologisten vuorovaikutusten arkiston.  

”El punto de la masa”… Juuri sopiva tuntu

Samaan aikaan, kun colectivo tutkii paikallisen villiruoan keräilyä ja ruoan valmistamista luovasti yhdessä muiden kanssa – mikä on esteettinen tutkimus itsessään – he kiinnittävät erityistä huomiota kylänvanhimpien, naisten, villiruoan keräilijöiden ja siementen säilyttäjien perinnetiedon ymmärtämiseen ja näkyväksi tekemiseen. Lisäksi he rakentavat parhaillaan arkistoa käytännöistä, resepteistä ja tietämyksestä tästä alueesta, joka on läheisesti sidoksissa kestäviin elämäntapoihin.

Minua kiinnostaa tietää, miten tätä tietoa kerätään ja toistetaan ja millainen yhteiskunnallinen vaikutus heidän taiteellisella ja yhteisöllisellä toiminnallaan on. Mutta tässäkin länsimainen käsitys tiedosta ja sen jakamisesta vaikeuttaa asian ymmärtämistä… Sen lisäksi, että suullinen tieto muutetaan kokoelmaksi kirjoitettuja kertomuksia, Martina selittää, toiminta pyörii ruoanlaiton ympärillä ruumiillistuneena jaettuna teknologiana. Tutkimusmenetelmä on ruoanlaitto yhdessä muiden kanssa:

Koska vasta silloin pystyy ymmärtämään, että tieto ei ole vain puhuttua tai kirjoitettua, vaan se tulee myös kehosta. Meksikossa käytämme paljon jauhettua maissitaikinaa. Ennen kuin tekee tortillan, täytyy taikina vaivata käsin. Ja kun aloin opetella sitä, työskentelin Doña Mercedesin (kollektiivin vanhimman jäsenen) vieressä ja jonkin ajan kuluttua kysyin häneltä: ”Onko se nyt valmis?” Hän sanoi: ”En tiedä, sinun täytyy tunnustella sitä käsilläsi.” ”Mutta mistä voin tietää, miltä sen kuuluisi tuntua?” Hän sanoi minulle: ”Sinun täytyy löytää el punto de la masa [juuri sopiva tuntu].” Niinpä jatkoin vaivaamista ja hän tunnusteli taikinaa vähän väliä. Lopulta hän sanoi: ”Nyt se on valmis.” Mutta sitten hän jatkoi: ”Okei, jatka nyt vaivaamista.” [!!!] Koska sinun täytyy myös oppia, miltä se tuntuu, kun olet vaivannut sitä liikaa.”

Opin paljon työskentelemällä hänen vieressään. Tämä on siis hyvin haurasta tietoa, koska voi lukea kaikki mahdolliset kirjat, joissa selitetään, mikä on ”el punto de la masa”, mutta jos ei tiedä kuinka tunnustella taikinaa käsin, ei osaa tehdä sitä. Ainoa tapa jakaa tämä tieto toisen ihmisen kanssa on jaetun kokemuksen kautta.

Prosessin aikana colectivolle on selvinnyt, mikä on vaakalaudalla tällä epätavallisella alueella, alkaen dramaattisesti erilaisista tavoista suhtautua maaperään, ruoantuotantoon ja ruokaomavaraisuuteen: kaupunkilaisten (me mukaan lukien) lännestä mukanaan tuomat ajatukset kehityksestä ja luonnonvarojen hoidosta sekä paikallisten asukkaiden ja muiden maaseutuyhteisöjen käytännönläheiset, ruumiillistuneet tavat ajatella ja työskennellä alueella ja alueen lajien parissa.

Martina kertoo, miten hän on oppinut elämään saamiensa oppien kanssa sekä neuvottomuuden tunteestaan ympäristökatastrofin ja suurien yhteiskuntien kohtaamien ruokaturvakriisien äärellä. Hän suoritti kansantaloustieteen opintonsa melko vapaamielisessä yliopistossa, jossa tutkijat puhuivat jatkuvasti menestyksekkäästä Chilen mallista. Mutta juuri kun näitä ideoita tutkittiin, vuoden 2019 lokakuun yhteiskunnallinen kuohunta eriarvoisuutta vastaan kasvoi räjähdysmäisesti ja sen myötä Chilen valtion yritys pysäyttää toisinajattelijat. Martina muistaa, kuinka merkityksettömiltä keskustelut bruttokansantuotteesta ja muista talouden tunnusluvuista tuntuivat, kun Chilen valtio samalla ampui opiskelijoita kasvoihin kumiluodeilla ja kyynelkaasugranaateilla niin, että hälyttävä määrä nuoria menetti näkönsä. ”Ehdimme tuhota maapallon ennen kuin ymmärrämme, etteivät talouden tunnusluvut kerro meille mitään”, hän ajatteli.

Samaan aikaan Carmen järjesti paikallisten naisten kanssa työpajoja, joissa käsiteltiin yhteistyökäytäntöjä ja ruokaa, ja kun Martina liittyi heihin, hän huomasi ne sopivaksi kontekstiksi häntä kiinnostaville kysymyksille:

Minulle ei riitä, että kirjoitan kirjan kaikesta tästä tai että kertomukset saadaan paperille. Kysymykseni kuului: miten voimme tämän tiedon avulla löytää erilaisia tapoja tehdä asioita, uusia tapoja ajatella ja osallistua toimintaan, jolla todella saadaan aikaan yhteistä hyvää?

Kuunnellessaan maan kanssa työtä tekevien naisten ja maanviljelijöiden kertomuksia, jotka osoittavat maan rappeutumisen, mutta myös sen sietokyvyn, hän alkoi nähdä useiden merkityksellisten indikaattorien nousevan esiin ruokakäytäntöjen arkistosta: alueellinen rappeutuminen, autonomiset järjestelmät, suhteellinen dynamiikka, kieli ja alue.

Lisäksi taiteen alalla Martina ja Carmen havaitsivat, että oli mahdollista sekä ymmärtää tätä monimutkaista dynamiikkaa että luoda siitä uudistava käytäntö. Taide antoi heille vapauden olla tekemisissä ihmisten ja maan kanssa ja samalla jatkaa systeemisten solmujen selvittämistä. Ja sokerina pohjalla, taide teki mahdollisti tukea suoraan kyseessä olevia yhteisöjä tekemällä heidän työnsä näkyväksi ja tunnustetuksi yhteiskunnassa.

Maailmasta uudelleen lumoutuminen: ruumiillistunut, horjumaton vastarinta

Tammenterhoista, laajapohjaisesta maataloudesta ja Suomesta löytämiensä ruokaomavaraisuuden jäljistä, joita he ovat löytäneet haastatellessaan paikallisia villiruoan kerääjiä ja  pienviljelijöitä, palaamme keskustelemaan esi-isien tietämyksen hauraudesta ja tärkeydestä. Vastauksena kysymykseeni, mitä yllättävää he ovat havainneet residenssin aikana Martina sanoo: ”Se, ettei kolonisaatio ole vain pohjoisen ja etelän välinen asia ja ettei se ole vain jotain menneisyydestä.” 

Keskustelemme huomaamistamme monista merkeistä siitä, että esi-isien käytäntöjä yritetään hävittää kaikkialla eikä vain globaalissa etelässä. Colectivo mainitsee tietysti Saamenmaan, mutta myös  paikalliset pienviljelijät ja kuinka raskasta heidän työnsä on, koska heidän täytyy samalla noudattaa valtion säännöksiä pysyäkseen toiminnassa ja säilyttääkseen ekologiset käytäntönsä. Useimmat säännökset perustuvat tietenkin terveys- ja turvallisuusnäkökohtiin, mutta niissä asetetaan myös teollisia standardeja, jotka edellyttävät infrastruktuuria, rahoitusta ja toiminnan laajuutta, mitkä puolestaan sulkevat pois paikalliset käsityötyyppiset tuottajat ja sivuuttavat paikallisten kestävien käytäntöjen arvon ja olemassaolon. Vakaalla pohjalla toimivan tilan on myytävä kaikki tuottamansa maito sillä hinnalla, millä suurteollisuus on valmis sen ostamaan sen sijaan, että valmistaisi ylijäämästä esimerkiksi paikallista juustoa, koska säännösten mukaan juustoyritystä ei voi pyörittää samassa paikassa, missä kasvatetaan karjaa. Ei siis ole yllättävää, että artesaanijuuston tuottajat ovat hävinneet Suomesta, vaikka maa on merkittävä maidontuottaja. Tämä on vain yksi esimerkki monista. Ei ole myöskään olemassa perinteisiä siementen säilyttäjiä, jotka keräisivät tietoa siemenistä ja välittäisivät sitä yhteisöille. Siemenet ovat hyödykkeitä, jotka ostetaan sertifioiduilta yrityksiltä Ruokaviraston tiukkojen biohallintamenettelysääntöjen mukaisesti.

Tämän jaon vastakkaisella – epähegemonisen yhteisötietämyksen puolestapuhujien – puolella kysyn paikallisesta reaktiosta valtion pyrkimyksiin keskiluokkaistaa ja yksityistää Milpa Altan maa-alueita. Carmen ja Martina selittävät, että alkuperäiskansojen vastarinta on koostunut pääasiassa itse viljelystä ja maan uudelleen metsittämisestä alkuperäisillä lajeilla. Fiksusti ja sitkeästi kampanjoimalla yhteisö tuo kehollisuuden maatyöhön ja varmistaa, että paikalliset saavat ruokaa sadosta. Paikalliset ovat vakuuttuneita siitä, että tämä on paras tapa pitää rakennuttajat ja poliitikot poissa: käytössä olevaa maata ei oteta heiltä pois.

Carmen ja Martina korostavat ja juhlivat alueen asukkaiden kollektiivista voimaa, jonka avulla esi-isien tiedon siirtyminen seuraaville sukupolville on turvattu. He tarjoavat taiteellisen työnsä panoksena tähän yhteiseen pottiin. Kun olemme keskustelleet asioista, jotka ovat ylösalaisin nykyaikaisessa teknokraattisessa valvonnassa ja instrumentaalisessa, ekstraktivistisessa kehitysajattelussa, jäljellä jää yksi asia, mikä on varmaa: systeeminen ajattelu ja kehollinen tietoisuus voidaan palauttaa luontoyhteyteemme vain investoimalla sen uuteen nousuun ja juhlimalla sitä.

Ne voivat tuntua hyvin pieniltä ja merkityksettömiltä teoilta, mutta pitkällä aikavälillä toiminnan laajuudella ei ole merkitystä, vaan sen laadulla ja jatkuvalla toistamisella. Sillä nämä toimet avaavat uusia näköaloja ja rakentavat luottamusta siirtomaavallan kuilun yli. Niiden avulla käännetään ylösalaisin arvot, joiden mukaan yhteisöllistä ja maaseudun tietoa kutsutaan tietämättömyydeksi ja modernin kaupunkikoulutuksen pirstouttaminen nähdään ainoana järkevänä vaihtoehtona. Meidän on koulutettava itsemme uudelleen.

Tärkeä osa näiden murtumien korjaamista on se, mitä Carmen ja Martina kutsuvat Silvia Federicin mukaan ”re-enchanting life” eli elämästä uudelleen lumoutuminen. Siihen kuuluu yhteisöjen ja lajien välisen hienovaraisen vuorovaikutuksen ja keskinäisen riippuvuuden tuntuvaksi ja näkyväksi tekeminen, mikä lopulta mahdollistaa koko yhteiskunnan rinnakkaiselon ja toimeentulon ekologisesti kestävällä tavalla.

Ihmisille, jotka tuovat kehollisuuden maatyöhön, itse maaperä, milpa ja metsä on kuin temppeli. Pyhyys ei ole yliluonnollinen todellisuus jossain aineellisen maailman tuolla puolen. Se on läsnä kättemme töissä ja yhteisessä olemassaolossamme. Carmen ja Martina kertovat, että Milpa Altan viljelysmaita voidaan pitää alttareina: paikkoina, joissa ihmiset tarjoavat energiansa ja toivonsa kotimaalle ja saavat vastineeksi ruokaa, hoivaa ja elämänsä. Täällä esi-isät tekivät uhrauksia ja lauloivat kylväessään maata, kerätessään ruokaa ja valmistaessaan tortilloja tai leipää. Laulut olivat osa elämää – niin Suomessa kuin vielä tänäkin päivänä Meksikossa, milpalla. Ne juhlistivat kauniita, vaikeita ja ratkaisevia muutoksen hetkiä ja antoivat niille merkitykselliset puitteet.