Mia Kankimäen essee: Sata kysymystä ekologisesta matkustamisesta

Kirjailija Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -teoksen tutkimusmatkailijat reissasivat kamelikyydillä, söivät lähiruokaa ja tukivat paikallisia elinkeinoja yöpymällä heimokylien ekomajoissa. Pitäisikö meidän jälleen palata näihin hitaisiin ja hankaliin matkustustapoihin? Kankimäki pohtii kirjoituksessaan, miten nykymaailmassa voisi matkustaa ekologisesti. Essee pohjustaa säätiön syksyllä käynnistyvää apurahahakua, jossa etsitään ratkaisuja ekologiseen matkustamiseen.
Kuva: Tommi Tuomi / Otava, 2013

Suih, Brysseliin 2,5 tunnissa. Suih, Roomaan 3,5 tunnissa. Suih, Tokioon 9 tunnissa. Suih suih suih, Kapkaupunkiin välilaskun kautta 15 tunnissa. Nopeaa, tehokasta, järkyttävän epäekologista.

1800-luvun tutkimusmatkailijoille matkustaminen oli toisenlaista, kuten sain todeta kirjoittaessani kirjaani Naiset joita ajattelen öisin. Kun Mary Kingsley vuonna 1892 matkusti Liverpoolista Kanariansaarille, matka tehtiin laivalla ja se kesti seitsemän päivää. Kun itävaltalainen Ida Pfeiffer muutamaa vuosikymmentä aiemmin halusi Etelä-Amerikkaan, oli sinniteltävä Hampurista lähtevässä purjelaivassa kymmenen viikkoa. Päästäkseen Englannista Japaniin oli Isabella Birdin tehtävä matkaa melkein kahden kuukauden ajan – ensin höyrylaivalla New Yorkiin, sitten junalla mantereen halki ja lopulta laivalla Jokohamaan. Ja kun ajassa mennään taaksepäin, hidastuu matkanteko entisestään. 1550-luvulla Sofonisba Anguissolan matka Genovasta Roomaan tarkoitti kolmen viikon vaunuissa istumista, ja kun 900-luvun Kiotossa elänyt Sei Shōnagon lähti härkävankkureillaan kohti läheistä temppelivuorta, oli matkanteko niin uuvuttavan hidasta ja vaivalloista, että varmaankin ryömimällä olisi päässyt nopeammin.

Jos liikkuminen olikin hidasta, ei se höyrylaivoilla ja -junilla tietenkään täysin hiilijalanjäljetöntä ollut. Mutta muuten näiden naisten matkantekoa voisi luonnehtia ekotietoiseksi. Mary Kingsley meloi Länsi-Afrikan viidakkojoilla kanoottiaan omin käsin, Isabella Bird eteni Japanin vuoristoseudulla ratsain tai ihmisvoimaisella kantotuolilla, Ida Pfeiffer käytti kamelikyytiä aavikolla ja jalkapatikkaa viidakossa. He söivät paikallista luomulähiruokaa, kuten nyt vaikka kuoriaisenkoteloita tai itsepyydystettyä käärmettä, tukivat paikallisia elinkeinoja yöpymällä heimokylien ekomajoissa ja palkkaamalla oppaikseen paikallisia tulkkeja ja kantajia. Purjelaivamatkalle Atlantin yli he ottivat evääksi omat perunat ja lähitilan vuohen, eivätkä kuormittaneet merta ainakaan muovijätteellä, koska sellaista ei ollut vielä keksitty. Kun he lähtivät, he varautuivat olemaan matkalla kuukausia, jopa vuosia. Nopeimmillaan, jos oikein kiire oli, maailman ympäri saattoi matkustaa 72 päivässä: sen todisti Nellie Bly vuonna 1890.

Lentämisen aiheuttama valtaisa hiilijalanjälki pakottaa miettimään, pitäisikö meidän jälleen palata näihin hitaisiin ja hankaliin matkustustapoihin. Aihe kuumentaa tunteita, Ruotsissa tunnetaan jo lentohäpeää, joidenkin mielestä matkustaminen pitäisi lopettaa kokonaan, eikä asiaa yhtään auta, että saatavilla oleva tieto on kovin ristiriitaista. Koetan laskea, miten paljon ekologisempaa olisi, jos tekisin matkan Suomesta Japaniin ensin junalla Siperian halki, sitten laivalla Japaninmeren yli. Vai pitäisikö itse asiassa liikkua vain jalkapatikassa tai pyöräillen, sillä varsinkaan laivamatkailu ei viimeisten tietojen mukaan ole yhtään lentämistä ekologisempaa? Jaksaisinko koskaan tämän elämäni aikana polkea Helsingistä Vladivostokiin, ja uida loput? Entä vähentääkö suhteellista hiilijalanjälkeä se, jos viettää perillä pitkän aikaa? Pitäisikö matkaan varata aina vuosi, tai kolme vuotta, niin kuin 1800-tutkimusmatkailijat tekivät?

1800-luvulla säädyllinen nainen ei voinut noin vain omaksi huvikseen lähteä reissuun, vaan matkalle piti aina olla hyväksyttävä syy: esimerkiksi aviomiehen työ, lähetystyö tai pyhiinvaellus. Nyt kun matkustamisesta on taas tullut jotenkin säädytöntä, on ennen lentolippujen googlaamista mietittävä, onko matkalle tarpeeksi hyväksyttäviä syitä. Kenellä on oikeus matkustaa? Onko esimerkiksi ”työ” hyväksyttävä syy matkustaa, ja jos, niin millainen työ? Onko lentäminen hyväksyttävämpää, jos on firman neuvottelumatkalla, lentävänä lääkärinä menossa auttamaan maanjäristyksen uhreja tai urheilijana matkalla olympialaisiin, kuin jos on matkalla viettämään vaihto-oppilasvuotta tai – herra paratkoon – lomaa? Onko syöpätutkijan konferenssimatka hyväksyttävämpi kuin kuvataiteilijan näyttelyreissu tai kirjailijan residenssimatka? Hyväksytäänkö syyksi sukulaisten tapaaminen, virkistäytyminen, itsensä sivistäminen, harrastustoiminta, opiskelu? Entä terveyssyyt, kuten noiden 1800-luvulla matkustaneiden naisten tyypillisin savuverho kuului? Kasvinäytteiden kerääminen? Silkka uteliaisuus?

Vai onko meillä kerta kaikkiaan enää yhtäkään hyväksyttävää syytä, joka oikeuttaisi lentokoneeseen nousemiseen? Luonnollisesti turhat lentoliput pitäisi evätä myös muilta kuin ihmisiltä: esimerkiksi tomaateilta, nettikaupan mekoilta ja lentopostilta. Sillä ei auta, että pyöräilen Japaniin, jos tuotan ilmastokuormaa ruokapöydässäni joka päivä.

Millaista äärimmäisen ekologinen matkustaminen sitten voisi olla, jollei hyväksyttävien syiden listaakaan enää ole?

Pitäisikö tehdä kuten esimerkiksi Petri Riikonen, joka on siirtynyt virtuaalimatkailuun ja kiertää maailmaa Google Mapsin kartta- ja katunäkymien välityksellä? Näin: päättää ajaa kesälomalla Amerikan mantereen halki, tutkii reitit, etenee päivämatkat, valitsee lounas- ja yöpymispaikat, poikkeaa huoltoasemilla, museoissa ja nähtävyyksillä – kaikki omasta kodista käsin, nettiyhteyden avulla. Kuulemma kokemus voi olla hämmästyttävän aito ja monipuolinen.

Vai onko se kirjojen lukemista – sitä että matkustaa omasta nojatuolistaan käsin maailmoihin ja todellisuuksiin, jotka joku muu on kokenut tai kuvitellut?

Vai toteutuuko se erään haaveilemamme teknisen innovaation kautta, jonka avulla voisimme palkata sijaismatkustajan ja kokea maailman eri kolkat jonkinlaisen virtuaalikypärän kautta?

Vai koittaako vielä se päivä, jolloin keksitään tapa lentää ekologisesti?

Toivon sitä, sillä en usko, että voimme lopettaa matkustamista kokonaan. Näitä matkalaisia, maapallon kolkasta toiseen siirtyviä eri maiden kansalaisia, reissussa kuka milläkin asialla, tärkeämmällä tai vähäpätöisemmällä, on mahdoton pysäyttää.

Eikä pidäkään.

Sillä matkustaminen on ymmärtämistä. Se on mielen avartamista, yhteyden etsimistä itselle vieraisiin ihmisiin, kulttuureihin, tapoihin, ajatusmaailmoihin. Se on verkostoitumista, yhteisten ratkaisujen etsintää, henkisten etäisyyksien pienentämistä, erilaisuuden hyväksymistä, kuplautumisen välttämistä, uudesta inspiroitumista, tämän maapallon sietämättömän kauneuden ja haavoittuvuuden näkemistä – sen tajuamista, miten erilaiset elinolot ja ympäristöt vaikuttavat ihmisten elämään hyvin konkreettisesti.

Se yhteys on yksi tärkeimmistä asioista, mitä meillä on, enkä usko, että ilman sitä tällä maapallolla on tulevaisuutta.

Sen yhteyden eteen olen valmis ainakin:

1) Pulittamaan rahaa (esimerkiksi hiilijalanjälkeä kompensoivien anemaksujen muodossa) sekä vaatimaan teknologisia ratkaisuja ja niiden tehokasta käyttöönottoa.

2) Suosimaan hidasta matkustamista ja olemaan reissussa pitkän aikaa.

3) Asumaan ja elämään matkoilla paikalliseen, pienimuotoiseen tapaan, syömään lähikujien mummojen ruokaa, palelemaan majapaikassani talvella ja hikoilemaan kesällä, sillä itsensä karaisu on aliarvostettua, ja ilmastointi (vuokraemäntäni mielestä) turhaa.

Ja jos nämä eivät riitä, olen valmis

4) aloittamaan treenit kahdeksantuhannen kilometrin Kioton-pyöräreissua varten ja vaikka

5) matkustamaan viikkokausia purjelaivan ruumassa vuohen kanssa, jos tarpeen.

Pyydän: lisää keinoja ekologiseen matkustamiseen, kiitos.

Kirjoittaja

Mia Kankimäki

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin ilmestyi syyskuussa 2018. Koneen Säätiö on tukenut teoksen valmistumista.