Sami Hilvo

Kun hain Saaren kartanon residenssiin, kirjasin työsuunnitelmaan kuvan noitaroviosta. Siitä on yli vuosi. Tuon vuoden aikana kolmas romaanini, Pyhä peto näki päivänvalon − ja minä synnyin uudestaan. Taas. Jo Pyhässä pedossa pohdin tietämättömyyden, pelon, vihan ja väkivallan kausaalista ketjua.

Tietoa on enemmän ja se on helpommin saatavilla kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, mutta siitä huolimatta − tai ehkä juuri sen takia − olemme siirtyneet tiedon ja totuuden jälkeiseen aikaan. Edes poliittisten ratkaisujen ei tarvitse perustua asiantuntemukseen. Tietämättömyyden siemeneksi voisi lisätä laiskuuden, mutta vasta viha sytyttää noitaroviot.

Kärventyvän ihmislihan löyhkä leijailee kaikkialla. Minkälainen olisi tuuli, joka saisi sen hälvenemään? Entä sade, joka sammuttaisi roviot? Palava rovio on kuitenkin vain loppukuva, kaiken tulos. Aihe on ajankohtainen, mutta ajankohtaisuus ei minua kirjallisuudessa kiinnosta. Se on vain mahdollinen sivutuote, ei tavoite. Aikaan ei ole luottamista.

Kysymys onkin siitä, mikä on ihmismielen rooli tässä kaikessa? Mitä onkaan se henki, johon niin usein vetoamme, kun puolustamme ihmisyyttä? Onko se vain materiaa, hermosolujen synapsiraoissa vilistäviä välittäjämolekyylejä? Voimmeko koskaan ymmärtää omaa tai kenenkään muun toimintaa?

Tulevan romaanin taustalla on temaattisia kokonaisuuksia, joita olen törmäyttänyt keskenään. Näistä kohtaamisista on syntynyt mieltä (!) kutkuttavia ajatuskuvioita. Mistä kvanttifysiikka ja buddhalainen kosmologia keskustelevat? Löytyykö yllättävä värähtelyn taso? Entä jos em. neurobiologia liittyy joukkoon iloiseen? Tai zen? Panpsykismi?! Onko edessäni merkityksellinen yhtälö, joka vain odottaa ratkaisua? Voisinko minä itse olla tuon yhtälön selättäjä? Mieletön mieli, joka on ottanut työ- ja tutkimusvälineikseen sanat.

Painomustetta paperilla. Pikseleitä näytöllä.

Paikat ja seudut, joissa voi aistia ihmisen historian, ovat aina tehneet vaikutuksen. Kioto. Cádiz. Damaskos. Kun näin Saaren kartanon historiaan liittyvän vuosiluvun 1295, tulin vakuuttuneeksi siitä, että pian olen paikassa, johon kuulun − ainakin seuraavien työntäyteisten viikkojen ajan. Kioton kirsikkaa hehkuva iltapäivä, Cádizin sumuinen yö, Damaskoksen korkea aamu ja tuhansia vuosia ihmiskunnan kirjoitettua ja kirjoittamatonta historiaa. Saaren marraskuinen päivä, kun silmä ei erota, mihin yksi harmaus loppuu ja mistä toinen alkaa. Vuosiluvulla ei ole väliä.

Saaren kartanon residenssijaksolta odotan sekä työrauhaa että kohtaamisia muiden vieraiden kanssa. Onneksi edustamme mitä erilaisimpia tapoja tutkia todellisuutta ja epätodellisuutta, maailmaa ja vaihtoehtoisia maailmoja ympärillämme ja sisimmässämme.

Odotan myös hetkiä, kun mieli saa vaeltaa vapaasti. Tai olla vain tyhjä.