Jyrki Kiiskinen

Olen katsellut kotisohvalla Saaren kartanon satelliittikuvia, suunnitellut juoksureittejäni halki tiluksien ja etsinyt kartalta umpikujia joista avautuu näköala merelle. Väistämättä olen myös kuvitellut, miltä tämä maailmankolkka näyttää ja kuulostaa lintujen syysmuuton aikaan ja mistä löytäisin syksyn vähät sienet.

Tässä yhä epätodellisessa maisemassa työstän kahden kuukauden ajan runokokoelmaani.

Kirjoitan lauserakenteeltaan oikukkaita ja hiukan tragikoomisia proosarunoja kolmannessa persoonassa. Niissä touhuaa päähenkilönä muuan Kiiskinen. Hän on mitäänsanomaton ja vieraantunut keskiluokkainen henkilö joka elää absurdia elämäänsä maailman mullistusten saartamana.

Olen hahmotellut käsikirjoituksen alareunaan toistakin elementtiä, kuin television uutislähetyksissä juoksevaa tekstinauhaa pääotsikoista. Tämä maailman mullistuksia vyöryttävä tekstivirta polveilee sinne tänne, nielee monia aineksia ja asettuu vääjäämättä Kiiskisen maailman taustaksi.

Runous pakottaa esittämään kysymyksiä. Niin tälläkin kertaa: Mahtuvatko yksilön pieni elämä ja suuret kohtalonkysymykset samaan kuvaan? Miten yksilö voisi liittyä maailmaan ja kokisi olevansa sen merkityksellinen osa? Syntyvätkö merkitykset yksilön suljetussa sisäisessä maailmassa, vai kehkeytyykö niitä salamannopeissa suhteissa ulkomaailmaan? Miten Kiiskinen synnyttää omaa ihmisyyttään? Saaren kartanossa nähdään, tuleeko myös vastauksia, vai herääkö muita kysymyksiä.