Brasilialaisen modernistisen runouden antologian toimittaminen ja kääntäminen

Hankkeen tavoitteena on esitellä monipuolisesti brasilialaisen modernismin kaikkia kolmea aaltoa ja lisäksi muutamaa siihen kuulumatonta nykyrunoilijaa. Hanke on tarkoitettu kaikille käännösrunoudesta kiinnostuneille: tutkijoille, harrastaja- ja ammattikirjoittajille, opettajille ja kenelle tahansa uudelle tai vanhalle käännösrunouden ystävälle. Antologiaan valitsen 10–15 brasilialaista runoilijaa aikajänteeltä 1900–2010.

Modernistien lisäksi antologiassa on kiinnostavia runoilijoita eri vuosikymmeniltä. Se on läpileikkaus montaa eri sukupolvea ja massiivisen maan, Brasilian, metropoleja ja syrjäisempiä seutuja edustavista etabloituneista runoilijoista. Joukossa on niin surrealisti, visuaalinen runoilija, konkretisti, neokonkretisti, sertão-maisemien runoilija, etabloitunut montaa tyyliä kokeillut konkari kuin nuorempia lupauksia. Jokaiselta runoilijalta valitsen noin 10–15 runoa käännettäväksi suomeksi.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun näitä runoilijoita esitellään suomalaiselle lukevalle yleisölle tässä mittakaavassa.

Hanke on suunnattu runouden rakastajille: runoilijoille, kirjallisuudentutkijoille ja alan opiskelijoille, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille, runoutta rakastavalle suurelle yleisölle ja ennen tuntemattomille kohderyhmille.

Antologian klassikot

Hilda Hilstiä (1930–2004) pidetään yhtenä 1900-luvun suurimmista naisrunoilijoista Cecília Meirelesin ohella. Hän käsitteli tuotannossaan mystiikkaa, naisen seksuaalisuutta ja homoseksuaalisuutta, hulluutta. Hilst julkaisi vuonna 1950 esikoiskokoelmansa Presságion, jota aikalaiskriitikot Jorge de Lima ja Cecília Meireles ylistivät. Presságio-kokoelmassa Hilst sanallistaa elämään turhautuneisuuden tunteita runon puhujan ja erilaisten roolihenkilöiden kautta. Elämän turhautuneisuuden ohella kokoelmassa ilmenee frustraatio runoutta ja sen voimaa kohtaan, joka parhaiten näkyy runossa XIX ”Äidit eivät enää halua runoilijalapsia”. Rakkaus, kuolema, jatkuva pessoamainen tai heteronyymimäinen itsereflektio ja elämän keskeisten asioiden alituinen, jopa pakkomielteinen pohdinta ovat keskeinen osa Hilstin runoutta. 

Hän valmistui oikeustieteestä ja harjoitti ammattia vain muutaman kuukauden ajan 1953-1954. 30-vuotiaana hän tutustui kreikkalaisnobelisti Nikos Kazantzakikseen, joka teki häneen suuren vaikutuksen.

Hilst voitti uransa aikana lähes kaikki merkittävät brasilialaiset kirjallisuuspalkinnot. Hän oli tuottelias peräti 5 vuosikymmenen ajan ja kirjoitti runojen lisäksi näytelmiä, proosaa. Hilstin tuotannossa näkyi kaikkina vuosikymmeninä vahva erotismi, joka huipentui ranskalaisfilosofi Georges Bataillen inspiroimaan rivouteen. Hän tarttui proosassaan aikanaan hyvin radikaaleina pidettyihin aiheisiin. Esimerkiksi Lori Lambyn vaaleanpunainen muistikirja (1990) kertoo kahdeksanvuotiaan tytön seksuaalista muistelmista. Hilst itse on selittänyt kirjan olleen hänen oma aggression aktinsa 40 vuoden ajan tehtyyn vakavaan kirjailijantyöhön ilman mitään julkista tunnustusta. Lorin isä on kirjailija, joka on kyllästynyt ronskien seksuaalisten tekojen metsästämiseen kirjallisuudessa.

Hilst asui Sao Paulossa ja hänen vanhempiensa mielisairaus ja runoilijan ristiriitainen suhtautuminen omaan konservatiivinen taustansa näkyvät hänen runoissaan vahvasti. Isä omisti kahviplantaasin ja äiti oli portugalilaistaustainen maahanmuuttaja.

Hilst kuuluu Olga Savaryn ja Gilka Machadon ohella varhaisiin brasilialaisiin modernistisiin naisrunoilijoihin, jotka eivät kaihtaneet erotiikkaa ja naisen halun esittämistä runoissaan. Hilstin runoissa tematisoidaan myös kuoleman ja henkisyyden kaltaiset monimutkaisemmat aiheet, vaikka kokoelmassa Cantares de Pedra e Predileção (1985).

Olga Savary (1933–2020) oli brasilialainen kirjailija ja kääntäjä. Hän käänsi yli 40 keskeistä teosta Jorge Luís Borgesista, Julio Cortazarista Federicio García Lorcaan, Pablo Nerudaan ja Laura Esquiveliin, Octavio Paziin ja Mario Vargas Llosaan. Savaryn serkku, runoilija Carlos Drummond de Andrade, oli rakastunut häneen, mutta Savary ei vastannut Drummondin tunteisiin. Hän sai 1994 Jabutin kääntäjäpalkinnon.

Savaryn runoissa ruumiillinen ja henkinen kietoutuvat saumattomaksi kokonaisuudeksi. Halu, mutta myös ihmisyys ja sen toteutuminen täytenä kokonaisuutena, jossa luonto ja ruumis yhdistyvät on Savaryn mystikon toive. Rakkaus ja kuolema ovat elämän mysteerejä, joiden tutkimiseen Savary käyttää koko runoutensa.

Orides Fontela (1940–1998) syntyi Brasiliassa, São João da Boa Vistassa, ja kuoli kurjuuden keskellä. 1960-luvulla hän opiskeli filosofiaa Sao Paulossa ja julkaisi esikoiskokoelmansa Transposição vuonna 1969. Kokoelmallaan Alba hän voitti Jabuti-palkinnon. Fontela oli peruskoulunopettaja ja kirjastonhoitaja. Hän eli boheemia elämää ja ajautui skandaaleihin ystäviensä kanssa. Depressiivisyyteen taipuvainen Fontela teki elämänsä aikana monta itsemurhayritystä.

Fontela on mystikko, joka sanoo: ”runous on / mahdotonta… // Vain tähti, tähti / on olemassa.” Todellisuus on kavahdettavaa, luonto on yhtä olennainen osa runoilijan todellisuutta kuin silmin havaittava todellisuus. Mystikkona Fontela miettii elämän, rakkauden ja kuoleman kaltaisia mysteereitä luoden omat olemassaolon ehtonsa.

Gilka Machado (1893–1980) on eroottisen runouden pioneeri Brasiliassa. Hän julkaisi runoutta jo 14-vuotiaasta lähtien A Imprensa-lehdessä. Machado oli perustamassa naisten oikeuksia ajavaa Partido Republicanoa vuonna 1910, ja samana vuonna hän meni naimisiin runoilija, toimittaja ja kriitikko Roberto Machadon kanssa. Esikoiskokoelmansa Crístaís partidos Gilka julkaisi vuonna 1915. 1933 hänet äänestettiin O Malho-lehden äänestyksessä Brasilian suosituimmaksi naisrunoilijaksi.

Machado juhlii runoissaan naiseutta, eroottisuutta ja ruumiillisuutta, syntiä ja lankeamista. Runojen minä tuntuu silti samaan aikaan etsivän jonkinlaista ”sielujen kohtaamista” tai toisinaan myös vapautusta rajoittavista sosiaalisista rooliodotuksista. 1900-luvun alkupuolella naiselle tai naisrunoilijalle annetut ahtaat roolimallit ahdistavat runoilijaa. Machadon runous on naisellisen halun täyttä juhlaa.

Cecília Meireles (1901–1964) on kouluttaja ja mystikkorunoilija, joka 1940-luvulla matkusti läpi Meksikon, Yhdysvaltain, Argentiinan, Uruguayn ja Chilen. Hän debytoi 18-vuotiaana Espectros-kokoelmalla. Viágem-kokoelmallaan (1939) hän voitti Brasilian humanistisen akatemian palkinnon. Vaikka Meireles ei koskaan ollut kiinnostunut monen muun merkittävän (mies)runoilijan lailla paikallisista sosiolekteistä eli yhteisöllisistä puhunnan muodoista ja paikallisen luonto- ja lajisanaston hyödyntämisestä, hän kuului silti brasilialaisen runouden toisen modernismin edustajiin. Meireles on kirjoittanut myös lastennäytelmiä ja lastenkirjoja. Meireles käänsi García Lorcaa, Rilkeä, Woolfia, Ibseniä ja Pushkinia. Hän avusti ahkerasti brasilialaisia sanomalehtiä ja oli riolaisen Diário de Notíciasin koulutuspalstan toimittaja.

João Cabral de Melo Neto (1920–1999) oli diplomaatti ja runoilija. Hän kuului brasilialaisen modernismin kolmanteen aaltoon eli niin sanottuun vuoden 45 sukupolveen. Esimerkiksi mosambikilaiskirjailija Mia Couto nimeää hänet tärkeimmäksi portugalinkielellä kirjoittaneeksi kirjailijaksi.

Cabral de Melo Neto luottaa assosiaatioiden ja pakotteiden voimaan runoudessa. Olemassaolon kysymykset, ihmisen yhteys ja riippuvaisuus luonnosta nousevat runoissa esiin. Runo ja elämä limittyvät, runo syntyy elämästä, ja jos hyvin käy, runoilija tulee esiin runosta. Myös Cabral de Melo Neton runot ovat vahvasti sidoksissa ympäristöön, alueeseen, joka runoilijaa ympäröi, olkoon se Brasilian tasankoa tai vaikka Andalucia Espanjassa.

Manuel Bandeira (1886–1968) oli Pernambucosta ja edusti ensimmäistä modernismia. Bandeira oli paitsi kirjailija, myös kirjallisuuden opettaja, taidekriitikko ja käänntäjä. Hän kirjoitti arkisista aiheista ja melankoliasta. Esikoisteoksessaan Cinza das Horas (1917) hän esittäytyi symbolistisena ja Hänen Libertinagem-kirjaansa (1930) pidetään yhtenä modernismin merkkiteoksista. Bandeiran tyyli on yksinkertainen ja suora sekä lyyrinen. Hänet hyväksyttiin Brasilian humanistiseen akatemiaan vuonna 1940.

Bandeiran poetiikkaa voisi kuvata jonkinlaiseksi pessimistin poetiikaksi, jopa eräänlaiseksi antipoetiikaksi, jonka avulla hän ottaa kantaa moneen asiaan. Hän vastustaa virkamiesmäistä lyyrisyyttä vailla sisältöä, eroottisuutta vailla sielua. Kenties vain kuolema on asia, joka vapauttaa runoilijan kuolettavasta melankoliastaan.

Carlos Drummond de Andrade (1902–1987) kuului modernismin toiseen aaltoon ja häntä pidetään Brasilian kenties tunnetuimpana runoilijana. Hänen runoutensa oli ironista, sosiaalista ja metafyysistä. De Andrade oli valmistunut maisteriksi farmasiasta Minas Geraisin liittovaltion yliopistosta. Hän perusti mm. Emilio Mouran kanssa modernismia levittäneen A Revista-lehden. Jos modernismi jaetaan lyyriseen ja subjektiiviseen tai konkreettiseen ja objektiiviseen, De Andrade kuuluu jälkimmäiseen.

Hän on käsitellyt kaikenlaisia aiheita arkipäivästä yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin aiheisiin. Yhteiskunta on missä tahansa, missä vähintään kaksi ihmistä kokoontuu. Kaiken takana ei ole Jumala, vaan elämän vauvasta vaariin nähnyt vanhus, jonka lapaluiden varassa maailma lepää. Ihmisyys koko tunnekirjoineen, yksinäisyys, muistot ja muisti inspiroivat Drummond de Andradea.

Manoel de Barros (1916–2014) on Brasilian tunnetuin nykyrunoilija. Hän julkaisi kymmeniä teoksia ja voitti Brasilian tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Jabutin. Mato Grosson osavaltiossa asunutta runoilijaa pidettiin myös kansanrunoilijana, joka sanallisti kansan tuntoja. Hän on saanut myös Brasilian kulttuuriministeriön kansallisen kirjallisuuspalkinnon vuonna 1998.

De Barros ammentaa kirjoittamisen aineksia henkilökohtaista muistoistaan, konkreettista paikoista ja kaupungeista, omista topoksistaan, Mato Grosson luonnosta, Lissabonista. De Barrosin runoissa luonto toimii materiana, joka luo runouden sanat, ilman luontoa ei ole sanoja laisinkaan, se on yhtä kuin eräänlainen henki.

Álvaro Alves de Faria (s. 1942) on eräs Brasilian tunnetuimmista elossa olevista nykyrunoilijoista, joka kuului ns. 1960-luvun sukupolveen. Häntä voidaan kutsua narratiiviseksi runoilijaksi, joka on yli neljän vuosikymmenen aikana omaksunut yhä pidemmän muodon. Kertovanakin runoilijana ollessaan Alves de Faria katsoo arkisen todellisuuden kannen alle ja taakse; rakkaus, sen puute tai läsnäolo, ovat usein olleet arkisten tuntuisten runojen aiheena. Brasilian ”portugalilaisimmaksi” runoilijaksi mainitun Alves de Farian runoudessa Portugali ja erityisesti Coimbra on ollut läsnä vahvasti varhaisvaiheen runoissa. Varhaistuotannossaan Alves de Faria pohtii myös runoutta ja sen olemusta.

Epätoivo ja tunne kuolemasta sekä jatkuva melankolia yhdistävät Alves de Farian runoutta Fernando Pessoan ja hänen heteronyymiensä ikuiseen surumielisyyteen. Alves de Farian runous on ajoittain vahvan omaelämäkerrallista, vaikka hyvän runouden tavoin osittain abstraktia ja etäännytettyä. Selvää on, että kyseessä on autoterapeuttinen itsetutkiskelu ja –parantumisprosessi, joka ulottuu murheen syvimmistä syövereistä ilon korkeimmille huipuille. Toisinaan runot yltyvät manaavaksi meditaatioksi, jonka tarkoituksena lienee vahvistaa kirjoittavan minän paikkaa. Toistaminen sopii erityisen hyvin tehokeinoksi juuri näihin runoihin.

Haroldo de Campos (1929-2003) kuului 45-sukupolveen ja suoritti lukion Sao Bentossa, jossa opiskeli latinaa, espanjaa, ranskaa. Hänen veljensä Augusto de Campos on myös kuuluisa runoilija. Runouden lisäksi hän käänsi ja kirjoitti näytelmiä. Hän teki tohtorintutkinnon filosofiasta ja työskenteli PUC-yliopistossa Sao Paulossa ja Texasissa, Austinissa. De Campos loi ensiaskeleet konkretismille brasilialaisessa runoudessa. Häntä pidettiin konkretistisen runouden barokkisimpana edustajana. Kuolemaansa asti hän toimitti Signos da Editoran Perspectivas-sarjaa, jossa julkaistiin Mallarméta, Goetheä ja Homerosta. Hänet tunnetaan kokeellisena, erityisesti visuaalisena runoilijana, joka käytti runoissaan runsaasti typografisia ja visuaalisia keinoja.

De Camposin runous on eri vuosikymmeninä saanut monenlaisia muotoja konkretistisen runouden visuaalisuudesta ja leikkisyydestä barokkisiin sanavyöryihin. Visuaalisen runouden tekijänä hän on jopa ns. monilukutaidon peräänkuuluttaman multimodaalisen eli moniaistisen tekstin pioneereja. Visuaalinen konkretistinen runoilija törmäyttelee sanoja yhteen luoden täysin uusia sanoja, neologismeja. Sanapeleissään hän hyödyntää paljon runouden äänteellistä, fonologista ja foneettista ulottuvuutta ja eräänlaisena runouden luovana insinöörinä siirtelee kielen pienimpiä merkitysyksiköitä, morfeemeita, paikoilta toisille, luoden täysin uuden lopputuloksen. Tässä leikissä on yhtymäkohtia strukturalistien pyrkimykseen havainnoida kielen rakenteiden toimintaa; de Campos purkaa kielen rakenteita luodessaan uutta.

Ferreira Gullar (1930–2016) työskenteli runouden, esseiden, elämäkertojen, taidekritiikin ja käännösten parissa. Hänet tunnetaan erityisesti neokonkretismin perustajina, vaikka hän oli mukana myös konkretistisessa liikkeessä hetken aikaa. Konkretismin virstanpylväänä pidetään vuotta 1956, jolloin uusi runosuuntaus lanseerattiin São Paulon modernin taiteen museossa pidetyssä kansallisessa konkreettisen taiteen näyttelyssä. Jo kolmen vuoden kuluttua hän alkoi etääntyä Helio Oiticican ja Lígia Clarkin kanssa muodostaen neokonkretismin. 1960-luvun alussa hän etääntyi neokonkretismista. Vuonna 1976 hän kirjoitti poliittisena maanpakolaisena diktatuuria kritisoineen 67-sivuisen, yli 2000 säkeen Poema Sujon, jonka Vinicius Moraes nauhoitti ollessaan käymässä Gullarin luona Buenos Airesissa. Metrisen runouden hylännyt Gullar yhdisti runossaan arkipäiväisiä aineksia folklorerunouden banaaliin sanastoon luoden monimutkaisen abstraktin kokonaisuuden. Hänen kustantamonsa halusi julkaista runon vuonna 1976. Gullar perusti yhdessä Bandeira Tribuzin, Lago Burnetin, Luci Teixeiran, José Sarneyn, José Benton kanssa postmodernistisen lehden Ilhan Maranhãon. Kuusi tuotteliasta vuosikymmentä tekevät Ferrera Gullarista yhden brasilialaisen modernistisen runouden keskeisimmistä tekijöistä. Vuonna 2002 häntä ehdotettiin Brasilian Nobel-palkintoehdokkaaksi ja vuonna 2010 hän sai Camões-palkinnon, joka on merkittävin portugalinkieliselle kirjailijalle jaettu palkinto.

Gullarin aiheita ovat yhtä hyvin mitkä tahansa jokapäiväisen arjen hetket kuin maailmanpolitiikan vaikutukset erityisesti Latinalaiseen Amerikkaan ja tietysti Brasiliaan. Runoilija sukeltaa arkisten hetkien taakse paljastaen niiden mystiikan, mutta ei unohda metalyyrisyyttä tai alluusioitakaan. Hänen runousoppinsa on yksinkertainen: ” En halua kuolla en halua / muuttua pölyksi runossa”. Runoilija ylistää yhtä hyvin Rilken sonetteja kuin maallista rakkautta ja koettaa kaikin keinoin karkottaa kuoleman lopullista vääjäämättömyyttä.

Glauco Mattoso (s. 1951) kuuluu 1970-luvun anarkistisiin, lainsuojattomiin runoilijoihin, joka ilmaisi runoissaan sadomasokistisen sokean identiteettiä. Hän jatkaa siirtomaa-ajan tärkeimpiin satiirikkoihin kuuluneen asianajaja-runoilija Gregório de Matosin (1636-1696) jalanjäljillä. Hän sairastaa glaukoomaa, joka sai hänet menettämään kokonaan näkönsä vuonna 1995.

Hänen runonsa käsittelevät usein väkivaltaa ja diskriminaatiota. Mattoson poetiikka on eräänlaista punk-poetiikkaa, vaikka hän on ilmiselvästi myös oppinut, erudiitti runoilija, joka tuntee sonetti- ja muut runomuodot, hän on samalla muukalainen, gaucho, kaikkialla eräänlainen toinen. Mattoson lempiaihe on seksuaalisuus, jonka käsittelyssä hän on täysin rajaton: pedofiliasta nekrofiliaan. Mattoson maailmassa politiikalla, uskonnolla tai muilla valtajärjestelmillä ei ole juurikaan arvoa, sen sijaan arvossa nousevat kaikenlaiset toiseuden edustajat.

Floriano Martins (s. 1957) on brasilialainen runoilija, joka on runojen lisäksi julkaissut esseitä ja käännöksiä erityisesti espanjan kielestä. Ensimmäisen runokokoelmansa Martins julkaisi jo vuonna 1979. Martins perusti yhdessä 1991 Sérgio Lima Gründerin kanssa toisen brasilialaisen surrealistiryhmän. Hän on kääntänyt muun muassa Federíco Garcia Lorcan Poemas de Amorin, J. R. Padrónin Dois Poetas Cubanosin. Martins tunnetaan myös elämäkerturina: hän on julkaissut Alberto Nepumucenon ja Antonion Bandeiran elämäkerrat. Martins toimi vuosina 1999 – 2009 internetissä ilmestyneen Agulha-kirjallisuuslehden päätoimittajana. Martins on tutkinut esseekokoelmissaan erityisesti surrealisteja Latinalaisessa Amerikassa. O Cometo da Busca – El Surrealismo en la poesía de América latina -kirjassa (2001) hän selvitti, onko surrealismi koulukunta vai historialliseen aikaan sijoittuva ryhmä. Ongelmaa lähestyttiin kymmenen surrealistikirjailijan, muun muassa Aldo Pellegrinin ja Raúl Gustave Aguirren, avulla.

Runoilija hakeutuu haltioitumisen kokemusten äärelle eikä hän tässä pyrkimyksessään kaihda mitään apuvälineitä: päihteitä, seksiä, ehkei uskontoakaan. Kaikki, mikä auttaa runoilijan irtautumaan tämän maailman rajoituksista ja tavoittelemaan jotakin ekstaasinkaltaista on hyväksyttyä.

Taustaa kääntäjästä

Olen julkaissut kuusi käännösteosta portugalista, jotka ovat: Alberto Pimentan 1970-luvun runojen valikoima Kivenheittopeli, ensimmäinen, yhdeksän runoilijaa sisältävä Maailman syrjällä – portugalilaisen nykyrunouden antologia ja Portugalin tämän hetken tärkeimmän kirjailijan José Luís Peixoton runovalikoiman Ruhtinas, joka rakastui orjaan sekä Sielun kestää kauan palata kotimaahansa -runoantologia (kustannusliike Parkko 2020). 2022 julkaistiin Peixoton esikoispienoisromaani Sinä kuolit ja galicialaisen nuoren runon antologia Villielämää (kustannusliike Parkko).

Ensimmäinen Galician nuoren runouden antologia Villielämää (kustannusliike Parkko 2022) keskittyy Galician 1990- ja 1980-luvulla syntyneisiin runoilijoihin. Tämä antologia esittelee ensimmäisen kerran galicialaista runoutta suomeksi, ja vieläpä heidän nuorinta, tuoreinta runouttaan. Tämä on pioneerityö: galicialaista runoutta on esitelty yhden trubaduurirunoutta käsittelevän artikkelin ja muutaman runokäännöksen verran suomeksi.

Olen myös kirjailija ja toimittaja, ja julkaissut satoja lehtijuttuja 20 vuoden aikana. Kirjailijana olen julkaissut 23 teosta, muun muassa suomettuneesta sananvapaudesta, globalisaation haasteista, maahanmuutosta, Suomen kaivoksista ja kaivospolitiikasta, eri maista ja kulttuureista: Brasilia, Portugali, Kypros, Kap Verde ja Etelä-Meksiko. Lisäksi olen julkaissut yhdeksän kaunokirjaa, enimmäkseen runokokoelmia, mutta myös yhden lyhytproosateoksen. Olen esiintynyt kymmenillä kirjallisuusfestivaaleilla tai -tapahtumissa ja julkaissut kymmenissä kirjallisuuslehdissä tai -antologioissa.

Olen toimittanut suomalaisen runon kokonaisuudet espanjaksi Argentiinaan (Erizo Editora) ja portugalilaisen runouden kokonaisuuden Brasiliaan ilman mitään tukea. Oma runovalikoimani julkaistaan viroksi Elo Viidingin kääntämänä 2019 tunnustetulta EKSA/Ninniku-kustantamolta, joka on julkaissut aiemmin mm. Gennadi Aigia ja Hans-Magnus Enzensbergiä.

Portugalin kieltä olen opiskellut Lissabonin yliopistossa 2001–2002 ja lisäksi olen palannut kolmelle kesäkurssille, suorittaen virallisen kielitutkinnon tasolla 4/5. Osaan myös muita romaanisia kieliä, ranskaa, espanjaa, italiaa, perinteisten eurooppalaisten kielten lisäksi.

Koulutustaustaltani olen VTM yleisestä valtio-opista, FM yleisestä kirjallisuustieteestä (pro graduni käsitteli portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan ortonyymiä ja heteronyymejä modernistis-romanttisena myyttinä) ja medianomi (YAMK) sekä ammatillinen opettaja.

Lisätietoa ja lukunäytteitä Rita Gustava Pullin tuotannosta

Yläreunan kuvassa Rita Gustava Pulli. Kuvaaja: Aila Ruoho.