Veden horisontit

Hakemuksen tiivistelmä

Työni kertoo metsäjärvien vedenalaisuudesta erityisenä paikkana ja sulautumisesta järvenpohjan maisemaan. Tieni veteen kävi kohtaamani onnettomuuden kautta. Etsin helpotusta kipuun, mutta vesi antoi enemmän. Löysin kauneimman kohtaamani maailman ja aloin aistia veden opetuksia. Ne avasivat minulle linssin, jonka läpi katsoa myös inhimillistä elämää. Olen kuvannut erämaisissa metsäjärvissä 15 vuoden ajan. Vaikka tiedän työni olevan hengenvaarallista, en metsässä tai veden tiiviissä syleilyssä osaa pelätä. Päinvastoin koen siellä suurta turvallisuutta. Työ edellyttää kovaa kuntoa ja tiedostan sen rajat. Olen nyt saavuttanut alkuperäisen tavoitteeni: koota aikani veden alla kirjaksi ja siihen liittyväksi näyttelyksi, kun kunto ei enää kestä vaativia reittejä metsän halki kuvausjärvilleni. Kirja on kiitokseni vedelle. Järvet peilaavat pintaansa ympäröivän metsän. Koska vedenpinta on kaksoispeili, vedenalainen maailma peilautuu järven alapuoliseen pintaan. Tässä kaksoispeilissä kohtaavat (toisiaan näkemättä) järven menneisyyden ja nykyhetken kuvat. Järven pohja on metsän muisti, sen historian erehtymätön arkisto. Ilmatilassa heijastuva kuva rikkoutuu tuulen muotoillessa veden pintaa. Veden pinnanalaisessa peilissä kuva ei sen sijaan rikkoudu, vaan laineet vääntelevät sitä kuin alitajunnan kuvaa. Vedenalaisen maailman hiljainen lumo on minulle mielenrauhan lähde. Minulta on kysytty, miksi en käytä märkäpukua. En voi, koska ihoni on minulle yhtä tärkeä työväline kuin kamera. Iho ei enää olisi kahta vesistöä toisistaan erottava vedenjakaja eikä se pystyisi ohjaamaan näkemistäni. Olisin ulkopuolinen, joka turistin silmin tarkkailee jotain itselleen vierasta. Sen sijaan ihokosketukseni sulauttaa ruumiini vesistönä vesistöön. Fyysiset tuntemukset työntyvät yhä syvemmälle lihaksiin ja lopulta aistimuksiin luissa. Kaikessa outoudessaankin vedenalaiset näkymät ovat ruumiini jatke. Kokemukseni ulkopuolisuudesta ja erillisyydestä väistyvät. On vain ykseys, ihmetys ja rauha.