Anonyymi arvioija: Arvioijan kolme kykyä

Arvioijan asiantuntijuus, hakemukseen tutustumiseen käyttämä aika ja kokemus inhimillisestä kohtaamisesta ovat keskeisiä tekijöitä arviointityössä. Ne kielivät arvioijan kyvyistä, mutta tuovat myös esiin ristiriitoja, joiden selvittäminen on yhtä lailla olennaista arvioinnin onnistumisen kannalta.

Käsitykseni mukaan arviointiin vaikuttavat etenkin kolme keskeistä tekijää.  

Ensinnä, arvioijan tuntemus siitä kentästä, jonka asiantuntijuuden perusteella hän on arviointitehtävään päätynyt. Toiseksi hänellä on käytössään vähän aikaa kullekin hakemukselle. Lisäksi hänellä on sekä kyky innostua, että jäädä välinpitämättömäksi kaikesta kokemastaan. Toisin sanoen, hänellä on hänet itsensä ihmisenä. 

Arvioijalla on siis ainakin kolme ristiriitaa selvitettävänä. 

Asiantuntijuuden rajamailla 

Hakemuksien suuren määrän jäsentämisessä katson usein yhtäläisyyksiä tematiikkojen ja aiheiden kesken, taidelajien ja -alalajien kesken, sekä muuten intuitiivisesti nousevia yhteisiä kiinnostuksen kohteita hakemuksien kesken. Tämä saattaa tapahtua varsin löyhästi, varhaisessa vaiheessa ja pitkälti hakemuksen otsikon perusteella. Näistä välittyy nopeasti kokonaiskuva siitä kentästä, jonka sisällä valinta tapahtuu. Tässä vaiheessa tulee myös selväksi, jos jokin hakemus on selkeästi asiantuntijuuteni ulkopuolella. 

Jos arvioijan asiantuntijuus kentällään on oikea käsi, hakemuksista välittyvä, asiantuntijuutta vaativa kenttä on vasen käsi, jonka arvioija yrittää asettaa mahdollisimman linjakkaasti omansa kanssa vastakkain, siinä täysin onnistumatta. Kokeellinen taide operoi tunnetun taidekentän rajamailla. Taiteiden välissä tapahtuva työ saattaa kääntää selkänsä kaikille tunnetuille viitekehyksille, joista se on ponnistanut. Myönnän, että joistakin arvioimistani hakemuksista nousee toisinaan vaade sellaisesta asiantuntijuudesta, johon minulla ei arvioijana ei ole suoraa pääsyä. Räikeissä tapauksissa hakemus siirtyy toiselle arvioijalle. Hienovaraisemmissa tilanteissa hakijan työ sijoittuu minulle tutun kontekstin rajamaille, ja asiantuntijuutta ensisijaisempaa on oma innostukseni ja luottamukseni hakijaan, sekä se aika minkä huomaan hakemuksen kanssa viettäväni. 

Hieman liian vähän aikaa 

Arvioinnin alussa merkittäväksi nousee hakemuksien määrä. Se määrittää kuinka paljon aikaa minulla on keskimäärin kunkin hakemuksen arviointiin. Ajankäytöstä nousee kuitenkin siitäkin ristiriita. Minulta odotetaan hakemuksien tasapuolista arviointia. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kutakin hakemusta arvioi suunnilleen saman kestoisen ajan. Huomaan viettäväni jokaisen hakemuksen kanssa kuitenkin sille ominaisen ajan, joka on eri kuin muilla hakemuksilla. Tämä syntyy myös luonnollisesti itse lukukokemuksesta: onhan hakemuksien tekstien tyylit toisinaan hyvin erilaisia toisistaan. Toiset sisältävät laajasti viitteitä, joihin huomaa sitä mukaa tutustuvansa. Toiset ovat hyvin tiivistettyjä ja nopeasti luettuja. Toisilla on laajat portfoliot, toisilla suppeat. 

Hakijan ja arvioijan ajatukset kohtaavat surrealistisessa tilassa, sillä hakijan hakemuksen kirjoittamiseen käyttämä aika on täysin toisessa ulottuvuudessa kuin arvioijan hakemuksen lukemiseen käyttämä aika. Hakija ja arvioija eivät tässä mielessä kohtaa lainkaan. Silti hakemuksista välittyy voimakkaasti toinen ihminen. 

Kokemus inhimillisestä kohtaamisesta 

Hakemuksien kanssa vietetty aika viestii myös siitä, mistä itse innostun ja mistä en. Joidenkin hakemuksien kanssa vietän keskimääräistä huomattavasti enemmän aikaa. Uppoudun niihin, syystä tai toisesta. Etsin hakukoneiden avulla lisää tietoa hakijasta ja hänen esiin nostamista aiheista. Palaan hakemukseen uudestaan arvioidakseni sitä eri konteksteissa.  

Toiset hakemukset huomaan vain silmäileväni läpi. Mihinkään en tunnu tarttuvan, mikään ei resonoi. Tällöin merkkaan hakemuksen lukemattomaksi, ja palaan siihen siis väistämättä uudestaan jonkin ajan kuluttua. Jos hakemus tuntuu etäisesti tutulta, mutten toisellakaan tutustumisella huomaa haluavani viettää sen kanssa yhtään enempää aikaa, hakemus ei saa enempää huomiota minulta.  

Jotkin hakemukset eivät tästä päätöksestä huolimatta jätä rauhaan. Ne saattavat vaikuttaa alitajuisesti taustalla, ja kun luen hakemuksia eteenpäin, jokin toisessa hakemuksessa noussut ajatus saattaa palauttaa mieleen toisen hakemuksen. Hakemukset auttavat toisiaan tuomalla esiin yhteisen kiinnostavan ilmiön tai tematiikan aikamme kentällä ja vahvistamalla sitä. 

Jokin työsuunnitelma innostaa, koska siitä välittyy selkeästi se, mitä hakija aikoo apurahalla tehdä. Toinen herättää mielenkiinnon, koska en arvioijana täysin saa kiinni mistä on kyse: en kykene hakijan selostuksesta huolimatta kuvittelemaan minkälaiseksi työ muodostuu, vaan huomaan siirtyväni luottamuksen varaan. Jos koen minun ja hakijan välille näin syntyneen eräänlaisen prekaarisen luottamussuhteen (emme tunne toisiamme, vaan välillämme on ainoastaan eräs hakemus hakemusten joukossa), hakemus ja hakija ovat ilman muuta mielenkiintoisia. 

Tulen arvoijana kohdanneeksi oman oikullisuuteni ihmisenä, jolla on kyky kiinnostua ja voimakas tarve kohdata toisia ihmisiä, mutta rajallinen kapasiteetti niin ärsykkeille kuin sosiaalisuudellekin. Arvioinnin levittäminen useammalle viikolle ja kuukaudelle on oikullisuuden tasoittamisessa olennaista.  

Arvioidessaan – usein samoja hakemuksia – viikkotolkulla arvioija tulee kenties lähemmäksi hakijaa, ja hänen hakemuksensa kirjoittamiseen käyttämää aikaa.