Itkupilli-sooloesitys äänellä itkemisestä

Itkupilli (työnimi) on sooloesitys itkemisestä ja kahdesta itkijästä. Esitys on saanut inspiraationsa vaarini isoäidistä, Irinja Reijosesta (1871–1959), joka oli aikansa tunnetuimpia karjalaisia itkijänaisia. Herkäksi kuvailtu, itkevä ja kapinoiva isoisoäitini kiehtoo minua pohjattomasti. Hänen syvältä kumpuavissa itkuissaan on jotakin ikiaikaista ja samanaikaisesti minulle vielä kovin vierasta. Itkupilli-esityksessä Irinja kohtaa Itkupillin, eli itkuisen ja vollottavan alter egoni. Esityksessä Itkupilli pääsee valloilleen, itkee pitkästä ilosta ja etsii verenperintönsä kautta kadonnutta sukupolviyhteyttä itsensä ja Irinjan välille. Tavoitteena on luoda loitsuava ja itkemisen ylistys, itkumanifesti, joka yhdistelee dokumentaarisuutta, klovneriaa ja äänellä itkemistä. Esitys pohtii sukuni esimerkin kautta itkuvirsiperinteen katkeamista, ja etsii perinteisen ja pyhän äänellä itkun rinnalle nykyaikaisia äänellä itkemisen tapoja, törmäyttäen perinteitä esimerkiksi räppiin tai loopperi-kokeiluihin. Itkuvirsien historian aikana itkuvirsien esittämistä on pidetty takapajuisena, epäsoveliaana, kiusallisena ja jopa vaarallisena tunteiden purskahteluna. Rakennamme näyttämöteoksen, jossa leikittelen näillä eri rekistereillä, itken kaikelle ja kaikesta. Itkupilli on rääkyvä ja räkäinen ilottelu, joka ravistelee käsityksiämme itkemisen epäsopivuudesta ja sen “oikeista” tavoista. Esityksellä haluamme osoittaa, että aikanaan sorretulle äänellä itkemiselle tulisi löytyä modernista yhteiskunnasta oma tärkeä paikkansa. Äänellä itku on yhteisöllistä, pyhää ja ritualistista ilmaisua, jonka avulla kuulijoidenkin syvät ja salatut tunnekokemukset voivat tulla kuulluksi. Itkeä voi mistä ja miten tahansa, ja itkeminen voi olla juhlaa. Itkuvirsitutkija Aili Nenolan mukaan useimmissa kulttuureissa kontrolloimaton spontaani itkeminen on sallittu vain pienille lapsille. Siksi Itkupilli edustaa tunteiden sallimista sekä eräänlaista itkun juhlaa.