Sorry, your browser doesn’t support embedded videos. Tarinat ja julkaisut Hanketarinat 13.04.2022 Hanketarina: Kamppailu synnytyksestä Kuvassa (vasemmalta oikealle) ovat hankkeen tutkijat Keiju Vihreäsalo, Johanna Sarlio-Nieminen, Anna Leppo ja Kaisa Kuurne. Työryhmäläisistä kuvasta puuttuu Eeva Itkonen. Kuva: Nora Sayyad Hanketarinat Koneen Säätiö luo edellytyksiä vapaalle tieteelle ja taiteelle. Mitä vapaus mahdollistaa tutkijoille ja taiteilijoille? Mitä säätiön rahoittamissa hankkeissa tavoiteltiin, miten ja mitä lopulta syntyi? Teksti Suvi Korhonen Jaa: Kenelle synnytys kuuluu? Yhteiskuntapolitiikan tutkijoiden Kamppailu synnytyksestä -hankkeessa tutkitaan, millä tavalla vastaus kysymykseen on muuttumassa. Keskeinen tulos on, että mahdollisuus vaikuttaa omaan synnytykseen koetaan entistä tärkeämmäksi osaksi hyvää synnytyksenhoitoa. Mistä on kyse? Kansainvälinen, #metoo-liikehdintää seurannut #minämyössynnyttäjänä-kampanja nosti esiin väkivallan kokemuksia synnytyksessä keväällä 2019.Tämä yllätti monet ammattilaiset, jotka pitivät suomalaista synnytyksenhoitoa turvallisena ja laadukkaana.Kamppailu synnytyksestä -hanke on tutkinut sitä, mistä näkemyseroissa on kyse, ja mitä muita kamppailuja synnytykseen liittyy.Mukana ovat sosiologian dosentti, VTT Kaisa Kuurne, VTT Anna Leppo, VTT Keiju Vihreäsalo, FM Johanna Sarlio-Nieminen ja VTM Eeva Itkonen.Hankkeella on Koneen Säätiön nelivuotinen rahoitus, ja hanke jatkuu vuoteen 2025. Tavoitteena tuottaa tietoa synnytyskulttuurista ja rakentaa siitä kohtaavampaa Hanke on ensimmäinen laaja yhteiskuntatieteellinen tutkimus synnytyksestä, sen hoidosta ja kulttuurista Suomessa. Suomalaista synnytyskulttuuria muovaavat jännitteet ja kamppailut liittyvät hankkeen tutkijoiden mukaan siihen, kenelle synnytys, synnyttäjää ja lasta koskevat päätökset eri toimijoiden mielestä kuuluvat, miten kunnioitusta erilaisille valinnoille haetaan, miten kätilöt ja muut ammattilaiset omista asemistaan neuvottelevat ja miten synnytyksen henkilökohtainen ja institutionaalinen taso kohtaavat. Hankkeen tavoitteena on ollut tuoda yhteen kamppailuiden osapuolia synnytysaktivisteista hoidon ammattilaisiin, ja luoda näin rakentavaa dialogia. Tuomalla toimijoita yhteen hankkeessa pyritään rakentamaan aiempaa kohtaavampaa synnytyskulttuuria. ”Hoitojärjestelmä pohjaa rationalisoituun, sukupuolettomaan ja asiakeskeiseen ihmiskuvaan, joka tavoittelee tasavertaisuutta, mutta on sokea monille synnyttäjien kehollisille ja psyykkisille tarpeille.” Oletus ”standardisynnytyksestä” kyseenalaistettiin Tutkimuksen edetessä hahmottui, että vaikka Suomea voidaan synnyttämisen fyysisen turvallisuuden osalta pitää synnytyksen mallimaana, järjestelmä perustuu oletukseen, jota hankkeen tutkijat kutsuvat ”standardisairaalasynnytykseksi”. Toisin sanoen terveydenhuollon lähtökohtana synnytyksenhoidolle on sairaalassa tapahtuva alatiesynnytys. Kotisynnytyksiin ja odottajan toiveesta tehtyihin sektioihin suhtautuminen vaihtelee terveydenhuollossa, mutta odottajan itsensä mahdollisuus vaikuttaa niiden toteutumiseen on rajallinen. Eeva Itkosen tekeillä olevan väitöstutkimuksen perusteella sektiota toivovat odottajat elävät suuren osan raskautta ahdistavassa epävarmuudessa siitä, joutuvatko he vasten tahtoaan synnyttämään alateitse. ”Synnyttäjien kannalta sektiopäätös tehdään liian myöhään”, sanoo Itkonen. Hankkeen tutkijoiden mukaan suomalainen synnytyskulttuuri on kuitenkin murroksessa. Oletusta standardisynnytyksestä on alettu kyseenalaistaa. ”Jo tehty analyysi osoittaa ison epäkohdan synnytysten hoidossa liittyvän siihen ihmiskuvaan, jonka varassa odottajien, synnyttäjien ja synnyttäneiden hoito on järjestelmätasolla järjestetty. Hoitojärjestelmä pohjaa rationalisoituun, sukupuolettomaan ja asiakeskeiseen ihmiskuvaan, joka tavoittelee tasavertaisuutta, mutta on sokea monille synnyttäjien kehollisille ja psyykkisille tarpeille. Vaikka ammattilaiset olisivat kuinka sensitiivisiä, järjestelmätason puutteet tuntuvat synnytyskokemuksissa. Esimerkiksi synnytykseen valmistautumiseen ja siitä toipumiseen ei ole suunnattu riittävästi huomiota, eikä resursseja. Ikään kuin pelkkä informaatio riittäisi”, hankkeen vastuullinen johtaja Kaisa Kuurne sanoo. ”Asiatasolla hoito on pääasiassa järjestetty hyvin, mutta hajanaisessa järjestelmässä inhimilliset tarpeet, esimerkiksi psyykkinen turvallisuudentunne, kyetään huomioimaan huonommin”, hän jatkaa. ”Meillä naisten saavuttamat oikeudet peittävät alleen monia huonoja sosiaalisia käytäntöjä”, hankkeen tutkija Keiju Vihreäsalo kiteyttää. ”Saavutettujen oikeuksien kuten pitkien perhevapaiden alle jää näkymättömiin hinta, joka maksetaan siitä, että ajatellaan prosessin tulleen valmiiksi. Nyt eletään ikään kuin välivaiheessa, jossa on tuudittauduttu siihen, että jotain hienoa on saatu valmiiksi, vaikka sen sijaan saavutetut oikeudet voitaisiin nähdä askelina, joiden jälkeen tulee ottaa lisää askelia.” Yhteisön synnyttämistä Kuurneen mukaan tavoitteena on ollut avata ovia eri taustoista tuleville ihmisille – opiskelijoille, yliopistolla tai muissa yhteyksissä toimiville tutkijoille ja muillekin ammattilaisille.”Yhteydenottoja on tullut valtava määrä”, Kuurne kertoo. Kiinnostuneet ihmiset on otettu mukaan hankkeen ympärille syntyneisiin verkostoihin. ”Hanke on meille yhteisö. Ajattelen myös, että synnytys kuuluu kaikille. Meillä ei hankkeessa ole omistajuutta tähän.” BIRRES (Finnish Network for Birth and Childbearing Research) -tutkimusverkosto on kasvanut vauhdilla. Viitisenkymmentä jäsentä edustaa tutkimuksen eri aloja yhteiskunta-, lääke-, ja -terveystieteistä psykologiaan ja kasvatustieteeseen. Verkostossa on tekeillä noin 15 eri alan opinäytettä hankkeen teemoista. Kuukausittain tapaava verkosto tarjoaa yhteisöllisen alustan jakaa myös tutkimuksen tekemiseen liittyviä kokemuksia. Yhteistyö synnytyskentän toimijoiden kanssa on syventynyt, kun hankkeen tutkijoita on kutsuttu muun muassa HUS:n Naistenklinikan luentosarjaan, kätilöiden kehityspäiville ja HUSin synnyttäjien itsemääräämisoikeuden parantamiseen keskittyvään työryhmään. Yhteistyöverkostoissa perusteilla on myös synnyttäjien etua terveydenhuollossa ajava järjestö, jollaista ei ole aikaisemmin ollut Suomessa. Kuva: Nora Sayyad ”Mennään sinne, missä on valtaa muovata käytäntöjä” Yksi hankkeessa tunnistetuista epäkohdista on hoidon epäjatkuvuus: neuvolan ja synnytyssairaalan välinen kuilu on synnyttäjien kannalta liian suuri. Sen sijaan useissa muissa Euroopan maissa lähtökohta on, että synnyttäjän rinnalla kulkee tuttu ja turvallinen ammattilainen tai ammattilaisten tiimi, ennen synnytystä, sen aikana ja jälkeen. ”Suomen malli on tehdasmalli, jossa odottajat siirtyvät neuvolasta vieraaseen paikkaan ja vieraiden ihmisten luokse synnyttämään, uusille osastoille ja uusiin vuoroihin”, Kuurne kuvaa.Riskinä tässä mallissa on ongelmien myöhempi kasautuminen, kun tuen tarvetta ei tunnisteta ajoissa. Tutkijat eivät ole jääneet odottamaan yhteydenottoja päätöksentekijöiltä. Sen sijaan hankkeessa on oltu suoraan yhteydessä niihin tahoihin, jotka tekevät esimerkiksi hoidon järjestämistä koskevia päätöksiä. ”Ajatuksena on ollut, että mennään sinne, missä on valtaa muovata käytäntöjä”, Kuurne kertoo ja tarkentaa vielä toimintatapaa: ”Avaamme synnyttäjien näkökulmista nousevia muutostarpeita, mutta olemme myös valmiita auttamaan muutoksessa.” Yhteistyössä eri toimijoiden kanssa hankkeessa on haluttu lähteä siitä, että asioiden lisäksi kohtaavat aina myös ihmiset. ”Niihin, joiden kanssa haluaa saada jotain aikaan, kannattaa tutustua myös inhimillisellä tasolla”, Kuurne suosittaa. ”Syntyy turvallista välitilaa, jossa keskustelujen välille on mahdollista luoda paralleeleja”, ryhmän väitöstutkija Johanna Sarlio-Nieminen täydentää. Kuva: Nora Sayyad ”Vapautta on luoda tasku, jossa on tilaa tutkia yhteiskunnallisesti tärkeitä aiheita ja parantaa maailmaa ilman, että täytyy koko ajan ajatella akateemisia suorituksia.” Vapaus on vaaraa ja radikaalia luottamusta Vapautta hankkeen tutkijoille on ollut tarttua siihen, mikä on ajan hermolla. Minä myös synnyttäjänä -liikehdintä sai tarkentamaan tutkimuksellisen katseen jännitteisiin tunteita herättäneen keskustelun taustalla. Keskustelu synnytysväkivallasta osoittautui tutkijoiden mukaan kuitenkin vain jäävuoren huipuksi. Tutkijan vapaudella tuntea tunteita on silläkin ollut merkitystä. Joskus tutkimuksen liikkeelle paneva voima voi olla voimakas tunne. Nyt käynnissä olevan hankkeen osalta sellainen oli työryhmän koonneelle Kuurneelle tyrmistyminen siitä, ettei synnyttäjien liikehdinnän ja sitä seuranneen mediakeskustelun perusteella suomalainen odottaja voinut vieläkään luottaa siihen, että tulee omassa synnytyksessään kuulluksi. Kuurne ei tutkijana suunnittele tulevaisuutta kovin pitkälle. Hänelle tutkimuksen tekeminen on hiljaisten merkkien aistimista siitä, mitä yhteiskunnassa juuri nyt on nousemassa. Tutkimusotetta hän kuvaa radikaaliksi luottamiseksi, ja toisaalta akateemisen selviytymisen kannalta vaaralliseksi elämäksi, jonka kanssa varmistelu ja nopea julkaiseminen eivät aina ole yhteensopivia. Siksi vapautta on se, ettei rahoittaja edellytä pitäytymistä suunnitelmissa, joilla rahoitusta on haettu. Vapautta on ollut myös mahdollisuus luoda itse oma yhteisönsä. ”Tässä hankkeessa kukaan ei enää usko asiakeskeiseen, statusorientoituneeseen tieteen tekemisen tapaan. Ihmistoimijoiden mukana tulee aina myös tunteita, inhimillistä elämää, suhteita ja arvoja ”, Kuurne toteaa. Hankkeen johtajana hänelle yhtä tärkeää kuin tieteelliset tuotokset on se, että hankkeessa mukana olevat ihmiset voivat tutkia niitä asioita, jotka heitä kutsuvat. Näin saadaan paljon aikaan, ja tutkijat voivat kokea sisäistä merkitystä. Ihmisten monet puolet tunnistava tekemisen tapa tehdä tutkimusta on ollut ratkaisevan tärkeä paitsi eri sidosryhmien kanssa työskenneltäessä myös hankkeen työryhmän muodostumisen kannalta. Väitöksensä jälkeen järjestökentän töihin hakeutunut, nyt hankkeen postdoc-tutkijana työskentelevä Anna Leppo kertoo, ettei paluu tutkimuksen pariin ollut itsestäänselvä. Lepon houkuttivat mukaan kuitenkin mukaan suorituskeskeisen akateemisen kulttuurin haastaneet toimintatavat. ”Meille sellaiset asiat kuin lepo, rentoutuminen ja kehollisuus ylipäätään ovat tärkeitä”, Kuurne sanoo. Hankkeessa työt on haluttu järjestää syklisesti: välillä tehdään intensiivisemmin töitä, välillä hidastetaan ja palaudutaan. ”Niin me sitten vaivauduimme takaisin ylipistolle”, Vihreäsalo nauraa. ”Vapautta on luoda tasku, jossa on tilaa tutkia yhteiskunnallisesti tärkeitä aiheita ja parantaa maailmaa ilman, että täytyy koko ajan ajatella akateemisia suorituksia”, Kuurne muotoilee. Yhteystiedot Hankkeen vastuullinen johtaja Kaisa Kuurnekaisa.m.kuurne@helsinki.fihttps://www2.helsinki.fi/en/researchgroups/birth-and-childbearing Muiden silmin: Mervi Väisänen-Tommiska, Helsingin Naistenklinikan ylilääkäri ”Yhteistyö tutkimushankkeen kanssa on tuonut meille Naistenklinikalle yhteiskunnallista tulokulmaa synnytysten hoitoon ja siitä käytävään keskusteluun. Meille on ollut tärkeää kuunnella sekä ammattilaisten että synnyttäjien kokemuksia. Onkin ollut hämmentävää huomata, että kokemukset samasta synnytyksestä voivat olla joissakin tapauksissa jopa täysin vastakkaisia: synnytys on esimerkiksi synnyttäjän näkökulmasta voinut mennä todella hyvin, mutta ammattilaisen mielestä ei – tai toisinpäin. Yhteistyö tutkijoiden kanssa on herättänyt huomaamaan tämän kokemusten kohtaamattomuuden. Haluammekin meillä huomioida aiempaa paremmin sitä, että synnytyksessä pysyy mukana myös synnyttäjän mieli. Huomiota on kiinnitetty aiempaa enemmän siihen, että tutkimuksia ja toimenpiteitä sanallistetaan. Niihin kysytään myös aina lupa. Toisaalta jälkikäteenkin on oltava mahdollisuus keskustella siitä, mitä synnytyksessä on tapahtunut. Tärkeää on, että keskusteluun on useita tilaisuuksia ja että se käydään vasta, kun hetki on synnyttäjälle ja perheelle oikea. Tässä yhteiskunnassa on mielestäni välttämätöntä, että naisen asemaa tutkitaan ja vahvistetaan myös synnytysten yhteydessä. Tähän liittyy Naistenklinikan työryhmä, joka keskittyy synnyttäjän itsemääräämisoikeuteen. Tehtävämme on huolehtia siitä, ettei synnyttäjästä koskaan tule vain toimenpiteiden passiivinen kohde. Tälle tehtävälle olemme saaneet vahvistuksen myös tutkimusyhteistyön kautta. Synnyttäjä on ehdottomasti oman synnytyksensä päähenkilö, jota me muut autamme.” LT, dosentti Mervi Väisänen-Tommiska on linjajohtaja (Raskauden seuranta ja synnytyksen jälkeinen hoito) ja hallinnollinen ylilääkäri Helsingin Naistenklinikalla. Kuva: Nora Sayyad Avainlukuja 200 kerättyä synnytyskertomusta 40 ammattilaishaastattelua 450 jäsentä Suomalaisen synnytyskulttuurin murros -Facebook-ryhmässä 50 jäsentä BIRRES-tutkimusverkostossa