Kun Elina Almila kertoo väitöskirjansa aiheen, moni keskustelukumppani haluaa vaihtaa puheenaihetta heti paikalla. Tässä blogitekstissä Almila kertoo, miksi hän päätyi tutkijana poikkeuksellisen raskaiden aihepiirien pariin – ja miten rankkoja aineistoja oppii käsittelemään niin, että ne eivät pääse ihon alle.

Tutkin väitöskirjassani lapsiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa aseellisissa selkkauksissa. Lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on aina rikos, joka herättää ihmisissä voimakasta paheksuntaa ja tuomitsemista sekä vahvoja negatiivisia tunteita. Se on huomioitu muutaman viime vuosikymmenen aikana myös kansainvälisen oikeuden piirissä.

Esimerkiksi Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjä on asettanut kahdentyyppiset rikokset etusijalle syyttäjän strategiassa: lapsiin kohdistuvat rikokset sekä seksuaalirikokset. Yhdistyneet Kansakunnat on perustanut alaisuuteensa lapsiin ja aseellisiin selkkauksiin keskittyneen pääsihteerin erityisedustajan tehtävän, jonka tehtävänä on ehkäistä ja lopettaa lapsiin aseellisissa selkkauksissa tapahtuvat ”kuusi vakavaa loukkausta”. Näiden vakavien loukkausten joukkoon lukeutuu seksuaalinen väkivalta.

Koska aiheeseen kiinnitetään nykyisin paljon huomiota, oletin väitöskirjaani aloittaessani hiukan naiivisti, että lasten suojelu seksuaaliselta väkivallalta aseellisissa selkkauksissa olisi niin vakiintunut sääntö ja tutkittu kohde, ettei se itsessään olisi riittävä tutkimuskohde väitöskirjalle. Tästä syystä alkuperäinen ajatukseni oli kohdistaa tutkimukseni siihen, miten pojat on otettu huomioon puhuttaessa rikoksesta, jonka ennen kaikkea katsotaan kohdistuvan naisiin ja tyttöihin. Pian tutkimukseni aloitettuani kuitenkin havaitsin, että ylipäätään tämän alueen tutkimus oli vähäistä.

Vaikka lapsiin aseellisissa selkkauksissa kohdistuvia tekoja, ja erityisesti asevoimissa ja aseellisissa ryhmittymissä toimivien lasten asemaa kansainvälisessä oikeudessa on tutkittu paljon, lapsiin sodissa kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ei ole juurikaan tutkittu.  Myös kansainvälisesti huomio on kiinnittynyt näihin kysymyksiin yllättävän hiljattain.

Se, että lapsia tulisi suojella seksuaaliselta väkivallalta aseellisissa selkkauksissa, kirjattiin humanitaarisen oikeuden sopimuksiin vuonna 1977, mutta vielä vuosikymmeniin tämän jälkeen esimerkiksi kansainväliset tuomioistuimet ja järjestöt eivät tuntuneet kiinnittävään kyseiseen ilmiöön erityistä huomiota. Vaikka Jugoslavian ja Ruandan 1990-luvun sotien jälkeiset tuomioistuimet nostivat aseellisissa selkkauksissa tapahtuvan seksuaalisen väkivallan kansainvälisten rikosten joukkoon ja huomion kohteeksi, nekään eivät kiinnittäneet erityistä huomiota lapsiin kohdistuvaan seksuaaliseen väkivaltaan.

Kun Kansainvälinen rikostuomioistuin aloitti toimintansa vuonna 2002, sen ensimmäinen tapaus koski lapsiin kohdistuneita rikoksia. Tuomioistuimen syyttäjä päätti kuitenkin rajata syytteet niin kutsuttujen lapsisotilaiden värväämiseen ja jätti, kritiikistä huolimatta, seksuaalirikokset syytteiden ulkopuolelle. Näistä syistä päädyin muuttamaan tutkimukseni kohdetta ja kohdistin tutkimukseni lapsiin yleisesti.

Tutkimuksessani tarkastelen, kuinka kansainvälinen oikeus, erityisesti humanitaarinen oikeus, eli sodan oikeussäännöt, kansainvälinen rikosoikeus ja lastenoikeudet käsittelevät lapsiin aseellisissa selkkauksissa kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Tutkimukseni keskiössä on, millaisia kehityskulkuja kansainvälisessä oikeudessa on ollut lapsiin aseellisissa selkkauksissa kohdistuvan seksuaalisen väkivallan suhteen 1800-luvulta lähtien, jolloin sodan oikeussääntöjä alettiin kirjata kansainvälisiin sopimuksiin. Tarkastelen näitä kehityskulkuja sen valossa, miten ajatukset lapsista ja lapsuudesta ovat ajan kuluessa muuttuneet ja millaisia näkemyksiä esimerkiksi lasten suojelussa on eri aikoina painotettu.

Pian havaitsin, että ymmärtääkseni kansainvälisessä oikeudessa tapahtuneita kehityskulkuja minun täytyi ulottaa tutkimukseni kansainvälisen oikeuden kentän ulkopuolelle. Lasten suojelua ja lapsiin kohdistunutta väkivaltaa on tutkittu esimerkiksi lapsuuden historian ja lapsuuden tutkimuksen aloilla vuosikymmenten ajan. Omassa tutkimuksessani asetankin kansainvälisen oikeuden kehityskulut muilla aloilla havaittujen kehityskulkujen kontekstiin ja tarkastelen, missä määrin nämä selittävät kansainvälisen oikeuden kehityskulkuja.

Koska tutkimuksessani on vahva historiallinen näkökulma, käyn keskustelua erityisesti lapsuuden historian tutkijoiden kanssa. Lapsuuden historia auttaa ymmärtämään niitä kehityskulkuja, teorioita ja historiallisia tapahtumia, jotka uskoakseni selittävät myös tapaa, jolla kansainvälinen oikeus on suhtautunut lapsiin kohdistuvaan seksuaaliseen väkivaltaan aseellisissa selkkauksissa. Tutkimukseni kautta tuon näkyväksi niitä kehityskulkuja, teorioita ja historiallisia tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miten kansainvälisessä oikeudessa on käsitelty lapsiin aseellisissa selkkauksissa kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Pyrin ymmärtämään, miten lapset alettiin nähdä yhteiskunnan erityisenä osana, jota valtion tuli suojella ja mitkä olivat syyt tämän suojelun taustalla.

Tutkimukseni ulottuu tähän päivään ja tuon sen esimerkiksi osaksi nykypäivän keskusteluja lasten asemasta suojeltuna objektina. Aiheeni keskittyy tekoihin, joiden koetaan olevan poikkeuksellisen ikäviä ja raakoja. Kyseessä ovat paitsi seksuaalirikokset, myös rikokset jotka kohdistuvat nimenomaan lapsiin. Kysymys, jonka kohtaan usein tutkimuksestani puhuessani onkin, että miten kykenen tutkimaan näin rankkaa aihetta.

Tutkimukseni taustalla on oma suhteeni rankkojen aiheiden tutkimiseen. Sodat tapahtumineen ovat aina olleet opintojeni ja tutkimukseni keskiössä. Koulutustaustani on kansainvälisessä oikeudessa sekä rauhan ja konfliktin tutkimuksessa. Kansainvälisessä oikeudessa olen alusta alkaen keskittynyt erityisesti sotiin, eli aseellisiin selkkauksiin, kuten niitä kansainvälisessä oikeudessa kutsutaan, ja niitä koskevaan oikeuteen. Erityisalaani ovat humanitaarinen oikeus, eli sodan oikeussäännöt, kansainvälinen rikosoikeus sekä ihmisoikeudet sodassa.

Miettiessäni väitöskirjani aihetta työskentelin pitkässä harjoittelussa entisen Jugoslavian sodassa tapahtuneita rikoksia tutkineessa tuomioistuimessa. Työskennellessäni päivittäin sodan väkivaltaisuuksia käsitellen aihevalinta ei tuntunut kovinkaan radikaalilta. Valinta oli itseasiassa jossain määrin käytännöllinen. Olin aiemmin opintojeni aikana tutkinut sekä lapsia aseellisissa selkkauksissa että seksuaalista väkivaltaa sodissa, joten näiden kahden tutkimuskohteen yhdistäminen tuntui luonnolliselta ja järkevältä.

Tuomioistuimessa olin myös kansainväliseen rikosoikeuteen keskittyneiden ihmisten ympäröimänä, joille rajujen rikosten parissa työskentely oli arkipäivää. Keskustellessani aiheesta kollegoideni kanssa aihevalinta ei siten herättänyt ihmetystä. Vasta palattuani Suomeen havaitsin, kuinka aiheeseen tutkimuskohteena reagoitiin. Kertoessani tutkimusaiheeni keskustelukumppanit usein halusivat jopa lopettaa keskustelun tai tyytyivät toteamaan, että eivät itse ikinä pystyisi moista aihetta tutkimaan. Lievimmissäkin tapauksissa päädyttiin huomauttamaan, että aiheeni on poikkeuksellisen rankka. Yleisissä keskusteluissa aloin toisinaan mainita varsinaisen aiheen sijasta, että tutkin lasten suojelua aseellisissa selkkauksissa. Vasta mahdollisten jatkokysymysten myötä kerroin varsinaisen aiheen. Miten ja miksi minä tutkijana sitten käsittelen tällaista aihetta?

Ensimmäiseksi haluan sanoa, että väitöskirjani ei keskity teon kuvauksiin. Kuten mainitsin aiemmin, tarkastelen tutkimuksessani sen sijaan ilmiötä ja sen sijoittumista kontekstiinsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö raskaan aineiston käsittely kuuluisi olennaisesti tutkimustyöhöni. Väitöskirjani aineisto sisältää muun muassa kansainvälisten rikostuomioistuinten materiaalia, jossa todistellaan lapsiin aseellisissa selkkauksissa kohdistunutta seksuaalista väkivaltaa.

Entisen Jugoslavian tuomioistuimessa työskennellessäni opin pitämään tiettyä etäisyyttä työssäni käsittelemiini asioihin. Teot, joita tuomioistuimessa kohtasi, olivat niin rajuja, että oli selvää, että työskentelystä ei tulisi mitään, mikäli ne päästäisi ihon alle. Tuomioistuimessa sain myös neuvon, että työhön pitää ottaa etäisyyttä, mikäli se alkaa tulla uniin. Näin ei kohdallani ole onneksi koskaan käynyt.

Omassa työssäni tällaisen materiaalin käsittelyssä auttaa se, että minun ja tapahtumien välissä ovat niin oikeudelliset säännöt, oikeustiede kuin teoriakin. Tarkastelen tapahtumia niiden kautta, mikä auttaa juuri siinä, etteivät tapahtumat kaivaudu ajatuksiin tavalla, joka tekisi asioiden käsittelystä liian rankkaa.

Tuomioistuinten materiaalin käsittely on kuitenkin luonnollisesti raskasta. Kun käsittelen tällaista materiaalia, olen pitänyt huolta, että en koskaan tee tätä koko työpäivää, vaan varaan sille vain osan päivästä. Aikoina, jolloin käsittelen raskasta materiaalia, pyrin myös pitämään erityisen tarkasti huolta työn ja muun elämän rajoista. Esimerkiksi luonnossa ulkoilu on tällöin tärkeässä roolissa elämässäni, jotta saan – erityisesti näin etätyöaikana – työnteon katkaistua.

Koen tarpeellisena myös pystyä tarvittaessa purkamaan tutkimuksen teon herättämiä tunteita keskustelemalla. Tässä erityisen arvokas on ollut hyvä keskustelusuhde väitöskirjani ohjaajaan, jonka kanssa olen voinut keskustella avoimesti tutkimukseni rankoista puolista.

Konkreettisena vaikutuksena työstäni olen kuitenkin huomannut, että kestän nykyisin erittäin huonosti väkivaltaa esimerkiksi televisiosarjoissa ja elokuvissa. Kun käsittelen väkivaltaa työssäni, viimeinen asia, jota haluan vapaa-ajallani tehdä, on katsoa väkivaltaa visualisoituna.

Huolimatta siitä, että olen mielestäni oppinut käsittelemään raskaita asioita tutkimukseeni liittyen hyvin, en voi väittää, ettenkö joskus itsekin ihmettelisi, miksi olen päätynyt tutkimaan näin väkivaltaista aihetta. Koska pidän kuitenkin tutkimukseni aihetta ja ymmärtämisen lisäämistä lapsiin sodissa kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta tärkeänä, en ole missään vaiheessa harkinnut tutkimusaiheen muuttamista.