Diginuoruus mediakaupungissa -tutkimushanke julkaisi vuoden alussa yleistajuisen verkkojulkaisun. Moniaistisen ja pohdiskelevan esseekokoelman tarkoituksena on tehdä tieteellisestä tutkimuksesta uudella tavalla ymmärrettävää, elämyksellistä ja inhimillistä. Blogikirjoitus pohdiskelee, miksi tällaisia yleistajuisia tutkimusjulkaisuja tänä päivänä tarvitaan ja mitä matkan varrella on opittu.

Digital Youth in the Media City: Belonging and Control on the Move -verkkojulkaisu on kokoelma tutkimushankkeen kenttätyötä tehneiden tutkijoiden esseitä, joissa he pohtivat hankkeessa tutkimiaan ilmiöitä: kenttätyötä arkisessa metroympäristössä, tarrataiteilijoiden suhdetta kaupunkitilaan, urbaanien sirkustaiteilijoiden kuulumisen muotoja, Pokémon Go -peliyhteisöihin liittyvää yhteisöllisyyttä ja kontrollia sekä graffitimaskuliinisuutta.

Digital Youth in the Media City -verkkojulkaisu ei ole perinteinen kokoelmateos tutkimushankkeen löydöksistä tiukan akateemisen formaatin muodossa. Sen lisäksi, että hankkeessa julkaistaan artikkeleita vertaisarvioiduissa julkaisuissa, päätimme toteuttaa tiedettä ja taidetta yhdistävän moniaistisen ja kokeilevan julkaisun. Julkaisu on suunnattu akateemisen tutkijayhteisön lisäksi laajemmalle yleisölle, kuten toimittajille, päättäjille, opiskelijoille, nuorisotyöntekijöille ja kaikille, joita urbaanit ja nuorisokulttuuriset ilmiöt kiinnostavat.

“Tilastojen mukaan tieteellisillä, vertaisarvioiduilla julkaisuilla on usein vain muutama lukija maailmassa. Julkaisuformaatit ovat tiukkoja, erilaiset maksumuurit tai muut artikkelien lukemista hankaloittavat sopimukset ovat yhä yleisempiä tiedemaailmassa. Tutkijoina emme voi vain katsella sivusta tätä kehitystä. Halusimme tehdä julkaisun, jonka lukeminen ei maksa mitään ja jonka löytää helposti verkosta. Ennen kaikkea halusimme viestiä tutkimuksesta tavalla, jossa lukija ei ole vain tietoa omaksuva ‘pää’, vaan ajatteleva, tunteva ja eri aistein maailmaa kokeva kokonainen ihminen”, kiteyttää hankkeen johtaja Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta.

Pois perinteisestä: tutkijoiden kokemuksia yleistajuisesta kirjoittamisesta

Hankkeen tutkijoista yleistajuisen julkaisun kirjoittaminen oli pääosin mielekästä. Tutkimuksesta voi kirjoittaa hieman rennommalla ja pohdiskelevammalla tyylillä ja käyttää enemmän havainnollistavia arkielämän esimerkkejä kuin tieteellisessä tekstissä.

“Halusin löytää kirjoittamisessa tasapainon selkeyden, kauneuden ja informatiivisuuden välillä. Ajattelin, että teksti saa olla ilmaisevampaa ja vedota enemmän lukijan aisteihin ja mielikuvitukseen”, hankkeen tutkija Nadezhda Vasileva pohtii.

“Yleistajuisessa kirjoittamisessa pääsin tarinankerronnalliseen ’free flow’ -tilaan, joka ei ole minulle tavallista, kun kirjoitan perinteistä akateemista tekstiä“, pohtii hankkeen tutkija Yana Krupets Pietarin Higher School of Economics -yliopistosta.

“Yleistajuinen kirjoittaminen tarjoaa mahdollisuuden tarkistaa, missä ‘todellisessa maailmassa mennään’. Yleistajuinen kirjoittaminen lisää myös haastateltavien näkyvyyttä ja äänen kuulumista yhteiskunnassa”, Krupets tiivistää.

Toisaalta Yanan mielestä oli haastavaa esittää sosiologisia käsitteellisiä ajatuksia tai teorioita ilman että teksti menettää luettavuuttaan. Tutkija pelkää usein, että tiedettä popularisoivasta tekstistä jää epämääräinen vaikutelma tai että teksti tuntuu pinnalliselta ja yksinkertaistavalta.

Tutkija Arseniy Svynarenkon mielestä on helpottavaa, että yleistajuisessa tekstissä ei tarvitse jatkuvasti miettiä, miten tutkimus kytkeytyy aiempaan alan tutkimukseen, vaan voi käyttää vapaammin omaa ääntään tutkijana. Silti tasapainon löytäminen akateemisen ja arkisen kielenkäytön välillä on haastavaa, Svynarenko pohtii. Myös kysymys tutkijapositiosta askarrutti häntä. Kun kirjoittaa yleistajuista tekstiä, tutkija joutuu tasapainoilemaan eri tavoin neutraalin ja kantaaottavamman kirjoitustyylin välillä.

Valokuvat ja ääniteos tekevät kokemuksesta moniaistisen

Taiteella ja tutkimuksella on eri tavoitteet, sanovat monet. Tutkimus pyrkii selittämään maailmaa ja luomaan uutta tietoa, kun taide on vapaampi haastamaan ajattelemaan toisin ja provosoimaankin.

Esimerkiksi Taina Riikosen ääniteos The Underground Wind tekee lukijasta kokijan tämän matkustaessa koneäänien ja maanalaisten ilmavirtojen metrotunneleihin. Äänen kautta koettu tieto luo vahvan tunnejäljen ja luo polkuja esseiden sisältämään tietoon. Samalla tunnejälki auttaa tiedon kiinnittymistä mieleen.

Oli myös hienoa, että valokuvaaja Patrik Rastenberger lähti mukaan hankkeeseen. Patrik sai hankkeemme tutkijoiden avulla yhteyden tarrataiteilijoihin Pietarissa sekä graffitimaalareihin ja Pokémon Go -pelaajiin Helsingissä. Hän pääsi seuraamaan kameralla tutkimuskohteita, kun nämä sukkuloivat Helsingissä ja Pietarissa ja käyttivät kaupunkitilaa monin eri tavoin.

Tieteen ja taiteen yhdistäminen haastoi pohtimaan myös tutkimuseettisiä kysymyksiä uusista näkökulmista, varsinkin, kun tutkimuskohteena olivat nuoret ja heidän elämänsä näkyväksi tekeminen sanojen ja valokuvien avulla.

Tieteen ja taiteen yhdistäminen haastoi pohtimaan myös tutkimuseettisiä kysymyksiä uusista näkökulmista, varsinkin, kun tutkimuskohteena olivat nuoret ja heidän elämänsä näkyväksi tekeminen sanojen ja valokuvien avulla.

Hankkeen tutkijalle Heta Mularille erityisen monitahoiseksi kysymykseksi nousi anonyymiteetti ja sen lomittuminen nuorten oikeuteen saada omaa ilmaisuaan näkyviin ja kuuluviin omilla kasvoillaan.

“Anonymiteetin takaaminen on yksi tutkimuksen eettisistä kulmakivistä, mutta esimerkiksi taiteellisesti aktiiviset nuoret saattavat kokea sen jopa ulossulkevana. On tasapainoiltava tutkimusetiikan ja sen välillä, että nuorilla tulisi olla oikeus tulla näkyviksi oman taiteensa tekijöinä.”

Kun kilpailu tiedosta kiihtyy, yleistajuisuuden merkitys kasvaa

On tärkeää yhdistää erilaisia tapoja viestiä tutkimuksesta. Tiedettä, taidetta ja yleistajuista kirjoittamista yhdistämällä maailmasta on mahdollista puhua laajemman ihmisjoukon kesken. Tiukan tieteellinen kieli usein sulkee keskustelusta ulos osallistujaryhmiä.

Tietoa on jatkuvasti enemmän jokaisen kansalaisen, tutkijan ja päättäjän käsillä, jolloin yleistajuisuudesta tulee keino erottautua informaatiotulvassa.

“Tietoähky luo tuskaa, mutta samaan aikaan hoetaan että tieto on epäkäytännöllisessä muodossa, kapulakielistä ja vaikeasti tavoitettavaa tai käytettävää. Moniaistisen tiedon tarve on suuri, mutta osataanko sitä käyttää yhteiskunnassa? Väitän, että ei riittävästi – vielä ainakaan”, sanoo yksi hankkeen vetäjistä Leena Suurpää.

Suurpää korostaa, että nykyisessä kilpailevien tiedon kenttien maailmassa kysymys asiantuntijuudesta ja sen oikeutuksesta on paitsi politisoitunut, myös mutkistunut. Tieto on politiikan ja vallan ase. Tiedolta odotetaan ajantasaisuutta, kattavuutta, perusteellisuutta, ennakoivuutta, luotettavuutta ja herkkyyttä.

“Tieteen ja taiteen dialogilla on ainakin potentiaalista voimaa tietokilpailussa, myös eettisen kestävyyden mielessä. Siis lisää moniaistisia tiedon tuotannon ja julkistamisen prosesseja!” Suurpää innostaa nykyisiä ja tulevia tutkijoita ja taiteilijoita.

Diginuoruus mediakaupungissa on Koneen Säätiön vuosina 2016–2019 rahoittama poikkitieteellinen tutkimushanke. Digital Youth in the Media City -verkkojulkaisu on Nuorisotutkimusseuran kustantama ja Kaskas Median visuaalisesti ja teknisesti toteuttama. Verkkojulkaisun toimittajat ovat Johanna Sumiala ja Annaliina Niitamo.

Tutustu kirjaan: Verkkojulkaisu ja Pdf-julkaisu