Hodhayfa Salih haastaa asettumaan toisten asemaan

”Ryhdyin äskettäin maalaamaan teoksia, jotka kuvaavat sotaa ja ihmisten turhia kuolemia. Jotta pystyn selittämään aihevalintani, minun täytyy kertoa omasta menneisyydestäni”, kirjoittaa Hodhayfa Salih.

Olin 4-vuotias ja asuin Bagdadissa, kun Irakin-Iranin sota syttyi vuonna 1980. Sota jatkui 8 vuotta, ja tunnen menettäneeni lapsuuteni. Sodan päätyttyä toivoimme, että saisimme elämää samanlaista elämää kuin ihmiset muuallakin maailmassa. Seuraava sota alkoi kuitenkin jo kahden vuoden kuluttua, ja kansamme joutui poliittisten pelien uhriksi. Kyseessä oli sota Yhdysvaltoja vastaan. Irakilla – tai paremminkin Saddam Husseinilla – oli vastassaan 33 maata. Syy oli se, että Hussein valtasi Kuwaitin.

Meille koittivat vaikeat ajat, ja elimme köyhyydessä. Muistan, kuinka minä ja veljeni jonotimme suunnattoman pitkään vain saadaksemme leipää yhden päivän tarpeisiin. Saimme valtiolta kuponkeja sitä varten. Meillä ei ollut sähköä. Maamme kaikki rajat olivat kiinni. Kukaan ei voinut lähteä eikä tulla. Vienti ja tuonti olivat täysin pysähdyksissä. Siksi ryhdyimme tekemään kaiken käsin. Muistan syöneeni lapsena taateleista tehtyjä karkkipatukoita. Taateli oli meidän makeisemme, sillä sitä kasvaa Irakissa ja se on todella halpaa. Elämä jatkui tällaisena vuoteen 2003, jolloin seuraava sota syttyi.

Tämän sodan aloitti Yhdysvallat. Se vastusti Saddam Husseinin valtaa. Itse asiassa Hussein oli Yhdysvaltain luomus, mutta myöhemmin hän kieltäytyi yhteistyöstä. Pian totuimme päivittäisiin pommituksiin ja päivän uhreista kuulemiseen.

Taiteilijana päätin kuvata tätä osaa elämästämme. Ensimmäinen aiheesta maalaamani teos oli nimeltään ”Täällä oli lapsia”. Käytin aitoa hiekkaa ja maalasin kuulapelin. Puista putoavat lehdet esittävät kuolemaa. Islamilaisen perimätiedon mukaan toisessa maailmassa on jättimäinen puu, josta putoaa lehti, kun joku kuolee. Punaiset pilkut ovat veripisaroita. Viivat esittävät pelin muotoa. Tämä maalaus on muistoteos niille lapsille, jotka peliä pelasivat. Heistä ei ole jäljellä muuta kuin heidän käyttämänsä kuulat.

Osallistuin ensimmäiseen näyttelyyni sodan jälkeen Bagdadin yliopiston kuvataideakatemiassa tällä maalauksella. Näyttelyn nimi oli ”Pieniä unelmia suurissa maailmoissa”. Monet näyttelyyn osallistuneista taiteilijaystävistäni kuolivat myöhemmin räjähdyksissä.

Tilanne paheni vähitellen, ja näimme ja koimme asioita, joita emme olisi aiemmin pystyneet edes kuvittelemaan. Ihmiset alkoivat vihata toisiaan, šiiojen ja sunnien välille syntyi ongelmia, ja he ryhtyivät tappamaan toisiaan syyttä. Menetin minulle rakkaimman ihmisen, isoveljeni, hänen nimensä vuoksi. Hänet tapettiin nimen takia. Jouduin itsekin useisiin uhkaaviin tilanteisiin. Siksi pakenin Irakista syntymäpäivänäni vuonna 2006. Lähdin Ukrainaan jatkamaan taideopintojani. Se oli ainoa maa, jonne sain opiskelijaviisumin.

Ukrainassa jatkoin elämääni, ja kuvittelin olevani turvassa. Menin naimisiin ja perustin perheen. Elin hyvää elämää, kunnes Venäjän ja Ukrainan välille syttyi sota. Minun näkökulmastani kaikki alkoi täsmälleen samoin kuin aikoinaan Irakissa. Näin oli ainakin Mariupolissa, missä asuin. Näin jopa kahden nuoren miehen tappelevan, koska toinen oli venäläinen ja toinen ukrainalainen.

Eräänä päivänä siskoni soitti ja kertoi veljeni tulleen tapetuksi. Silloin päätin kuvata tilannetta maalauksissani – sitä, kuinka ihmiset tappavat toisiaan syyttä. Pidin ensimmäisen oman näyttelyni, jolle annoin nimeksi Vedonlyönti. Ajatuksena oli, että kun kahdesta taistelemaan pakotetusta eläimestä lyödään vetoa, kukaan ei välitä niiden kohtalosta vaan pelkästään omista voitoistaan. Käytin esimerkkinä taistelukoiria, -kukkoja ja -härkiä. Ihmisten kanssa on aivan samoin. Eläintappeluiden tapaan ihmisten välisiä taisteluita ohjailevat niistä hyötyvät tahot.

Näyttelyn auetessa yllätyin, kun minut ymmärrettiin väärin. Kerroin ihmisille, mitä sunnien ja šiiojen välillä tapahtui Irakissa, ja he luulivat minun puhuvan ukrainalaisista ja venäläisistä.

Sitten ryhdyin työstämään seuraavaa näyttelyäni. Se koostui graafisista töistä ja piirustuksista. Niiden avulla toin esiin erilaisia näkökulmia Irakin pommituksista ja kuolemista – tapahtumista, jotka olin nähnyt omin silmin. Näyttelyn keskeisimmän piirustuksen nimi oli Olemme kaikki kristittyjä. Nimi juonsi juurensa siitä, kun ISIS (Daesh) halusi ottaa käyttöön uuden säännön. Kristityt saisivat jäädä maahan, jos he maksaisivat järjestölle. Muussa tapauksessa heidän olisi paras lähteä, elleivät he halunneet tulla tapetuiksi. Järjestön edustajat ryhtyivät merkitsemään kristittyjen taloja arabiankielisen, kristittyä merkitsevän sanan ”Nasara” ensimmäisellä kirjaimella (Nun). Näin he ilmaisivat, missä asui kristittyjä. Irakilaiset vastustivat käytäntöä ja järjestivät mielenosoituksia. Mielenosoittajilla oli kylttejä, joissa Nun-merkin viereen oli kirjoitettu ”Olemme kaikki kristittyjä”. He myös toistelivat samaa lausetta ääneen.

Seuraavan näyttelyni nimeksi annoin Asianomaisille. Sen tärkein teos oli suuri kangas, jonka mitat olivat 8 x 1,5 metriä. Teoksen nimi oli ”Miksi?”, ja käsittelin sen kautta ihmisoikeuksia. Piirsin härkiä ja espanjalaisia härkätaisteluita. Ne ovat hirvittävää ajanvietettä, ja ne pyritään lakkauttamaan, koska eläimilläkin on oikeutensa. Siksi kysyin, miten on mahdollista, että eläimillä on oikeuksia mutta minun kansallani ei.

Seuraavaksi tulin Suomeen, missä edelleen kerron ihmisille työni ja näyttelyiden kautta, mitä maassani tapahtuu. Minuun on suhtauduttu Suomessa hienosti, ja teokseni ovat saaneet täällä hyvän vastaanoton. Minua on autettu näyttelyiden järjestämisessä eri paikoissa. Haluan jakaa tätä sanomaa kaikille ja toivon myös, että pääsen esittelemään töitäni koko maailmalle.

Olen onnekas, koska Koneen Säätiö antoi minulle mahdollisuuden jatkaa työtäni tämän aiheen parissa. Nyt voin ryhtyä levittämään sanomaani. Haluankin kiittää Koneen Säätiötä kaikesta, mitä se on tehnyt hyväkseni. Työstän parhaillaan suurta, 10 x 1,5 metrin maalausta, jonka nimi on ASETU HEIDÄN ASEMAANSA.