Tajunnan laajentamisesta

Millaista on hapuilu kielen materian keinoin, vaietun kieleksi muuttamisen riemu? Kirjailija Laura Laakso kutsuu ajattelemaan kirjoittaessa tapahtuvaa avartumista.

Sinä Tykhen ja Fortunan päivänä, jona hartaasti odottamani apurahakausi alkoi, sain kuulla, että saan sittenkin elää. Olin vastikään ohittanut puolen vuosisadan omnipotentin rajapyykin ja ehtinyt järjestää elämäni monta kertaa uudestaan, aivan kuten yhdysvaltalainen esseisti Audre Lorde joulukuussa 1977 kuvaa esitelmässään ”Miten muuttaa vaikeneminen kieleksi ja toiminnaksi”. Olin suorittanut yksityisen, itsesyytöstentäyteisen interpellaation siihenastisesta toiminnastani, tarkastellut itseäni ja elämän tähtäimiäni kirurgisen kirkkaasti ja selvänäköisesti ja tullut piinallisen tietoiseksi kuolevaisuudestani. Patologin lausuntoa odotellessa olin tehnyt suunnitelman lopunajan päivikseni ja surrut läheisiäni, jotka jäisivät, kun minä yllättäen katoaisin komeron takaseinästä läpi kuin David Bowie jäähyväishymnillään Lazarus. Olin huolesta tolaltani ja hengenpyrinnöiltäni halvattu, kunnes kevyt keimaileva kesätuuli veti Thanatoksen virittämän malignin verhon syrjään. Mykän aution kauhun ja koteloituneen suppuasennon lauettua minut valtasi merkillinen mielenrauha ja tyyneys, kuin olisin äkkiä aistinut kaiken avarammin. Heinäkuisena iltana ikkuna avautui kerrostalojen, telluksen ja villin solukon yli kauemmas aikaan ja paikkaan, ja minuun puhkesi odottamaton kieleksi muuttamisen riemu.

Paikka

Voi olla, että ilman yksityistä huolimöykkyäni latinan perspiciō, kykyni nähdä läpi ja tajuta selvästi, olisi sumeampi, töyssyt, kumpareet ja hiidenkivet kun tapaavat rikastaa topografista perspektiiviä. Toposta, paikkaa vaihtamalla näkökulmat väistämättä muuttuvat ja suuresta kasvaa pieni, kinttupolun kivenjärkäleet kutistuvat ja heikoksi tekevät ensirakastajat haipuvat etunäyttämöltä taustafondiin. Paikallista perspektiiviä varioimalla voi hoksata omien kotisukkiensa nurjan puolen ja ehkä ymmärtää jotain synkroniasta, siitä mitä samaan aikaan toisaalla, silloin kun meillä Koskelan Jussi, mullikat saatana, älkää antako meidän vajota takaisin suohon. Möykky sai minut vaihtamaan asentoa. Juuri siksi Helene Schjerfbeck lähti Bretagneen ja Pariisiin, juuri siksi Albert Edelfelt Pariisiin ja Antwerpeniin. Juuri sen vuoksi Janne Sibelius opiskeli Berliinissä, Wienissä ja Italiassa ja Akseli Gallen-Kallela teki opintomatkoja edellisten lisäksi Lontooseen, Firenzeen, Budapestiin ja Keniaan. Juuri siksi Eino Leino ja L. Onerva matkasivat ympäri Eurooppaa ja juuri sen tähden Aino Ackté ja Eliel Saarinen hankkiutuivat Yhdysvaltoihin, järjestääkseen meille Kotimaisen Oopperan, Olavinlinnan oopperajuhlat ja Helsingin päärautatieaseman. Kaikki tämä siis ennen Amelia Earhartia ja Aeron lomalentoja, höyryveturilla mutta kuitenkin. Ilman heitä ja heidän perspektiivejään me olisimme yhä torpassa, tökkimässä toisiamme hatuista ja myssyistä, nälvimässä väärästä väristä.       

Aika

Siinä missä tajunnan topologinen tarkkuus paranee kurkistamalla aidan yli, laajenee ajallinen perspektiivi useimmiten, kun varttuu – tai kun tutkii historiaa. Ajan merkityksetön litteys sysää henkiseen jälkeenjääneisyyteen ja kyvyttömyyteen ymmärtää diakronisia kausaalisuhteita, sitä mitä täällä tapahtui todella ja miksi. Historiattomalle pallo käy jälleen litteäksi ja rovioista tulee vaivihkaa taas varteenotettava vaihtoehto. Ehkä järkyttävintä on silti polleus jolla oppimaton ylistää, ettei ole oppinut eikä halua oppia ihmisarvoisesta eksistenssiminimistä mitään. Jäljelle jää tyhjyyden kauhu ja selittämätön kipu jota ei voi paikantaa, turhaumasta teutaroiva tajunta, jonka äärtä ja vimmaa osaa homo efficiens vain keinotekoisesti laajentaa.

Merkillepantavaa on, että samalla kun diverssi tieto on ajassamme vaivatta saavutettavissa ja yhtenäiskulttuurin kerrotaan kuopatun, ajattelu sen kun yhdenmukaistuu, parviälykääpiöys rönsyää. Performatiivisissa laumoissa ajalliset ja paikalliset pakopisteet katoavat, syntyy yksiulotteinen kuva maailmasta. Ja kun representaatio riittää kompetenssiksi asiantuntijakeskusteluihin, jää valveutuneestakin ajatustenvaihdosta usein uupumaan iän tuoma ulottuvuus, vuosien ajattelun ja maailmankokemisen laajentama tajunta. Hoi missä olette kirjallisuuden Pentti Holappa ja Eeva-Liisa Manner, missä Oscar Parland, missä todellinen asiantuntijuus ja ajan verkkaan kypsyttämä viisaus?

Uumenet

Nähdessäni taas ikkunastani pihamaalle tulin ajatelleeksi, että vasta kolmas, ajan ja paikan perspektiivien rinnalla nahanalinen ulottuvuus tekee maailmankuvastani kolmipyöräisen. Psykoanalyyttiset perspektiiviharjoitelmat, ne olkoot minun taiteellinen tehtäväni, yritys muuttaa kieleksi vaiettu, se mille ei oikein ole sanoja. Haluan tutkia ajan fysiologiaa, kronoksen elintoimintoja historiallisessa kontekstissa ja säilyttää kosmoksen mittakaavan, mutta huristaa samalla himpun verran viistoon, rytyyttää kolmipyörälläni psyykkisten kerrostumien kennostossa, siellä missä yhtyvät ammo ja huomen, unet, muistot ja fantasiat. Haluan että se laajenee, se kaikki avara, se mikä minussa kasvaa sisällä.