Omistamisen jälkeen – miksi omistamisesta tuli taakka ja millaista on omistuksenjälkeinen elämä?

Millaisia omistuksenjälkeisyyden nykymuodon syntytapoja olette jäljittäneet?  

“Digitaalisiin alustoihin pohjautuvaa jakamista ja vuokraamista sekä näihin perustuvia liiketoimintamalleja korostava puhetapa voimistui havaintojemme mukaan erityisesti 2010-luvun puolestavälistä lähtien ja jatkuu eri muodoissaan edelleen. 

Myöskään koronavuosille ominainen kodinjärjestelyvimma tai sotkun karsiminen (decluttering) ei näytä varsinaisesti laantuvan. 

Näillä ideoilla on kuitenkin pidemmät historiansa, ja myös kaupalliset alustapalvelut ammentavat puhetavoissaan omistuksenjälkeisyyden vanhemmista kerrostumista kuten yhteisökeskeisestä jakamisesta, josta puhuttiin paljon vielä 2010-luvun alussa.  
 
Vuokrauspalveluiden kehystämistä jakamiseksi onkin toisinaan kutsuttu ’jakamispesuksi’, jossa taloudellisen vallan keskittyminen suurten teknologiayritysten hallinnoimille alustoille esitetään jonkinlaisena yhteisöllisenä ja yhdenvertaistavana käänteenä. 

Toisaalta on tärkeää muistaa, että pyrkimykset yksityisomistuksesta riippumattomiin talouden järjestyksiin ovat olleet talous- ja demokratia-aktivismin keskiössä iät ja ajat. Myös julkisella sektorilla on roolinsa näissä vanhoissa omistuksenjälkeisyyden muodoissa, kuten tuomme esille julkisia kirjastoja ja niiden laajentuvaa esinelainausta sekä yhteiskäyttötiloja koskevassa osatutkimuksessamme. 

Omistuksenjälkeisyys ei siis ole yhtenäinen ilmiö, vaan koostuu monista risteävistä ja osin ristiriitaisistakin diskursseista.” 

Olette havainnoineet taloudellista elämää myös empiirisesti ruohonjuuritasolla. Millaisia etnografisia tapaustutkimuksia hankkeeseen valikoitui mukaan, ja millä tavoilla havainnoimanne talouden arki, “elämänkokoinen” talous, haastaa omistuksenjälkeisyyteen suurena käänteenä liittyviä yksioikoisia mielikuvia? 

“Alkuperäinen tarkoituksemme oli tarkastella omistuksenjälkeisyyden lupausten vastaanottoa, tulkintaa ja haastamista kolmen tapaustutkimuksen kautta keskittyen autoiluun, kirjastoihin ja kaupunkitilan käyttöön. Aikakauslehtiaineistoa läpi käydessämme muodostui kuitenkin vielä neljäs osatutkimus, joka koskee kodin esineistön hallintaa.  

Koska omistuksenjälkeisyyden hyötyjä hehkuttava puhe on usein iskulauseenomaista ja itseään toistavaa, olemme hakeneet taloudellisen ajattelun nyansseja ja moninaisuutta näkökulmista, jotka enemmän tai vähemmän suoraan haastavat lupaukset omistuksenjälkeisyyden uutuudesta, helppoudesta, tehokkuudesta, mielekkyydestä tai ekologisuudesta. 

Esimerkiksi auton omistaminen ja edellytykset siitä luopumiseen kytkeytyvät monimutkaisiin syy-seurausketjuihin, joihin liittyy aluepolitiikka, julkisen liikenteen riittämättömyys sekä arjen tilannekohtainen monimutkaisuus. 

Kirjastojen esimerkki puolestaan osoittaa, että omistuksenjälkeisyyden käytäntöjä voidaan rakentaa yksityisomisteisten digitaalisten alustojen ulkopuolellakin. Nämäkään vaihtoehdot eivät silti synny itsestään, vaan omistuksenjälkeisyys vaatii pitkäjänteistä työtä ja jakamisen infrastruktuurien kehittämistä ja ylläpitämistä.  

Kaupunkitilan omistussuhteisiin liittyviä käsityksiä olemme haastaneet osallistavan kartoituksen menetelmillä, jotka osoittavat, että jokainen ’omistaa’ ja tekee omakseen kaupungin omalla tavallaan – eivätkä nämä tavat vastaa aina yksi yhteen omistamisen juridisia ulottuvuuksia.

Kodin esineistön osalta olemme puolestaan havainneet, että valtavirtaiseksi muuttunut minimalismin estetiikka on saanut rinnalleen sitä haastavia diskursseja ja käytäntöjä, joissa karsimisesta suoranaisesti kieltäydytään. Niissä omistusten runsaus ja niihin kytkeytyvät henkilökohtaiset muistot edustavat esimerkiksi elämäniloa ja leppoisuutta tai toisaalta myös kriiseihin varautumista.”