Unohdettu Lapin sota – muistin marginaalista jaetuksi historiaksi

Tutkimuksessa nostatte esiin, että ne, joiden kokemukset eivät sopineet sodasta muodostuneeseen mallikertomukseen, ovat olleet hiljaa. Millainen tuo mallikertomus on ollut, ja mitä sen ulkopuolelle on jäänyt? 

“Lappi evakuoitiin, ja kokemus evakkoajasta oli yhtä lailla kipeä kuin Karjalankin evakoilla: ihan samalla tavalla Lapin evakot kärsivät pakkosiirrosta ja epätietoisuudesta siitä, pääsevätkö koskaan palaamaan kotiin. Eivätkä esimerkiksi kolttasaamelaiset päässeet palaamaan, koska vanhat sukualueet jäivät rajan taa. 

Mallikertomus Lapin sodasta ei kuitenkaan ole ollut negatiivinen. Koska vaikka lähtö oli nopea eikä tavaroita ehditty ottaa mukaan, sijoituspaikkakunnilla Ruotsissa oltiin ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja elintaso oli huomattavasti korkeampi kuin sodasta kärsineessä Suomessa. Tyypillinen kertomus myös päättyy niin, että pitkän koti-ikävän jälkeen viimein palattiin kotiin. 

Sodasta on siis kerrottu selviytymistarinaa. 

Siitä tarinasta puuttuvat raskaat menetykset: se, miten perheenjäsenet saattoivat olla pitkiä aikoja kadoksissa toisiltaan, tai esimerkiksi evakuointileireillä kulkutauteihin menehtyneet lapset.”
 

Hanke on tarjonnut mahdollisuuden kertoa julkisesti sen, mikä on tähän asti ollut yksityistä. Mitä ajattelette siitä, miksi myös vaiettujen, yksityisiksi jääneiden kokemusten muistaminen on tärkeää? 

“Suomessa kirjallisuudella on ollut merkittävä rooli kansallisessa muistamisessa, ja Lapin sodan osalta kirjallisuus on myös kulkenut eri tahtia tutkimuksen kanssa. Kaunokirjallisuudessa on käsitelty muistin kerrostuneisuutta ja traumaattisia kokemuksia jo ennen kuin nämä näkökulmat ovat valtavirtaistuneet sotahistorian tutkimuksessa. 

Kirjallisuus on samaan aikaan palvellut henkilökohtaista muistamista, perhemuistojenkin prosesseja ja osallistunut julkiseen, kollektiiviseen muistamiseen.  

Yksityinen on muutakin kuin vain henkilökohtaisesti yksityistä. Muistelukulttuuri tekee muistetusta ylisukupolvista. On mahdollista, että 60-luvulla syntynyt lappilainen on lapsena pelännyt neuvostopartisaaneja. 

Hankkeen aikana on myös mietityttänyt, voiko tarina parantaa vain, jos se kerrotaan ja sillä on kuulija. Samalla historian narratiivit ja kuvat laajenevat niillä kokemuksilla, jotka kuuluvat historiankirjojen lehdille.

Sanalla sanoen kyse on kuulumisesta.”