Tarinat ja julkaisut Konehuone-kolumni 28.10.2024 YK:n biodiversiteettikokouksen sanoma rauhasta on pohdinnan paikka myös suomalaisille Sadekaudesta huolimatta uomaksi kutistunut Cali-joki muistuttaa joka aamu neuvotteluihin matkaavia siitä, että Amazonin alueella ennätyskuiva maa palaa jo. Kuva: Frans-Anton Flander Frans-Anton Flander Kirjoittaja kirjoittaa väitöskirjaa metsärikoksista Helsingin yliopistossa ja edusti Koneen Säätiön Metsän puolella -aloitetta COP16-kokouksessa. Avainsanat COP16, Uutiset ja ajankohtaiset, YK, Ympäristö ja biodiversiteetti Jaa: YK:n luontokokouksessa Kolumbiassa hierotaan rauhaa luonnon kanssa. Suomesta ei rauhanvälittäjäksi tässä prosessissa ole, mutta aseellisten konfliktien puuttuminen mahdollistaa keskittymisen rauhan henkisiin ulottuvuuksiin. Sotakirves on ensin löydettävä, jotta se voidaan haudata. YK:n biodiversiteettikokous COP16 käynnistyi 21.10.2024 Kolumbian Calissa. Kahden viikon ajan neuvotellaan intensiivisesti lähes kahdensadan valtion ratifioiman Kunming-Montrealin globaalin luonnon monimuotoisuuskehyksen biodiversiteettiä suojaavien ja vahvistavien tavoitteiden käytäntöön viemisestä. Neuvottelupöytään ontuu sotien kierteen ja rakenteellisen epätasa-arvon riivaama kansainvälinen yhteisö. Aseellisten konfliktien ”näyteikkunan”, isäntämaa Kolumbian johdolla kokouksen kantavaksi teemaksi onkin valittu rauha luonnon kanssa (Peace with Nature). Rauhantyöllä maakuvaansa rakentaneen Suomen näkökulmasta voisi kuvitella, että tässä päästään nyt näyttämään mallia siitä, miten sovitaan ja eletään sovussa. Suomessa aktiivista aseellista konfliktia ihmisten välillä ei ole ja kaduilla on turvallista liikkua. Globaali luontokato kuitenkin pakottaa näkemään rauhan muunakin kuin ihmisten välisen sodan fyysisenä poissaolona. Sota ja rauha ovat myös mielentiloja, ja symbolisessa mielessä aseisiin tarttuminen ja niiden laskeminen ovat vain yksi esimerkki näiden mielentilojen mahdollisista ilmentymistä. Tarkasteltaessa yksilön ja erilaisten ryhmien luontosuhteita tältä pohjalta näemme toisenlaisen Suomen: väkivaltaisen ja pelkojen riivaaman. Luonto uhkaa Suomen luonnon monimuotoisuuden ytimessä olevat metsäekosysteemit ovat jatkuvassa vaarassa. Siinä missä Calin kadut ovat suomalaiselle syy tarkkaavaisuuteen, on suomalainen metsä petoeläimelle hengenvaarallinen paikka: armottomia pyssymiehiä ja vihaisia koiria riittää. Rauhassa eivät saa olla petoeläinten mieluisimmat elinympäristötkään, sillä useiden tutkijoiden varoituksista huolimatta Suomella tuntuu olevan suuria vaikeuksia saada vähäisiä jäljellä olevia vanhoja metsiä suojeltua saati luotua edellytyksiä sille, että metsä voisi maassamme ylipäätään elää sen luonnollisen elinkaaren alusta loppuun. Raakuista ei tarvinne tässä erikseen sanoa mitään. Kaiken huippuna on, että luonto tuntuu olevan tänäkin päivänä monille uhka, jolta pitää suojautua ja joka pitää alistaa tieteen, teknologian sekä viime kädessä suoran väkivallan voimalla. Tästä esimerkkinä metsänhoidon ja metsänomistajien edunvalvonnan veteraanit Juhani Viitala, Timo Nyrhinen ja Pekka Airaksinen muistuttivat metsänomistajia viime keväänä siitä, että avohakkuulle ja istutuksille pohjautuva metsätalous on niin metsän kuin Suomenkin hyvinvoinnin edellytys – käytännössä luonnontilaisempana kasvava metsä uhkaa puuntuotantoa ja metsien omaa ”kuntoa”. Konkreettinen uhka ovat edelleen myös pedot: yksilökeskeisen yhteiskunnan pitkään uhriutujien ketjuun ovat liittyneet metsästäjät, joiden mielet pahoittuvat ja suru on suuri, kun pedot purevat metsän eläinten kintuille usutettuja Musteja ja Rekkuja. Itsensä uhatuksi tai epävarmaksi tunteminen on luonnollista. Mutta mitä monimutkaisempi tai epämääräisempi tunne on, sitä mielekkäämmäksi tulee antaa sille tunnistettavat kasvot. Avuksi tulevat usein yhteiskunnassa vallitsevat narratiivit. Helpointa on, kun uhkakuva etäännytetään itsestä mahdollisimman kauas. Tämä on myös luonteva osa prosessia, jossa ”paha toinen” toimii kontrastina, jota vasten saamme oman olemisemme oikeutuksen. Ihmisten keskinäisten suhteiden osalta seuraukset ovat lähihistoriastamme liiankin tuttuja, mutta entäpä projektiot muunlajisiin? Kriittistä itsetutkiskelua tukeva yhteiskunta on niin ihmisyyden kuin luonnonkin turva Suomen itsenäisyyden auringonnousussa puutavaran loppumisen pelko kytkeytyi osaksi kansallista eksistentialismia, mikä määrittää edelleen toimiamme vakautta ja turvaa etsiessä. Machoilu metsässä isoilla koneilla ja metsien ”hoitaminen” maskuliinisella itsevarmuudella ovat yksilötason esimerkkejä samoista pyrkimyksistä. Petojahdissa kaikkivoipaisuutta manifestoidaan luomalla kilpailuasetelma, jossa ihminen voittaa varmasti. Epävarmuuksien voi nähdä viime aikoina vain kasvaneen, kun metsään mennään yhä useammin GPS-paikantimien kanssa. Mitään ei saa jäädä sattuman varaan, kun pelko on ohjaksissa. Ihmismielen pelot, niin kollektiiviset kuin henkilökohtaisetkin, ovat ymmärrettävä osa elämäämme, mutta niiden juurisyiden tiedostamattomuus ajaa meidät riehumaan metsässä kuin aamuöisessä nakkikioskin jonossa. Alistamme metsän ja alistamme suden – ja siinä sivussa toinen toisiamme – kun emme muuhunkaan kykene. Kolumbian Ijku-alkuperäiskansan kielessä luonnon yksipuolisista alistajista käytetään espanjaksi käännettynä sangen kuvaavaa nimitystä hermanos menores, joka kääntyy eteenpäin suomen kieleen muotoon ”pikkuiset veljet”. Luonto ei enää odota. Meidän on tultava suuremmiksi, kasvettava kohti rauhaa. Se edellyttää jokaiselta kriittisyyttä niin oman itsen kuin oman ympäristönkin suhteen. Pelot kumpuavat yhteiskunnallisesta asemasta ja ihmissuhteista – niitä on kyettävä tarkastelemaan nyt syvällisesti. Moiseen kasvuun vaaditaan kuitenkin myös tukea ja turvallista ympäristöä haastaa ja kääntää asioita tarvittaessa päälaelleenkin. Tähän Suomessa on materiaaliset valmiudet, tarvitaan enää uskallusta avata mielet. Uhatuksi tulemisen kokemusilmapiiriä voi myös omalla toiminnalla tietoisesti pyrkiä purkamaan haitallisten heijastumien välttämiseksi. Esimerkiksi metsäteollisuuden ja sen edustajien erillistämisellä ja varauksettomalla tyrannisoimisella tuotetaan lähinnä lisää pelkoa ja projisointia. Niin kansantalouden kuin biodiversiteetinkin näkökulmasta väkivaltaisen pullistelun ja turhautumisten läpäisemät luontosuhteet luovat turvattoman toimintaympäristön. COP16-hengessä on aika käynnistää henkinen rauhanprosessi.