Epävarmuuden keskellä residenssit voivat suojella pitkäjänteistä luovaa työtä tarjoamalla taiteilijoille turvaa, tilaa ja kohtaamisia, kirjoittaa vuoteen 2025 asti toimineen Saaren kartanon johtokunnan puheenjohtaja Sirpa Pietikäinen.

Epävakauden aikana – olipa kyse sodasta, ilmastonmuutoksen seurauksista, poliittisesta sorrosta tai taloudellisesta romahduksesta – taiteilijaresidenssit muuttuvat kriittiseksi infrastruktuuriksi, eivät luksukseksi.

Epävakaus kaventaa havaintokenttää ja fokusoi ajattelun tähän hetkeen sekä lähitulevaisuuteen. Silloin kuitenkin tarvitsisimme myös laajempaa analyysiä, muuttuvien tilanteiden hahmottamista, uusia ideoita, kykyä nähdä mahdollisuuksia, toisenlaisia toimintatapoja ja tulevaisuuksia. Luovuutta ja taidetta sen itsensä vuoksi, mutta myös strategisena selviytymiskeinona. Taiteilijoista täytyy näinä aikoina pitää erityistä huolta. He ovat monesti ahdingossa ja riskissä menettää luomiskapasiteettinsa, toimintakykynsä tai jopa henkensä tallaisten aikojen paineessa.

Psykologinen vakaus on luovan työn edellytys. Epävakaus hajottaa tarkkaavaisuuden. Ahdistus vuokrasta, ruuasta, turvallisuudesta tai tulevaisuudesta aktivoi aivojen uhkien havaitsemisjärjestelmän, mikä tukahduttaa luovan työn kannalta tarpeellisen avoimen, etsivän ajattelun. Residenssit poistavat nämä välittömät uhat usein kattamalla perustarpeet – asunnon, työtilat, ateriat, joskus terveydenhuollon. Kyse ei ole pelkästä mukavuudesta, vaan kognitiivisesta edellytyksestä. Residenssissä taiteilijan hermosto voi siirtyä selviytymistilasta niin sanottuun lepotilan hermoverkkoon (default mode network), jossa tapahtuvat assosiatiivinen ajattelu, muistojen integrointi ja mielikuvitukselliset harppaukset.

Residenssit solidaarisuuden keskuksina

Libanonin talousromahduksen aikana 2020 useat pienet residenssit (kuten Ashkal Alwanin off-ohjelma) tarjosivat työtilan lisäksi polttoainetta, internetyhteyden ja ruokakorvauksia. Taiteilijat kertoivat, että ilman tätä tukea he olisivat joutuneet hylkäämään kuukausia kestäneet projektinsa päivätyön vuoksi.

Epävakaus katkaisee usein pääsyn erikoismateriaaleihin kuten kankaaseen, filmiin, keramiikkauuneihin, digitaalisiin työstökoneisiin, jopa luotettavaan sähköön. Residenssi voi toimia pienenä, joustavana keskuksena: yhteiset resurssit, jaetut työkalut, paikalla olevat teknikot, vaihtoehtoiset energialähteet. Vielä radikaalimmin residenssit voivat toimia siirtymällä paikallisiin, matalan teknologian tai kierrätettyihin materiaaleihin, muuttaen niukkuuden esteettiseksi rajoitteeksi. Tämä on eri asia kuin yksin kamppaileva taiteilija. Residenssi luo kollektiivisen materiaalisen älykkyyden.

Sarajevon piirityksen aikana (1992–96) Obala Art Centar jatkoi taiteilijoiden majoittamista kellarissa generaattoreiden voimalla. He tekivät mustetta tuhkasta ja sadevedestä, pingottivat kankaita pelastetulle puulle. Tuona aikana syntynyt taide – suuri osa itse piiritystä – ei olisi voinut syntyä ilman tuota jaettua fyysistä infrastruktuuria.

Yksinäisyyden torjunta rakenteellisella solidaarisuudella on tärkeää. Epävakaus  atomisoi. Ihmiset vetäytyvät perheidensä suojaan, pakenevat tai jäävät kotiinsa. Taiteilijoille tämä merkitsee usein kriittisen vuoropuhelun menettämistä – epävirallista kritiikkiä, käytäväkeskusteluja, myöhäisillan väittelyitä muodosta. Residenssit suunnitelmallisesti rakentavat läheisyyttä ja strukturoitua aikaa vaihdolle. Mutta pelkkää sosiaalisuutta tärkeämpää on, että ne voivat luoda Hannah Arendtin sanoin ”näyttäytymisen tilan” (space of appearance): paikan, jossa ihmiset näyttävät itsensä ja työnsä toisille, ja siten vahvistavat, että heidän työllään on merkitystä.

Epävakauden aikana tämä on radikaalia. Se sanoo: sinun taiteellisella ajattelullasi on väliä, ja sen äärelle kokoontuminen on tärkeää. Monet residenssit sisällyttävät nykyään ohjelmaansa traumatietoisen fasilitoinnin, konfliktien sovittelun ja huolenpidon protokollat tunnistaen, että sodan tai talousromahduksen keskeltä saapuvat taiteilijat saattavat tarvita erityistä tukea.

Pitkäjänteisen taiteellisen ajattelun turva

Lupa työskennellä hitaasti ja ei-instrumentaalisesti on välttämätöntä luovuudelle ja ajatusten kypsymiselle. Kriisi vaatii nopeaa reagointia. Toimittajat, avustustyöntekijät sekä aktivistit toimivat tiivistetyllä aikataululla. Taide toimii usein toisella kellolla – vuosia, vuosikymmeniä tai sukupolvien yli. Mutta epävakauden aikana ulkoinen paine kasvaa: ”tee nyt jotain hyödyllistä”, vaikka mielenosoitusjuliste tai varainkeruuvideo. Residenssit voivat suojella pitkäjänteistä, ei-instrumentaalista tai jopa hyödytöntä työtä. Kyse ei ole todellisuuspaosta. Jotkut terävimmät kulttuurikriittiset analyysit epävakaudesta syntyvät vasta vuosia myöhemmin, juuri siksi, että niille on annettu aikaa kypsyä.

Rijksakademie Amsterdamissa jatkoi kahden vuoden residenssejään vuoden 2008 talouskriisin ja koronapandemian läpi. Useat alumnit ovat myöhemmin kertoneet, että keskeytymätön aika mahdollisti teokset, jotka käsittelivät näitä kriisejä epäsuorasti – ei reportaasina, vaan muotoon kätkettynä rakenteellisena analyysinä, kuten Melanie Bonajon elokuvat taloudellisesta epävarmuudesta ja kosketuksesta.

Liikkuvuus ja rikkinäisten paikallisten järjestelmien kiertäminen vaikeissa tilanteissa voi toteutua residenssien turvin. Kun paikalliset galleriat sulkeutuvat, rahoitus kuivuu kokoon tai sensuuri kiristyy, residenssi voi toimia väliaikaisena turvarakenteena taiteilijan uralle. Kansainväliset residenssit tarjoavat viisumeja, matkustusmahdollisuuksia ja pääsyä erilaisiin markkina- tai instituutiopiireihin. Vielä tärkeämpää: ne voivat tarjota oikeudellista ja hallinnollista suojaa. Esimerkiksi autoritaarisen maan taiteilija voi hakea turvapaikkaa tai uudelleensijoittamista residenssiverkostojen kautta (kuten ICORN tai Safe Haven -residenssit).

Venäjän hyökättyä Ukrainaan 2022 kymmenet residenssit ympäri Eurooppaa aktivoivat hätäohjelmia – ei pelkästään ilmaista majoitusta, vaan myös oikeusapua ja kielikursseja.

Muistin paikkoja

Residenssit voivat ylläpitää sukupolvien ja tieteenalojen välistä muistia. Epävakaus katkaisee usein kulttuurisen jatkuvuuden: arkistot palavat, vanhemmat sukupolvet kuolevat, instituutiot romahtavat. Residenssit voivat toimia elävinä arkistoina tuomalla yhteen eri sukupolvien ja tieteenalojen taiteilijoita. Nuorempi taiteilija, joka pakenee ilmastosiirtymää, voi jakaa tilan vanhemman taiteilijan kanssa, joka selvisi edellisestä sodasta. Tekniikat, tarinat ja hiljainen tieto siirtyvät ei dokumenttien, vaan yhdessä asumisen ja epävirallisen mestari–kisällioppimisen kautta. Tämä on erityisen tärkeää ruumiillisille tai suullisille taidemuodoille kuten tanssille, teatterille, tarinankerronnalle, käsityölle. Residenssin keittiöstä tai puutarhasta voi tulla tärkeämpi siirtämisen paikka kuin studioista.

Syrjässä olevien äänien vahvistaminen on olennaista silloin, kun valtavirran huomio kohdistuu muualle. Epävakauden aikana media ja rahoitus usein keskittyvät näkyvimpiin kriiseihin, kun taas hitaammat tai monimutkaisemmat hätätilat kuten velka, hidas väkivalta tai ympäristön tuhoutuminen jäävät aliraportoiduiksi. Residenssit voivat tietoisesti priorisoida taiteilijoita näistä unohdetuista konteksteista. Ne tarjoavat myös aikaa kehittää työtä, joka vastustaa uutisten sensaatiohakuisuutta – taidetta, joka rakentaa viitekehyksiä epävakauden ymmärtämiseksi pitkänä, epätasaisena prosessina eikä spektaakkelinomaisena tapahtumana.

Esimerkiksi ilmastosurmaan keskittyvät residenssit (kuten kansainvälinen, vuonna 2009 perustettu The Arctic Circle) antavat taiteilijoille mahdollisuuden työskennellä jäätiköiden ja metsien aikaskaalalla, ei uutiskierron. Heidän näyttelynsä, kirjansa, partituurinsa ja muut tuotoksensa tavoittavat usein yleisöt vasta vuosia myöhemmin ja muovaavat pitkäkestoista kulttuurista muistia.

Kriisien seurauksena syntyy uutta toimintaa

Residenssit voivat olla myös vaihtoehtoisten instituutioiden harjoittelutiloja. Epävakauden aikana perinteiset taideinstituutiot kuten museot tai valtion virastot voivat jäädyttää budjettinsa, perua ohjelmiaan tai romahtaa kokonaan. Residenssit ovat usein suhteellisen kevyitä, mukautuvia ja monesti taiteilijoiden itsensä johtamia. Ne voivat toimia prototyyppeinä tulevalle: hajautetuille, keskinäiseen apuun perustuville, matalan yleiskustannuksen malleille kulttuurityön tukemiseksi.

Monet tämän päivän kestävimmistä residenssimalleista ovat syntyneet aiempien kriisien seurauksena. MacDowell Colony perustettiin suuren laman jälkimainingeissa, Rockefeller-säätiön Bellagio Center toisen maailmansodan jälkeisessä jälleenrakennuksessa, ja uudemmat ruohonjuuritason residenssit, kuten SÍM Islannissa vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen tai Djerassi Kalifornian budjettileikkausten seurauksena. Jokainen sopeutui niukkuuteen keskittymällä siihen, mitä taiteilija todella tarvitsee: aikaa, tilaa ja pientä, välittävää yhteisöä.

Epävakauden aikana taiteilijaresidenssit muuttuvat uran kiihdyttimistä uran ylläpitäjiksi ja vielä syvemmin selviytymisen ja merkityksen luomisen infrastruktuureiksi. Ne suojelevat paitsi taiteilijan tuotosta, myös taiteilijan kykyä ajatella, tuntea ja olla yhteydessä toisiin. Näin ne säilyttävät perustavanlaatuisen inhimillisen toiminnon: kyvyn muuttaa epävakaus muodoksi murskatuksi tulemisen sijaan.

Residenssitoiminnasta voisi syntyä useita uudenlaisia hyviä rakenteita ja käytäntöjä. Ne eivät ole vain pieniä parannuksia vaan mahdollisia paradigmamuutoksia – tapoja, joilla residenssit voivat vastata epävakauteen ennakoivasti ja luovasti.

Muuttuvat residenssit

Voi miettiä, tarvitsemmeko koko residenssi-instituution uudelleenmäärittelyä maailmantilanteessa, jossa epävakaudesta on tulossa vakio. Voisiko residenssi olla hoivan antaja tai trauma- ja jälleenrakennustyön paikka kriisialueiden liepeillä? Yksi residenssi voisi yhdistää taiteen, tutkimuksen ja suoran toiminnan, toinen taas keskittyä ekososiaaliseen työhön. Ehkäpä residenssi voisi olla myös juridinen turvasatama. Mitä jos residenssi olisikin hajautettu tai liikkuva? Miltä näyttäisi mentoriresidenssi, joka tuo yhteen eri alojen ja eri-ikäisiä taiteilijoita? Voisiko pitkäkestoinen residenssi tarkoittaa myös mahdollisuutta palata säännöllisesti toipumaan vuosien varrella? Residenssillä on lisäksi merkitys konseptina ja verkostona, ilman kiinteää paikkaa. Millainen olisi kaikkien näiden erilaisten residenssien verkosto, jossa eri vahvuudet ja painotukset tukevat toisiaan?

Kaikkien näiden ideoiden ytimessä on sama teema: residenssi ei ole enää väliaikainen työskentelypaikka, vaan ajan ja tilan jakamisen infrastruktuuri, joka ottaa vastuuta taiteilijan hyvinvoinnista, jatkuvuudesta ja selviytymisestä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että residenssien on pakko kehittää osaamistaan traumatyössä, konfliktinsovittelussa, talousneuvonnassa, juridisessa avussa ja pitkäaikaisessa seurannassa.

Uutta hyvää on se, että residenssit voivat olla ensimmäisiä reagoijia ympäristöllisissä, sosiaalisissa ja kulttuurialan kriiseissä – nopeampia ja joustavampia kuin valtiot tai perinteiset taiderahoittajat. Ja ne voivat tehdä sen säilyttäen sen, mikä tekee residensseistä ainutlaatuisia: intiimiyden, luottamuksen, ajan ja tilan kokeilulle. Residenssitoiminnan tulevaisuus ei ole vain vanhan ylläpitämistä, vaan rakenteellista mielikuvitusta. Se vaatii kykyä muuttaa residenssit systeemeiksi, jotka eivät ainoastaan suojele taiteilijoita, vaan myös valmistavat heitä toimimaan maailmassa, jossa epävakaus on uusi normaali.

Residenssitoiminta on, ja sen tulee olla, osa kulttuurillista ja taiteellista selviytymisselkärankaa. Sitä tarvitaan erityisesti nyt, kun taiteellinen vapaus on uhattuna ja poliittiset ääri-ilmiöt valtavirtaistuvat. Samalla yhteiskuntien kyky ymmärtää mitä on tapahtumassa ja selvitä tulevista muutoksista on koetuksella. Nämä uhat eivät kohdistu vain taiteeseen, vaan koko inhimillisen sivilisaation selviytymiseen.

Siksi residenssit ja niiden resilienssi ovat tärkeämpiä kuin mitä ehkä nyt arvaammekaan.