Sorry, your browser doesn’t support embedded videos. Tarinat ja julkaisut Hanketarinat 04.02.2026 Taidelähtöiset menetelmät lastensuojelun hiljaisuutta rikkomassa Kuulluksi-hankkeen työryhmän jäsenet Marianne Notko, Tuomas Laine-Frigren, Antti Malinen sekä Marita Oja kuvattuna Lastentarhamuseossa. Kuva: Emilia Anundi TEKSTI Roosa Savo Jaa: Monitieteellinen, taidetta ja tiedettä yhdistelevä Kuulluksi-hanke tutki kaltoinkohtelun kokemuksia sijaishuollossa ja niihin liittyvää kohtaamattomuutta. Hankkeessa huomattiin, että taidelähtöiset menetelmät voivat tarjota turvallisia tiloja käsitellä väkivalta- ja muita kokemuksia, joista on vaikea puhua ääneen. Mistä on kyse? Kuulluksi-hanke tutki vuosien 1950–2025 aikana tapahtunutta kaltoinkohtelua sijaishuollossa siitä näkökulmasta, miten nämä kokemukset voisivat tulla kuulluksi taiteen keinoin. Taustana oli sosiaali- ja terveysministeriön lastensuojelun historiaa käsittelevä selvitys, joka paljasti lastensuojelussa esiintyvän kaltoinkohtelun laajuuden ja johti Suomen ensimmäiseen valtiolliseen anteeksipyyntöön vuonna 2016. Monitoimijainen hanke tuotti sekä historiallista tietoa että käytännön kokemuksia ja ideoita siitä, miten taidetta voi hyödyntää vaikeiden kokemusten käsittelyssä ja hiljaisuuden rikkomisessa. Mukana hankkeessa oli tutkijoita, taiteilijoita, lastensuojelun kehittäjiä sekä lastensuojelun entisiä ja nykyisiä asiakkaita. Hankkeen taidetoiminta sijoittui Oulun ja Jyväskylän seuduille. Tässä jutussa hankkeesta ovat kertomassa hankkeen vastaava johtaja FT, yhteiskuntahistorian Antti Malinen, sekä YTT, perhe- ja väkivaltatutkimuksen dosentti Marianne Notko, KM, teatteri-ilmaisun ohjaaja Marita Oja ja FT, tieteiden ja aatteiden historian dosentti Tuomas Laine-Frigren. Tyttö kävelee keittiöön ja huomaa ilokseen, että äiti on tehnyt hänelle välipalaksi voileipiä. Hän ottaa leivän ja puraisee. Äiti ilmestyy paikalle ja suuttuu, koska leipä oli tarkoitettu tietenkin vain hänen biologiselle lapselleen. Kohtaus on lyhytelokuvasta, jonka jyväskyläläisen Tarinateatteri Storian näyttelijät ovat näytelleet, mutta se perustuu todellisiin sijaishuollon asiakkaiden kokemuksiin. Sijaishuollon tarkoitus on saada lapselle turvallinen elinympäristö, mutta aina näin ei tapahdu. Kun tutkija Antti Malinen oli mukana tekemässä sosiaali- ja terveysministeriön Lastensuojelun menneisyysselvitystä (2016), jossa tarkasteltiin vuosina 1937–83 tapahtunutta kaltoinkohtelua sijaishuollossa, hän ymmärsi, että lastensuojelussa tapahtunutta väkivaltaa ympäröi syvä hiljaisuuden kulttuuri. ”Ne lapset, joita oli kaltoinkohdeltu lastensuojelussa, eivät usein olleet puhuneet siitä kenellekään. Korkeintaan läheisimmille perheenjäsenille tai terapeutille”, Malinen sanoo. ”On ajateltu, että lapsi keksii asioita päästään tai toimii pahaa pahuuttaan. On ollut sellaista ajattelua, että on lapsen oma syy, että hänet on sijoitettu.” Lapsi – epäluotettava kertoja? ”Kuulluksi” olikin osuva nimi Koneen Säätiön rahoittamalle hankkeelle, joka tutki sitä, miten vuosien 1950–2025 aikana sijaishuollossa tapahtunutta kaltoinkohtelua saataisiin näkyväksi. Hiljaisuuden taustalla on lasten asema historiassa, jossa lapsen sanaan ei ole luotettu. Perheen ongelmat on saatettu sysätä lapsen syyksi. ”Ammattilaispuheessa on puhuttu esimerkiksi pahantapaisuudesta. On ajateltu, että lapsi keksii asioita päästään tai toimii pahaa pahuuttaan. On ollut sellaista ajattelua, että on lapsen oma syy, että hänet on sijoitettu”, sanoo tutkija Tuomas Laine-Frigren. ”Filosofi Miranda Fricker käyttää episteemisen oikeudenmukaisuuden käsitettä, joka tarkoittaa sitä, että lapsen on vaikea esittää oma kokemuksensa totuutena. 1940- ja 50-luvuilla saatettiin leimata lapsi psykopaatiksi melko kevyin perustein. Vaikka asiat ovat tietenkin parantuneet huomattavasti, nykyaikanakin on olemassa tällainen diagnosoiva, normittava katse, joka vaikuttaa siihen, miten kohtelemme lapsia”, Malinen lisää. Kuva: Emilia Anundi Taide ei vain sivuosassa Suomessa taidelähtöisiä menetelmiä, kuten kuvataiteen, draaman ja tarinallisuuden elementtejä, on hyödynnetty tutkimuksessa 80–90-luvuilta lähtien. Musiikki ja kulttuuri ovat toki olleet läsnä lastenkasvatuksessa muutenkin, esimerkiksi koulujen joulunäytelmissä sekä lasten- ja koulukotien arjessa, mutta Kuulluksi-hanke on Suomessa ensimmäinen suuren mittakaavan hanke, jossa tutkitaan taidelähtöisiä menetelmiä lastensuojelussa. Taidemenetelmät eivät siis olleet sivuosassa tai ”kasvatuksen väline”, vaan niistä muodostui hankkeen painopiste. Moni mukana ollut lapsi ja nuori koki voivansa käsitellä arkoja tai häpeällisiä kokemuksia turvallisesti luovuutta käyttäen. ”Taidetta tehtiin taiteen itsensä vuoksi ja taidetoiminta on ollut sijaishuoltoyksiköissä viikoittain toistuvaa puolentoista vuoden ajan. Siitä on tullut arkista, tavallista, ennakoitavaa”, havainnollistaa Kulttuuriosuuskunta ILME:en tutkija Marita Oja. ”Eri vuosikymmenille sijoittuvissa kokemuksissa toistui eniten arvottomuuden kokemus: ettei ole tullut kuulluksi, nähdyksi ja tasavertaisena kohdelluksi perheessä.” Tarinallisuus rikkomassa täydellisyyden kulisseja Taidetoimintaa toteutettiin kahdelle erilaiselle kohderyhmälle. Yhtenä kohderyhmänä olivat nykyiset sijaishuollossa olevat lapset ja nuoret. Heille järjestettiin taidetyöpajoja, joissa hyödynnettiin esimerkiksi kuvataidetta, sanataidetta ja käsityötaidetta. Tarkoituksena oli tuottaa lapsille onnistumisen kokemuksia ja vahvistaa heidän kokemustaan siitä, että heidän tarinansa ansaitsee tulla kuulluksi. Eri-ikäisille, jo aikuisille entisille lastensuojelun asiakkaille puolestaan järjestettiin Kuulluksi-foorumeita, joissa hyödynnettiin tarinateatterimenetelmää. Osallistujat saivat jakaa kaltoinkohtelun kokemuksiaan turvallisessa tilassa, ja ammattinäyttelijät toivat kokemukset eloon improvisaation keinoin näyttämöllä. Ryhmäkeskustelujen ja esitysten pohjalta tuotettiin myös lyhytelokuvia, joita voidaan käyttää esimerkiksi ammattilaisten koulutuksessa. Lyhytelokuvissa toistui kokemus siitä, että sijaisperheet pitävät yllä täydellisyyden ”kulisseja”, eivätkä ongelmat näy perheen ulkopuolelle. Hiljaisuuden rikkominen on tärkeää myös siksi, että sijaisperheet pystyvät kertomaan avoimesti ongelmistaan ilman pelkoa syyllistämisestä, jotta he voivat saada apua. Eri ikäisillä löydettiin hyvin samankaltaisia kokemuksia, mikä kertoo ongelmien siirtymisestä sukupolvelta toiselle hiljaisuuden kulttuurin mukana. ”Eri vuosikymmenille sijoittuvissa kokemuksissa toistui eniten arvottomuuden kokemus”, sanoo Laine-Frigren. ”Se kokemus, ettei ole tullut kuulluksi, nähdyksi ja tasavertaisena kohdelluksi perheessä.” Tutkijat epämukavuusalueella Kun puhutaan hankkeesta, jossa on haavoittuvaisessa asemassa olevia ihmisiä, eettisyys nousee etusijalle. Perinteiset tutkimuksen tekemisen taidot eivät yksinään riitä. Malinen mainitsee Pesäpuu ry:n Johanna Barkmanin ja Hoivatie ry:n Mikko Orasen tärkeinä linkkeinä, joiden kautta he löysivät hankkeeseen tarvittavaa taidelähtöistä ja sosiaalialan osaamista. Mukaan valikoituivat kulttuuriosuuskunta ILME ja tarinateatteri Storia. Sensitiivisten aiheiden tutkimuksessa on tärkeää eettinen ennakkoarviointi. Osallistujien turvallisuus oli aina etusijalla. ”Vaikka hankkeen tarkoitus oli rikkoa hiljaisuutta, koskaan ei ollut pakko jakaa omia kokemuksia. Aikuisten osallistujien Kuulluksi-foorumeissa oli ohjeistus, että ei mennä liian yksityiskohtaisiin kuvauksiin. Se toki ohjasi sitä, millaista tietoa saimme, mutta toisaalta se mahdollisti arkisten tilanteiden ymmärtämisen”, Malinen sanoo. Esimerkiksi se, että lapsi ei saa päättää hiustensa pituudesta tai siitä, millaisia vaatteita hän pitää, saattaa kuulostaa pieneltä, mutta ne ilmentävät sitä, kuinka moni entinen sijaishuollon asiakas on kokenut voimakasta kontrollointia vanhemman taholta. Lasten kanssa työskentely tapahtui sijaishuollon yksiköissä, joten joko ohjaava taiteilija tai oma työntekijä auttoi, jos joku vaikea tunne pulpahti pintaan. Myös hankkeen työntekijät olivat ajoittain kovilla vaikeiden aiheiden parissa. Haastateltavat kokivat, että Koneen Säätiön tarjoamalla työnohjauksella oli tärkeä rooli hankkeessa mukana olleiden tutkijoiden ja taiteilijoiden hyvinvoinnin ylläpitämisessä. ”Jatkoimme sitä myös itsenäisesti etätapaamisissa, vaikka virallinen työnohjaus oli jo loppunut, sillä kokemusten jakaminen koettiin hyväksi.” ”Jos käykin niin että kaltoinkohtelu jatkuu sijoituksen jälkeen, järjestelmän ja viranomaisten on kyettävä sanomaan ääneen, että lapsi ei edelleenkään elä turvallisessa ympäristössä.” Anteeksipyynnöstä kulttuurin muutokseen Tutkijoiden mukaan tarvitaan vielä paljon työtä, jotta lastensuojelussa tapahtunut väkivalta ei jää piiloon yhteiskunnalta. Vuonna 2016 ministeri Juha Rehula lausui Suomen historian ensimmäisen valtiollisen anteeksipyynnön, ja se kohdistui lastensuojelun sijaishuollossa kaltoinkohdelluille lapsille. Hetken lastensuojelun ongelmat kuohuttivat mediassa, mutta sitten ne unohtuivat taas. Anteeksipyyntö on tärkeä, mutta sen lisäksi tarvitaan muutos siihen, miten me ajattelemme lapsista ja sijaishuollosta, painottaa Marianne Notko. ”Kun lapsi sijoitetaan, se nähdään usein viimeisenä keinona. Yhteiskunnan silmissä asia on ikään kuin ratkaistu. Jos käykin niin että kaltoinkohtelu jatkuu, järjestelmän ja viranomaisten on kyettävä sanomaan ääneen, että lapsi ei edelleenkään elä turvallisessa ympäristössä.” Kuulluksi-hankkeen aikana on syntynyt useampi opinnäytetyö ja julkaisu Luovuuden tilat: Taiteen soveltaminen lastensuojelussa, joka ohjeistaa, kuinka taiteen avulla voi luoda turvallisia tiloja käsitellä kaltoinkohtelun kokemuksia. Hankkeen verkkosivuilla pääsee tutustumaan Tarinateatteri Storian tuottamiin lyhytelokuviin ja niihin liittyvään keskustelurunkoon, jonka avulla aihetta voi käsitellä esimerkiksi koulutuksissa. Lisäksi Marita Oja jatkaa hankkeessa tehtyä työtä väitöstutkimuksessaan. Harvinainen edistysaskel on se, että taidetoiminta jatkuu osassa sijaishuollon yksiköistä omalla rahoituksella. Menetelmät ja tapa työskennellä on siis otettu hyvin vastaan. Yhtenä haasteena tulevaisuudelle on se, miten luova ja kokemuksellinen taidetoiminta sopii lastensuojelun kiireiseen, tiukasti aikataulutettuun ja resurssien kanssa kamppailevaan arkeen. Yhteystiedot Yliopistotutkija Antti Malinen, Tampereen tutkijakollegiumantti.malinen@tuni.fi Taide voi olla väline ja tila, joka tarjoaa mahdollisuuden tutkia ja jäsentää kokemuksia, joista on vaikea puhua ääneen. Kun taidetta tehdään käsin, sanoin, kuvin tai esimerkiksi tarinateatterin keinoin, tutkijat ja taiteilijat ovat mukana, tekemistä virittäen, havainnoiden ja tulkiten. Taiteen arvo rakentuu sen tarjoamasta metaforisesta suojasta: vaikeitakin asioita voidaan lähestyä symbolien ja tekemisen kautta, turvallisen etäisyyden päästä. Taide ja yhteistyö taiteilijoiden kanssa voi avata tilan, jossa saattaa toimia omalla tavallaan, tulla nähdyksi ja kohdatuksi ilman suorittamisen painetta. Kuva: Emilia Anundi