Syväymmärrystä luomassa – Saaren kartanon residenssin johtokunta tuli täysi-ikäiseksi 

Sirpa Pietikäisen luotsaama johtokunta kehitti residenssin toimintaa miltei 20 vuoden ajan. Nyt sen työ on saatu päätökseen. 

Aika monet hienot keksinnöt ovat syntyneet niin, että alkuperäinen ajatus kääntyy miltei päälaelleen. 

Niin taisi käydä myös Saaren kartanon residenssin kanssa. Ainakin, kun muistellaan sitä, mitä residenssin johtokunnan ensimmäisissä tapaamisissa puhuttiin. Olikohan se ihan ensimmäinen kokous, siitä kukaan ei ole enää ihan varma. Mutta itse puheenvuoro jäi mieleen. 

Tarkemmin sanottuna se, kun ornitologi Esa Lehikoinen ilmoitti, että kaikkein tärkeintä on, että tulevassa residenssissä saa olla rauhassa ja keskittyä pelkästään oman tutkimuksen tekemiseen. Että ei tarvitse nähdä ketään eikä mitään, tai ehkä korkeintaan lintuja. 

Mielenkiintoinen ajatus, muut johtokunnan jäsenet vastasivat. Mutta entäpä jos…

Lopputulos on, että Saaren kartanon residenssi tunnetaan nykyään nimenomaan hedelmällisistä kohtaamisista ja törmäyksistä – tapahtuvat ne sitten tieteen ja taiteen, eri taiteenlajien tai kotimaisten ja ulkomaisten residenssivieraiden välillä.

Miten siinä niin kävi? 

Onnellinen vahinko

Vuonna 2003 Hanna Nurmisesta tuli Koneen Säätiön hallituksen puheenjohtaja. Sen jälkeen hallitus alkoi pohtia, millä tavalla voisi laajentaa säätiön toimintaa. Apurahat olivat hyvä juttu, mutta mitä muuta voitaisiin tehdä? 

Melko pian syntyi ajatus säätiön residenssistä. Seuraavaksi piti löytää sopiva paikka. Siinä Nurmisen Jaakko-puoliso oli avuksi. Pariskunta kävi katsomassa Saaren kartanoa ensimmäisen kerran vuonna 2006. Oikeastaan tuon matkan ensisijainen tarkoitus oli hakea varaosia sokerijuurikkaiden nostokoneeseen. Samalla reissulla päätettiin kuitenkin vilkaista tyhjilleen jäänyttä Maatalouden tutkimuskeskuksen asemaa, jota Senaatti-kiinteistöt kauppasi.

Hanna Nurminen ei ollut ajatellut, että tuleva residenssi olisi aivan niin suuri. Mutta kun hän näki, miten huonoon kuntoon 1700-luvun everstin virkatalo ja sen pihamaa oli päässyt, heräsi hänessä halu pelastaa ja kunnostaa arvokas kulttuurihistoriallinen kokonaisuus. 

Pelkät seinät eivät kuitenkaan riitä, olivat ne miten komeita tahansa. Nurminen ymmärsi, että residenssin toimintaa suunnittelemaan piti koota monipuolinen joukko ihmisiä eri aloilta. Niinpä hän tarttui puhelimeen. 

Yksi ensimmäisistä ihmisistä, joille hän soitti, oli europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen. 

Erilaiset tietämisen tavat 

”Siinä oli varmaan kaksi erillistä juttua, minkä takia minut haluttiin mukaan”, Sirpa Pietikäinen sanoo puhelimessa. 

Ensimmäinen niistä on hänen ympäristöajattelunsa. Saaren kartanon residenssin toiminnassa on alusta asti ollut läsnä vahva ekologinen painotus. 

”Mutta sitten minulla on myös tämä tausta. Isäni oli taiteilija ja olen kasvanut siellä ateljeen työpöydän alla. Niinpä mulle on aina ollut itsestään selvää, että ihmisillä on erilaisia tietämisen tapoja.”

Pietikäinen tarkoittaa, että järkiperäisen ajattelun rinnalla toimii taidekokemusten taso. Taide avaa ihmisille uusia yhteyksiä, kokemuksia ja ajatuksia tavalla, joka on osittain sanojen tuolla puolen, mutta silti todellista ja merkittävää.  

Pietikäisen lisäksi johtokunnan ensimmäisiksi jäseniksi kutsuttiin tuolloin Taivas-konsernissa ja sittemmin Helsingin yliopiston viestintäjohtajana työskennellyt Kirsti Lehmusto, tulevaisuudentutkija Anna Kirveennummi, Varsinais-Suomen taidetoimikunnan pääsihteeri Maria Merikanto, kulttuurihistorian professori Hannu Salmi, sekä yliopistonlehtori, ornitologi Esa Lehikoinen. 

Ensimmäisiä kertoja he tapasivat Koneen Säätiön tiloissa Helsingissä. Kun Saaren kartanon remontti edistyi, johtokunta pääsi kokoustamaan paikan päällä. 

Heti aluksi piti tehdä monia käytännöllisiä päätöksiä. Mitä taiteenaloja otettaisiin mukaan? Kuinka monta ihmistä residenssiin yhtä aikaa mahtui? Miten pitkiä aikoja he siellä viettäisivät ja mitä kaikkia palveluja tarvitsevat? Ja niin edelleen.

Kantava linja residenssin luomisessa oli Pietikäisen mukaan tukea uutta ja kunnianhimoista. 

”Radikaali on mun mielestä vähän kulunut sana, mutta semmoista pikkuisen erilaista. Mikä hyvällä tavalla nyrjäyttää ajatuksia uusille raiteille. Ja totta kai myös laatu on hyvin tärkeää, että on osaavia tekijöitä”, Pietikäinen kuvailee.   

Hieman myöhemmin johtokunta määritteli myös residenssin arvot. Niitä syntyikin pitkä lista: 

yhteisöllisyys, kohtaaminen, jakaminen, tasa-arvo, mahdollistaminen, huolenpito, kiltteys sekä luovan tieteellisen ja taiteellisen työn kunnioittaminen. 

Esa Lehikoisen ajatustakaan ei unohdettu. Kun Saaren kartanoon saapuu uusi residenssiläinen, hänelle kerrotaan heti aluksi paikan tärkein sääntö: työrauha. Toisten asuntoihin ja työtiloihin ei saa mennä ilman lupaa tai ennalta ilmoittamatta. 

Mutta tämän periaatteen rinnalle syntyi myös jotain aivan muuta. 

Vanhan ajan medialaboratorio

Ensin Kirsti Lehmusto ajatteli, että nyt hän oli mokannut. Johtokunnan muiden jäsenten ilmeet olivat lähinnä hämmentyneitä. 

Oli vuosi 2007, ja Saaren kartanon residenssi oli vasta puolivalmis. Johtokunta kokousti remontin keskellä, ja Lehmustolla oli kaiken kukkuraksi paha jet lag. Hän oli juuri palannut työmatkalta Yhdysvalloista. MIT:n eli Massachusetts Institute of Technologyn medialaboratorio oli tehnyt Lehmustoon valtavan vaikutuksen. 

Paikan yhteisöllisyys ja jakamisen kulttuuri tuntui hänestä vallankumoukselliselta. Kun tilojen käyttötarkoituksia ei oltu ennalta määritelty, syntyi yllättäviä törmäyksiä ja innovaatioita. 

Jotenkin tämä sama toimintatapa pitäisi saada myös Saaren kartanon residenssiin, hän pauhasi innoissaan. 

Ajatus ei ensin herättänyt suurta vastakaikua, mutta sitten Maria Merikanto mainitsi kaivot. 

Ne ovat aikanaan olleet suomalaisten kylien medialaboratorioita – siis siinä mielessä, että kaivon luona tavattiin ihmisiä ja jaettiin ajatuksia. Kysyttiin, että miten olet saanut tukan laitettua noin, ja seuraavassa hetkessä jo opeteltiin uutta letitystekniikkaa. Tai mitä tahansa muuta.

Kaivo tuntui siksi suomalaisten suuhun luontevalta tavalta puhua kohtaamisesta ja jakamisesta. Tästä ajatuksesta lähti liikkeelle Saaren kartanon Kaivo-konsepti, yllättävien törmäämisten resepti. Kaivo ei Saaren kartanolla tarkoita fyysistä tilaa, vaan on jakamisen, kohtaamisen ja oivaltamisen metafora. Residenssin henkilökunta pyrkii luomaan  tarjoaa yhteisöllisiä tiloja ja edistää kohtaamisia. Ne voivat johtaa ystävyyssuhteisiin, yhteistyöprojekteihin tai vaikkapa tilaisuuteen oppia uusi työskentelytapa. Kaikki tämä tukee myös taiteilijaidentiteettien vahvistumista.

Residenssiin on tietoisesti haluttu valita ihmisiä paitsi eri taustoista, myös uran eri vaiheilta. Tuoreet tekijät voivat oppia kokeneemmilta ja toisinpäin. 

Yksi yhteistyön muoto residenssin alkuvuosilta oli se, kun runoilija Eira Stenberg tutustui japanilaiseen säveltäjään Aki Itoon. Kun Aki luki Stenbergin runojen ranskankielisiä käännöksiä, hän innostui teksteistä niin, että ryhtyi säveltämään niistä suurta, monikielistä vokaalimusiikkiteosta. Yhteistyö jatkui pitkään. Niin on käynyt monille muillekin residenssin asukkaille. Saaren kartanossa on aina haluttu tukea paikan päällä syntyneitä projekteja myös tarjoamalla syntyneille työpareille ja porukoille mahdollisuus palata ryhmäresidenssiin.

Valintoja ja turvapaikkoja

Ensimmäisinä vuosina johtokunta vastasi myös residenssin vieraiden valintaprosessista. Kun hakijamäärät kasvoivat, se ei ollut enää mahdollista. Prosessi luovutettiin asiantuntijoiden käsiin. 

Alusta lähtien oli selvää, että residenssistä haluttiin kansainvälinen. Hakemuksia tuli ensimmäisinä vuosina lähinnä Euroopasta, esimerkiksi Baltian maista. Pitkään johtokunnassa mietittiin, miten saataisiin lisää hakijoita esimerkiksi Aasiasta. Kansainvälisten residenssiverkostojen avulla sekin onnistui. 

Saaren kartanon residenssi on tehnyt yhteistyötä myös useiden kansainvälisten verkostojen kanssa. Kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, kumppaniksi löytyi ukrainalaistaiteilijoiden hätäresidenssiyhteisö, josta muotoutui myöhemmin virallisempi toimija nimeltä Ukranian Solidarity Residencies. Samantyyppistä työtä on tehty myös Artists at Risk -ohjelman kanssa. Hanke edistää sanan- ja ilmaisunvapautta tarjoamalla residenssejä taiteilijoille, joita uhataan kotimaassaan. 

Samaan aikaan myös alueellinen taso on ollut tärkeä. Ylipäätään toiminnan monipuolisuus ja mittakaava hakee vertaistaan, erityisesti Suomessa. Saaren kartano on vakiinnuttanut maahamme uudenlaista tapaa ajatella sitä, mikä residenssi ylipäätään on, tai mitä kaikkea se voi olla. Juuri tämän monipuolisuuden luomisessa johtokunnalla on ollut suuri rooli. ”Siinä toimiminen on ollut valtava ilo myös jäsenille itselleen”, Sirpa Pietikäinen sanoo. Tai ainakin hänelle. 

”Tässä porukassa olen käynyt varmasti elämäni parhaat keskustelut. Aina on saanut ideoita ja ajatuksia oman kuplan ulkopuolelta.” 

Johtokunnan pitkäaikainen puheenjohtaja uskoo, että kokoontumiset ovat olleet kaikille jäsenille merkityksellisiä myös henkilökohtaisella tasolla. 

”Tällaisen syväymmärryksen parissa oleminen ja sen mahdollisuuksien kehittäminen… se on ollut sellainen sielun pesu ja tankkaus kerta toisensa. Ihminen puhdistuu jokapäiväisestä to do -roinasta, kun yrittää pohtia asioita pitkällä perspektiivillä ja hitaasti.” 

Nyt johtokunnan työ entisessä muodossa on tullut päätökseensä. Miksi? 

”Ajattelen sen niin, että johtokunta tuli täysi-ikäiseksi. Me olemme perusteellisesti kehittäneet toimintaa ja onnistuneet luomaan hyvän konseptin. Ainakaan tällä porukalla emme osaa nähdä, että sitä pitäisi enää pistää uusiksi. Mutta tietysti kaikki pohdinta ja työ jatkuu sekä Saaren kartanossa että Koneen Säätiössä.” 

Joulupuuron äärellä 

Jo alkuvaiheessa johtokunnalle muodostui niin sanottu joulupuuroperinne. He kokoontuivat Saaren kartanoon joulua edeltävällä viikolla ja nauttivat talvisesta, pysähtyneestä luonnosta sekä kartanon tunnelmasta. Syötiin perinteistä, pitkään haudutettua ohrapuuroa. 

Samalla johtokunnalla ja residenssin henkilökunnalla oli mahdollisuus kuulla yhteisen pöydän ääressä vieraana olevilta taiteilijoilta ja tutkijoilta, mitä heillä oli meneillään. Millaisia yhteentörmäyksiä tällä kertaa oli sattunut, millaisia ajatuksia syntynyt. Välillä enemmän erillisprojekteja, toisinaan yhteistyötä.

”Se oli aivan uskomatonta, millaisia tyyppejä ja ideoita siellä aina oli. Joka kerta yllätyin”, Sirpa Pietikäinen muistelee. 

Saaren kartanon kauniissa saleissa ja pihamaalla on aivan omanlaisensa tunnelma, rauhallinen ja keskittynyt. Se ei ole sattumaa. 

”Se on ollut sekä johtokunnan että kaikkien muidenkin tavoite tässä. Että luodaan paikka, jossa voi ajatella hitaasti. Ajattelen, että se on tässä Tiktok-ajassa erityisen arvokasta”, Pietikäinen sanoo. 

Kuulostaa siltä, että yksi Saaren kartanon residenssin arvoista voisi olla myös lohtu. Juuri tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa monet tutkijat ja taiteilijat tuntevat itsensä haastetuiksi, neuvottomiksi ja yksinäisiksi. Sellaisessa tilanteessa residenssi voi toimia myös paikkana, josta löytää yhteisöllisyyttä ja lempeyttä. Tunteen siitä, että ei ole yksin.