Saaren kartanon residenssi kronotooppina

Saaren kartanon residenssi, joka sijaitsee maaseudulla 30 kilometrin päässä Turusta, tarjosi ihanteellisen tilan, jossa syventyä näihin kysymyksiin. Kuten Taru Elfving ja Irmeli Kokko (2019: 20, 24) toteavat, maaseudulla tai syrjäisissä paikoissa sijaitsevat residenssit voivat toimia ”kestävän elämän laboratorioina”, luoda ”yhteen tulemisen ja moninaisuuden teemoja” ja vahvistaa ”kollektiivista ajattelua kohti yhteiskunnallista muutosta”.

Lisäksi minua kiinnosti myös se, miten residenssit muodostavat ”kronotooppeja”, jotka tarjoavat ja myös luovat aikaa ja tilaa, kuten Pascal Gielen toteaa (2019: 43), ja näin ne kutsuvat ”tilapäiseen asumiseen”, jotta voidaan ”tuottaa kestäviä tuloksia”. (Schneider 2019: 66).

Olin erityisen kiinnostunut tästä paradoksista, sillä residenssit takaavat oikeuden rauhaan ja turvallisuuteen – mutta vain, jotta voidaan keskittyä ja olla tuottavia, mikä on linjassa laajemman nykytaiteen maailman vaatimusten kanssa. 

Saapuessani residenssiin minua hämmästytti se, miten jokainen meistä saapui paikalle omine erilaisine toiveineen, tavoitteineen, tarpeineen ja materiaaleineen. Jotkut matkasivat kevyemmin tai helpommin kuin toiset – niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin.

Kuvataiteilijoille on aina haastavaa työskennellä uudessa tilassa, koska harvoin kaikki tarvittava on käden ulottuvilla. Kirjailijoille taas on tärkeämpää löytää hyvä paikka, jossa voi keskittyä.

Yksi residenssitaiteilijoista kertoi, kuinka hänelle on aina tärkeää luoda tietty ympäristö ja ilmapiiri, jossa työskennellä, kun taas yksi kirjailijoista kertoi, että hän koki tavanomaisista kirjoitustottumuksistaan irrottautumisen erittäin palkitsevana.

Itse nautin siitä, kuinka vähän olin pakannut mukaani ja kuinka minulla oli hetken enemmän fyysistä ja henkistä tilaa työskennellä ja elää.

Materiaaliset ekologiat ja taiteelliset käytännöt

Ympäristöllä oli välitön rooli kokemuksiemme muokkaamisessa: tiheät metsiköt, lampi, metsälaitumet, pellot, eläimet, sienet, linnut ja hyönteiset, taivas, pilvet.

Niille, jotka olivat saapuneet meluisista kaupunkiympäristöistä, tämä maisema oli intensiivinen – hiljainen, mutta täynnä elämää ja asioita. Lukuisat eri lajit, joilla kullakin oli oma rytminsä, muistuttivat meitä siitä, että olimme vain hetkellisiä asukkaita näiden pysyvien, muunlajisten asukkaiden joukossa.

Kuten Ella Prokkola, Eveliina Kunnaton ja Elisa Lähde (2024: 7) ovat kirjoittaneet Saaren kartanon maisemaan viitaten, meistä tuli ”toimijoita toisten toimijoiden joukossa, kehoja toisten kehojen joukossa”, jotka ”elävät yhdessä, luovat ja muokkaavat maisemaa”. Pian huomasimme puhuvamme siitä, mitä näimme, kuulimme, havaitsimme tai haistoimme, kun tutustuimme alueeseen.

Saaren kartanon värit olivat päivisin kirkkaat ja pimeys taas oli paksu kuin huopa; tuntui, että sen läpi piti raivata tiensä. Kaikki oli fyysistä, käsin kosketeltavaa ja sotkuista, ja rajat ”luonnollisen” ja ihmisen rakentaman välillä olivat hämärtyneet.

Vain kahden kuukauden aikana, syys- ja lokakuussa, koimme muutoksen niin säässä kuin vuodenajassa: vaihdoimme kevyistä vaatteista talvikerroksiin ja pidemmistä päivistä siirryttiin pidempiin öihin. Etelästä tulleille tämä toi myös hengähdystauon huolestuttavasta, pitkittyneestä helteestä.

Nämä siirtymät saivat meidät myös mukauttamaan rutiinejamme tai kehittämään uusia. Kävelyt, hölkät ja pyörälenkit muodostivat väliaikoja ja keskeisiä hetkiä ajan ja tilan luomassa merkityksellisyydessä tarjoten tilaisuuksia olla yhteydessä materiaan.

Residenssin johtaja Leena Kela kertoi, miten on tärkeää pyrkiä tasapainoon sosiaalisen, ekologisen ja henkisen kestävyyden välillä (tämä on myös yksi Koneen Säätiön tavoitteista). Ei ole sattumaa, että tämä tavoite vastaa Guattarin kolmea ekologiaa, niiden erottamattomuutta ja tarvetta ajatella poikittaisesti.

Osana tutkimustani olin suunnitellut kollegoideni kanssa keskusteluja, joissa keskityttiin materiaaleihin, materiaalisuuteen ja materiaan. Keskusteluissa jaettiin tarinoita, jotka ilmentävät moniarvoista näkemystä materiasta, jota muokkaavat erilaiset käytännöt sekä kulttuuriset ja maantieteelliset taustat. Tähän liittyivät esimerkiksi muste ja piirtämisen historia, sulkakynä ja kielen materiaalisuus, merilevä taideteosten pohjana, haitalliset vieraskasvit ja paikallisten ekosysteemien muuttaminen, arkiset esineet ja keho materiana sekä sovellukset ja digitaalisten infrastruktuurien fyysisyys.

Nämä tarinat paljastivat kolonisaation ja hyväksikäytön historiaa sekä mahdollisuuksia vastarintaan, uudistumiseen ja kestävyyteen. Kertomukset liittivät materiaalit myös käytäntöihin ja niiden pitkäikäisyyteen, katoamiseen tai menettämiseen.

On käynyt selväksi, että materiaalit synnyttävät käytäntöjä ja myös tapoja kerätä, käyttää uudelleen tai hävittää. Kuten taiteilijat ovat ilmaisseet, luominen edellyttää jatkuvaa neuvottelua ja yhteistyötä materian kanssa ottaen huomioon materiaalien ominaisuudet.

Tai, kuten Tim Ingold (2013: 21, 31) kuvaa, tekijä on ”osallistuja aktiivisten materiaalien maailmassa”, ”tekemisen aikana hän ikään kuin yhdistää voimansa materiaalien kanssa” ja ”tietää niiden tarinat: mitä ne tekevät ja mitä niille tapahtuu, kun niitä käsitellään tietyllä tavalla”.

Materiaalien kanssa työskentely muistuttaa meitä siis yhteydestämme materiaan ja siten itse planeettaan. Taiteellisesta työstä tulee neuvottelua materian elinvoiman kanssa, mikä muistuttaa meitä siitä, että olemme tiiviisti sidoksissa planeettamme materiaalisiin prosesseihin.

Kohti merkityksellisyyden etiikkaa taiteen avulla

Tehdessäni muistiinpanoja, kirjoittaessani ja pohtiessani keskustelujamme tajusin, että olin sivuuttanut omaa suhdettani materiaan. Miksi lähestyin aineellisuutta ensisijaisesti muiden ihmisten toimintatapojen kautta? Olinko ajautumassa omalta osaltani aineettomaan kantaan?

Kuten Lisa Rosendahl (2025: 446) toteaa, kuratointi on luonnostaan suhteellista: ”kuratoriaalinen keho keskustelee muiden kanssa ja muiden kautta – aina”. Siinä tunnustetaan, että oleminen suhteessa johonkin on olemassaolon alku”. Se on keho, joka ”antautuu vaikutukselle, tunkeutumiselle ja muuttumiselle: kontekstien taholta, joissa se toimii, sekä taiteilijoiden ja taideteosten taholta, joihin se on suhteessa”.

Työskennellessäni Saaren kartanossa, sen syksyisessä maisemassa ja sen tiloissa, jossa jokainen toimi omaan tahtiinsa ja toi mukanaan oman viitekehyksensä, tulin tietoiseksi siitä, miten kaikki vaikutti meihin jokaiseen – aika, tila, kohtaamiset ja materia.

Tulin tietoiseksi myös siitä, miten me kaikki työskentelemme intra-aktiivisesti, kuten Rosendahl väittää Baradin kirjoituksia mukaillen: niin, että ajatteluamme ja päätöksentekoamme muokkaavat erilaiset inhimillisen ja ei-inhimillisen toimijuuden muodot jatkuvine muutoksineen ja tulemisineen.

Kuraattorityöhön sisältyvä perustavanlaatuinen välitilassa oleminen konkretisoitui tässä yhteydessä eri tavalla. Kun tulin tietoiseksi tutkimukseni paikantuneisuudesta, mitä en ollut lainkaan ennakoinut, löysin hitaasti oman tapani käsitellä materiaa, sen elinvoimaisuutta ja erottamattomuuttamme siitä. Tämä osoitti suhteiden merkityksen, mutta myös materiaalisen kulttuurin, tapojen ja rytmien riippuvuuksien uudelleen ajattelemiselle annetun tilan merkityksen ja sen, että meidän on huomioitava ”oma osuutemme kutomistamme sotkuisista verkostoista” (Barad, 2007: 384).

Eläminen ja työskentely ”yhdessä mutta erikseen” Saaren kartanon residenssissä sai minut ymmärtämään, mitä tarkoitetaan ”merkityksellisyyden etiikalla” ja ”vastuulla ja tilivelvollisuudella niistä elävistä tulemisen suhteista, joiden osa olemme” (Barad 2007: 393). Kyseessä on ”transkorporaalisuuteen” perustuva oppi, jossa korostetaan ”erilaisten ruumiillisten luonteiden” välisiä ”keskinäisiä vaihtoja ja yhteyksiä” (Alaimo, 2010: 2).

Residenssijakson päättyessä pohdin jyrkkää kontrastia minua odottavien ihmisen rakentamien infrastruktuurien – betonirakennukset, liikenne, tiheät kaupungin virrat – ja Saaren kartanon materian elinvoimaisuuden välillä: avoimet laitumet, metsäpolut, lintutornit ja maaseudun kosmopolitiikka (Elfving 2019: 229).

Venytetty aika kutistuisi pian uudelleen ja katoaisi määräaikojen ja sitoumusten taakse, mutta minulla oli silti mukanani voimistunut tietoisuus siitä, miten intra-aktiot materian kanssa muokkaavat, määrittävät ja tuottavat ajallista ja tilallista kokemusta.

Jos materia ”käy” aikaa, kuten Barad väittää, meidän vastuullisuuteemme kuuluu tunnistaa, minkälaisten toimijuuksien kanssa olemme tekemisissä, laitamme liikkeelle tai tukahdutamme. Saaren kartanon residenssi teki tämän elävästi havaittavaksi: toimijuuksilla on merkitystä ja niihin liittyy vastuuta.