Sorry, your browser doesn’t support embedded videos. Tarinat ja julkaisut Hanketarinat 01.10.2025 Ekologisempaa elokuvaa etsimässä – tutkijat kartoittavat suomalaisen elokuvan ympäristövaikutuksia yli sadan vuoden ajalta Kuvassa vasemmalta oikealle Kimmo Laine, Silja Laine, Tommi Römpötti, Laura Saarenmaa ja Noora Kallioniemi. Kuva: Aino Huotari TEKSTI Sandra Järvenpää Jaa: Elokuvalla on samalla tavoin hiilijalanjälki kuin millä tahansa muullakin teollisuuden alalla. Lisäksi kuvillaan ja tarinoillaan se tuottaa käsityksiämme siitä, mitä tarkoittaa vaikkapa metsä, autoilu tai lihansyönti. Suomalaisen elokuvan ekohistoria -hanke kartoittaa koko kotimaisen näytelmäelokuvan ekologisia vaikutuksia 1900-luvun alusta tähän päivään. Mistä on kyse? Elokuvilla on moninaisia ympäristövaikutuksia. Sisällöissään elokuvat voivat herättää ympäristötietoisuutta tai normalisoida ylikulutusta ja ympäristön saastuttamista. Myös elokuvatuotantojen ympäristöjalanjälki on huomattava, sillä niiden hiili-intensiivinen infrastruktuuri tuottaa runsaasti jätettä ja hukkamateriaalia alkaen aiemmin käytössä olleen filmimateriaalin perusraaka-aineesta eli selluloosasta, kuvausryhmien liikkumisesta ja ulkokuvauksissa käytetyistä aggregaateista ja päätyen elokuvien arkistoimisen vaatimaan jäähdytysenergiaan. Suomalaisen elokuvan ekohistoria (SEE) -hankkeen tavoitteena on tutkia suomalaisen näytelmäelokuvan historiaa 1900-luvun alusta nykypäivään sekä ekokriittisen sisällönanalyysin että tuotantokriittisen vaikutustutkimuksen näkökulmista. SEE-hanke kääntää katseen elokuviin itseensä, elokuvatuotannon käytäntöihin ja arvoihin, elokuvapolitiikkaan ja elokuvatalouteen. Hankkeen tutkijoita ovat FT, dosentti Kimmo Laine, mediatutkimuksen professori Pietari Kääpä, FT Noora Kallioniemi, FT, dosentti Silja Laine, elokuvatutkimuksen tohtori Aymeric Pantet, FT Tommi Römpötti, FT, dosentti Laura Saarenmaa sekä FM, väitöskirjatutkija Hebe Ronkainen. Vuonna 2024 käynnistyneellä hankkeella on Koneen Säätiön nelivuotinen rahoitus. Elokuva on sitä mikä näkyy ja yhtä lailla sitä, mikä jätetään näyttämättä. Kun kamera kuvaa asumatonta erämaata tai ikonista suomaisemaa, se jättää näyttämättä kamerakaluston, työryhmän, kuljetuksen tarvitseman infrastruktuurin, liikutut ja liikutetut kilometrit, lavastuksen, puvustuksen ja tarpeiston hankinnan, majoituksen, muonituksen, elokuvan jakelun ja niin edelleen. “Mitä syvemmälle luontoon mennään kuvaamaan, sitä enemmän sinne täytyy viedä energiaa”, toteaa Suomalaisen elokuvan ekohistoria -hankkeen (SEE) vastuullinen johtaja Kimmo Laine. “Kun mennään kauemmas asutuskeskuksista, tarvitaan sähköä. Sitä tuottavat generaattorit, jotka taas toimivat bensalla.” “Ja elokuvia tehdään siellä, minne päästään. Siis siellä, minne on rakennettu tie, eli asvalttia – eli öljyä. Kuvauspaikat seuraavat tieinfraa”, lisää Silja Laine. Elokuvan luoman illuusion takana on paitsi suuri määrä teknologiaa ja ihmisiä, myös heidän tekonsa, tapansa ja asenteensa – osana ympäröivää luontoa. “Kun aikaisemmin katsoessa keskittyi siihen, miltä elokuva näyttää, nyt luetaan kuvasta sitä, miten on saatu aikaiseksi se miltä näyttää.” Kuvassa ja kuvan takana: suomalaisen elokuvan ekohistoriaa tutkitaan nyt ensimmäisen kerran Suomalaisten elokuvien sisältöä on tutkittu vuosikymmenien varrella paljon myös ympäristönäkökulmasta, mutta niiden tuotannon ympäristövaikutuksia ei niinkään. SEE-hanke pyrkii yhdistämään nämä kaksi ja hahmottamaan lisäksi tapoja, joilla sisällöt ja tuotannot kietoutuvat toisiinsa. Elokuvan sisältöjä tutkiessa kahdeksan hengen tutkijaryhmä keskittyy esimerkiksi henkilöhahmoihin ja narratiiviin sekä siihen, miten ne kytkeytyvät erilaisiin ympäristöteemoihin. Tutkittavia teemoja ovat luonnonvarojen käyttö, maa- ja metsätalous, kaupungistuminen, teknologia ja teollistuminen, liikenne sekä luonnon käyttäminen metaforana. Tuotantoa tutkiessa taas keskitytään pitkälti arkistolähteisiin, kuten tilikirjoihin ja kalustoluetteloihin. Niiden kautta saadaan tietoa vaikkapa valaistuslaitteiden energiankulutuksesta, pukujen materiaaleista ja siitä, mitä kuvauksissa syödään. Noora Kallioniemi kertoo löytäneensä 50-luvulla tehtyjen Pekka Puupää -elokuvien arkistoista ostokuitin maan suurimpaan leikkelekauppaan. “Se oli kiinnostavaa, koska elettiin pula-ajan jälkeisiä vuosia, ja sillä on ollut iso merkitys, jos työryhmälle ostetaan lihaa.” SEE-hankkeen on määrä luoda kattava katsaus koko suomalaiseen näytelmäelokuvaan 1900-luvun alusta tähän päivään. Elokuvina se tarkoittaa noin 1 700 kokopitkää teosta. “Kun aikaisemmin katsoessa keskittyi siihen, miltä elokuva näyttää, nyt luetaan kuvasta sitä, miten on saatu aikaiseksi se miltä näyttää”, toteaa Tommi Römpötti. “Nyt me kaivetaan esiin bensakuitteja”, Kimmo Laine lisää. ”Missään ei mainittu, että kansainvälinen räjähderyhmä teki maailmanennätyksen siinä, kuinka paljon käytetään dynamiittia yhdessä otoksessa.” Ensimmäinen vakava yritys tehdä elokuvaa ekologisesti Tuotantonsa puolesta yksi edelläkävijäelokuva on ollut Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas. Tutkijat julkaisivat vastikään elokuvan tuotantoa ja metsäkuvausta käsittelevän artikkelin Lähikuva-lehdessä. “Työryhmälle oli annettu tarkat ohjeet esimerkiksi siitä, miten metsässä pitää liikkua ja saako tallata sammalia. Elokuva oli yksi ensimmäisiä vakavia yrityksiä tehdä elokuvaa ekologisesti”, Laine sanoo. Mutta koska elokuvan – ja varsinkin sotaelokuvan – tekemisessä toinen jalka on aina spektaakkelin luomisessa, ei Louhimiehenkään tuotanto ollut pelkkää ekologista utopiaa. Suomalaiseen julkisuuteen ei tuotu sitä, että samassa elokuvassa räjäytettiin ennätysmäärä puita. “Noina vuosina asenneilmasto oli hyvin ekologismielinen, siksi elokuvaa varmaan markkinointiin sitä kautta. Mutta missään ei mainittu, että kansainvälinen räjähderyhmä teki maailmanennätyksen siinä, kuinka paljon käytetään dynamiittia yhdessä otoksessa”, sanoo Römpötti. Tuntematon sotilas tuli ensi-iltaan vuonna 2017, ja Römpötin mukaan kesti vielä hyvän aikaa, ennen kun elokuvatuotannoille tuli ympäristösäännöksiä. “Nykyään Suomen Elokuvasäätiö vaatii tukihakemukseen ympäristösuunnitelman, jotta elokuva voi ylipäätään saada rahoitusta. Mutta vaatimus on ollut voimassa vasta tämän vuoden huhtikuusta lähtien”, Römpötti sanoo. Kuvassa vasemmalta oikealle Kimmo Laine, Silja Laine, Tommi Römpötti, Laura Saarenmaa ja Noora Kallioniemi. Kuva: Aino Huotari ”Esimerkiksi elokuvien studiokaudella, eli 1930–50-luvuilla, lavasteita ja puvustuksia kierrätettiin tuotannosta toiseen hyvin eri tavoin kuin nykyään.” Etsinnässä ympäristöystävällisempiä käytäntöjä Hankkeessa on myös määrä etsiä ekologisia käytäntöjä, joita voisi soveltaa nykytuotannossa. Hankkeen yhteistyökumppanina on Ekosetti, joka luotaa suomalaiselle elokuva- ja televisioalalle ekologisempia toimintatapoja.“Tutkimuksen loppupuolella seulomme heidän kanssaan käytäntöjä läpi, ja he toimivat meidän puhetorvena Elokuvasäätiön ja elokuvan tekijöiden suuntaan”, Laine toteaa. Esimerkiksi elokuvien studiokaudella, eli 1930–50-luvuilla, lavasteita ja puvustuksia kierrätettiin tuotannosta toiseen hyvin eri tavoin kuin nykyään. Myös kuvauskalusto oli pysyvää, eikä sitä liikuteltu niin kuin tänä päivänä. Laine huomauttaa, että tuolloin kyse ei kuitenkaan ollut ekologisuudesta vaan ekonomisuudesta. Laura Saarenmaan mukaan siirryttäessä studiokaudesta pakettituotantoihin – siis pysyvistä tuotantolaitoksista siihen, että jokaiselle tuotannolle etsitään aina uudestaan kalusto, työryhmä ja kuvauspaikat –, taustalla olivat pitkälti yleisöjen liikkeet. “Suoratoistojen aikakaudella ihmiset käyvät vähemmän elokuvissa, joten niitä ei voi tehdä sellaisia määriä kuin ennen. Kuitenkin myös se, että suuret joukot kokoontuvat saliin katsomaan elokuvaa, on ekologisempaa kuin että kukin katsoo elokuvan omalta päätteeltään.” “Elokuva ei lopulta ole mikään ekokriisin ulkopuolinen kommentaattori, vaikka tekee se tietysti sellaistakin. Elokuva on syvällä tämän keskellä, yhtenä teollisuuden muotona.” Ei vain heijastuksia valkokankaalla Elokuva on väistämättä osa fossiilitaloutta, sillä filmit tehdään muovista. Ja vaikka nykyään iso osa elokuvista kuvataan digitaalisesti, myös siinä palaa energiaa.“On hyvin vaikea ajatella, että olisi koskaan olemassa elokuvan tekemisen muotoja, jotka olisivat täysin aineettomia”, toteaa Laine. Elokuva teknologiana ja välineenä on aina kuluttanut luonnonvaroja ja saastuttanut. Filmin valmistamiseen tarvittiin ennen selluloosaa, hopeaa, gelatiinia ja suunnaton määrä erilaisia kemikaaleja, jotka huuhtoutuivat suodattamattomina vesistöihin. “Elokuva ei lopulta ole mikään ekokriisin ulkopuolinen kommentaattori, vaikka tekee se tietysti sellaistakin. Elokuva on syvällä tämän keskellä, yhtenä teollisuuden muotona,” kuten Saarenmaa muotoilee. Yhteystiedot Hankkeen vastuuhenkilö FT, dosentti Kimmo Lainekimmo.laine@utu.fi Elokuvan ekohistoria viittaa elokuviin teknologis-kulttuurisina tuotteina, joiden materiaalinen jalanjälki on monen tasoisten osatekijöiden summa teknologisesta infrastruktuurista ja tuotantoprosesseista kulutustottumuksiin ja kulttuuripoliittisiin linjauksiin. Kuvassa vasemmalta oikealle Silja Laine, Kimmo Laine, Tommi Römpötti, Laura Saarenmaa ja Noora Kallioniemi. Kuva: Aino Huotari