Demokratian kulmapöytiä etsimässä

Baarien ja kahviloiden kulmapöydissä käydään keskusteluja, jotka voivat olla yllättävän tärkeitä demokratialle. Väitöstutkimukseni tarkastelee näitä epämuodollisia “baariparlamentteja” ja niiden merkitystä oppimiselle sekä yhteiskunnalliselle ymmärrykselle. Samalla yhteistyö Paperikaupungit-hankkeessa avaa näkökulmia siihen, millä tavoin paikalliset tarinat ja kokemukset rakentavat suomalaista elämänmenoa ja demokratiaa.

Mikä on arjen merkitys historiassa tai taloudessa? Näitä kysymyksiä on havahduttu pohtimaan entistä enemmän 1900-luvun jälkipuoliskolla, kun esimerkiksi historiantutkimuksen ja arkeologian piirissä on alettu kyseenalaistaa perinteisen suurmiesten ja taistelujen narratiivien vaillinaisuutta ihmisyhteisöjen kohtalojen kuvaajina. Tutkimus on alkanut paneutua ansiokkaasti arkisiin yksityiskohtiin, kuten leluihin ja käyttöesineisiin sekä siihen, mitä ne kertovat ihmisten arvostuksista ja ihanteista. Toisaalta sukupuolentutkimus on tuonut esiin merkittävää uutta tietoa vaikkapa arjen hoivatyön arvosta taloudelle ja yhteiskunnalle. 

Omassa Koneen Säätiön rahoittamassa väitöskirjatyössäni etsin demokratian kulmapöytiä – arkisia kokoontumisia, joissa yhteiskuntaa jäsennetään ilman virallisia puitteita. Tarkastelen ympäri Suomea kokoontuvia niin kutsuttuja baariparlamentteja demokratian ja oppimisen tiloina, toivoen voivani tuottaa uutta tietoa siitä, mitä me opimme arkisissa keskusteluissa, miten ne muokkaavat käsityksiämme ympäröivästä yhteiskunnasta ja millaista toimintaa niissä syntyy. Olen kiinnostunut ilmiöstä osana polarisoitunutta aikaamme, jossa politiikkaa sekä poliittisia valintoja ja kiistoja koetaan jatkuvasti, ja demokratioiden romahtaminen on kansainvälisesti etenevä kehityskulku. Miten nämä seikat näkyvät suomalaisessa kontekstissa? Ja toisaalta, onko demokratia hyvinvointivaltiossa niin hauras kuin kansainvälisen kontekstin valossa voisi ymmärtää? 

Lähestyn aihetta nimenomaan kasvokkaisten keskustelujen kautta. Kahviloiden arkeen nivoutuvat keskustelut ovat olleet esillä jo saksalaisen filosofin ja yhteiskuntateoreetikko Jürgen Habermasin pohdinnoissa deliberatiivisten demokratioiden synnystä. 1900-luvun alun yhdysvaltalainen filosofi ja kasvatusajattelija John Dewey puolestaan painotti, että demokratia ei ole vain hallintojärjestelmä, vaan elämäntapa, joka elää kansalaisten jokapäiväisessä oppimisessa, kuuntelemisessa ja yhdessä ajattelemisessa.

Näistä klassisista näkökulmista nykykehitys herättää huolta. Jos Habermasin ja Deweyn mukaan demokratia on ennen muuta arkista keskustelua ja yhdessä oppimista, on merkittävää, että juuri nämä kohtaamiset ovat vähentyneet pitkään. Kasvokkaisten tapaamisten väheneminen oli näkyvä ilmiö jo ennen pandemiaa, ja koronakriisin jälkeen yksinäisyys ja sosiaalisen kanssakäymisen puute ovat entisestään korostuneet. Euroopassa viikoittain ystäviään tapaavien alle 30-vuotiaiden osuus on laskenut 40 prosentista 25 prosenttiin vuosina 2010–2023. Yhdysvalloissa aikuisväestön keskimääräinen aika ystävien kanssa väheni samana ajanjaksona noin viidellä tunnilla viikossa. Suomessakin kasvokkaiset kohtaamiset ovat vähentyneet. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2022 vain noin 45 % suomalaisista tapasi ystäviään viikoittain, kun taas vuonna 2006 vastaava osuus oli vielä noin 65 %. Tämä fyysisen yhdessäolon väheneminen kytkeytyy paitsi lisääntyneeseen yksinäisyyteen (joka koskettaa erityisesti nuoria ja vanhuksia) myös mielenterveyden haasteisiin, joita syntyy sosiaalisten kontaktien puutteesta.

Arjen parlamenteissa otetaan selvää maailman menosta

Tämä kehitys kytkeytyy myös moneen muuhun seikkaan yhteiskunnassamme. Paitsi syrjäytymiseen, ilmiöt liittyvät myös demokratian tilaan ja demokraattiseen kulttuuriin. Instituutioiden ja osallisuushankkeiden lisäksi on tärkeää tarkastella demokratiaa myös kansalaisten arjen ja elämän tasolta, epämuodollisen demokratian ja epämuodollisen oppimisen ja osallisuuden näkökulmasta. Väitöskirjatutkimuksessani olen paikallistanut tällaisiksi kulmapöydiksi päivittäiset kahvila- ja baariparlamentit – epämuodolliset keskusteluryhmät, jotka kokoontuvat kahviloissa, baareissa ja esimerkiksi huoltoasemilla.

Väitöskirjatutkimuksessani olen havainnoinut ja haastatellut näitä ryhmiä eri puolilla Suomea. Esimerkiksi eräässä Järvi-Suomen aamuparlamentissa keskustellaan arjen kuulumisten lomassa myös luontevasti siitä, miten paikkakunta on muuttunut viime vuosina ja millaisia mahdollisuuksia tulevaisuus vielä tarjoaa. Osallistujat pohtivat yhdessä, millaisia uusia elinkeinoja ja hankkeita alueelle voisi syntyä, ja millaisia esteitä tai mahdollisuuksia paikallispoliitikot ovat näihin suhtautumisissaan luoneet. Keskusteluissa käydään tarkastikin läpi, miten eri päättäjien kannat ovat viime vuosien aikana muuttuneet ja mitä päättäjät ovat juuri nyt puuhanneet. Moni osallistuja kertoi saaneensa paremman kokonaiskuvan siitä, missä tilassa päätöksenteko tällä hetkellä on, ja oppineensa uutta paitsi poliitikkojen näkemyksistä myös siitä, millaisia toiveita ja huolia heidän kanssaihmisillään on paikkakunnan tulevaisuudesta.

Tällaiset parlamentit voivat osoittaa, kuinka oppimista ja yhteiskunnallista ymmärrystä voi syntyä epämuodollisissa arkisissa yhteyksissä. Niitä tarkastelemalla saatetaan myös laajentaa käsitystä oppimisesta työpaikoilla, oppilaitoksissa ja muissa muodollisemmissa konteksteissa. Tämä liittyy demokratian tutkimuksen uudempiin suuntauksiin, joissa huomio siirtyy instituutioista arjen käytäntöihin ja yhteistoiminnan muotoihin. Oppimista demokraattiseen yhteiskuntaan sata vuotta sitten hahmotelleen Deweyn tavoin demokratia voidaan ymmärtää elämäntapana: kykynä keskustella, kuunnella ja oppia yhdessä.

Historialliset ja antropologiset tarkastelut muistuttavat, että deliberatiiviset käytännöt edeltävät ja tukevat muodollisia instituutioita. Baariparlamentit jatkavat tätä perinnettä, tarjoten tilan “affektiiviselle deliberaatiolle” – ajatusten testaamiselle, toisten kuulemiselle ja yhteisen todellisuuden muovaamiselle.

Nykyinen digitaalinen keskusteluilmapiiri suosii vastakkainasettelua ja algoritmien vahvistamia sisältökuplia. Kasvokkainen, hidas ja empaattinen keskustelu on uhanalainen – juuri se keskustelu, jossa demokratia saa hengittää luottamuksellisessa ilmapiirissä. Pohdin, voisivatko baariparlamentit toimia tulevaisuudessa vastavoimana tälle kehitykselle. Niiden olemassaolon jatkuvuus tuntuu kuitenkin riippuvan siitä, onko ihmisillä aikaa ja paikkoja kokoontua.

Paperikaupunkien tarinat ja demokratian arki

Paperiteollisuuden alasajon ja pienten teollisuuskaupunkien kontekstissa baariparlamenttien merkitys korostuu erityisesti. Olen kiertänyt havainnoimassa ilmiötä kuppiloissa, uimahallikahvioissa, baareissa ja huoltoasemilla. Monilla paikkakunnilla yhteisöllisyys voi olla koetuksella, mutta arjen parlamentit tarjoavat foorumin, jossa asukkaat voivat jakaa kokemuksiaan, tulkita paikallisia muutoksia ja jäsentää niiden merkitystä omalle elämälleen. Jokainen pysähdys on ollut antoisa,  ja onkin ollut etuoikeus kerätä Koneen Säätiön mahdollistamana laajaa ja poikkeuksellistakin haastatteluaineistoani.

Työni on osa Paperikaupungit-hanketta, jossa yhdistämme tieteen ja taiteen uusia näkökulmia hedelmälliseksi yhteistyöksi. Työskentelen yhdessä kirjailija Jantso Jokelinin ja valokuvaaja Touko Hujasen kanssa, jotka kuvaavat paperikaupunkien elämää myös toisin kuin pelkän hiipumisen ja alasajon näkökulmasta – paikallisromantiikan ja kulttuurisen sitkeyden kautta. Tällainen poikkitaiteellinen ja -tieteellinen yhteistyö on syventänyt vahvasti omaa ymmärrystäni siitä, miten demokratian “henki” syntyy tutkimissani arkisissa kohtaamisissa ja jaetuissa tarinoissa.

Kasvokkaisten kohtaamisten ja yhteisöllisyyden vahvistaminen vaativat monenlaisia lähestymistapoja ja pohdintaa. Niissä tapahtuvan epämuodollisen oppimisen ja yhteiskunnallisen toiminnan vuorovaikutus on ollut äärimmäisen kiinnostavaa havainnoitavaa. Baariparlamenttien kaltaiset epämuodolliset kokoontumiset korostavat arjen merkitystä demokratialle. Ehkä juuri näissä kulmapöydissä piilee demokratian hiljainen kestävyys – paikka, jossa yhdessä ajattelu voi jatkua silloinkin, kun muodolliset instituutiot horjuisivat. Demokratiamme saattaa tarvita kulmapöytiä, joissa julkisen ja usein digitaalisilla alustoilla tapahtuvan repimisen sijaan ajattelu saa olla avointa, huojuvaa ja jaettua.