Sen sijaan esitämme artikkelissamme toteutetulle talouspolitiikalle myös vaihtoehdon: suunnitelmallisen ekologisen siirtymäpolitiikan, jonka avulla talouspolitiikan huomio voidaan jatkuvan säästämisen ja leikkaamisen sekä yksioikoisen talouskasvun tavoittelun sijaan kiinnittää konkreettisiin kestävyysmurrosta edistäviin ja taloutta uudistaviin toimiin.

Artikkelin kirjoittamisen jälkeen talouskeskustelun ilmapiiri on muuttunut rajusti. Talouskuri on tehnyt paluun. Tällä hetkellä näyttääkin uhkaavasti siltä, että monet Euroopan maat, Suomi etunenässä, ovat lukitsemassa itsensä kapean talouskuriajattelun ja tiukkojen taloussääntöjen vangiksi. Näin valtiot kaventavat jälleen rajusti talouspoliittista liikkumavaraansa ja nyt vieläpä tilanteessa, jossa nopean kestävyyssiirtymän toteuttamisen lisäksi pitäisi kyetä varautumaan myös geopoliittiseen uhkaan, joka on tullut kaikille ilmeiseksi Venäjän Ukrainassa käymän raakalaismaisen hyökkäyssodan myötä.

Talouskuria voikin kutsua politiikan zombi-ideaksi. Se palaa politiikan päänäyttämölle yhä uudelleen, vaikka sen oletettiin jo kuolleen. Ei ole väliä sillä, että talouskuri ajoi 2010-luvun Euroopan sitkeään taantumaan. Ei ole väliä sillä, että talouskuri ruokki maanosan sosiaalista eriarvoistumista ja poliittista polarisaatiota. Ei ole väliä sillä, että talouskuri sitoi Euroopan abstrakteihin kasvu- ja säästötavoitteisiin sen sijaan, että politiikan päätavoitteeksi olisi asetettu määrätietoinen kestävyystoimien toteuttaminen. Eikä ole väliä sillä, että talouskurilla ei edes saavutettu sen nimissä luvattuja tärkeimpiä tavoitetta eli talouden kasvua tai julkisen velkasuhteen taittamista.

Zombi-ideoille onkin ominaista, että lopulta niiden epäonnistumista aletaan käyttää itse idean jatkototeuttamisen perusteluna: se, että talouskurilla ei saatu aikaan kasvua, onkin itse asiassa osoitus siitä, että kuria ei ole toteutettu riittävästi. Siksi on jälleen leikattava ja säästettävä. Näin syntyvät politiikan elävät kuolleet, ideat, jotka esitellään kerta toisensa jälkeen välttämättömyyksinä ja vailla vaihtoehtoja.

Tämä vaihtoehdottomuuden politiikka tiivistyy myös nykyisen Suomen hallituksen linjassa. Sen toteuttama talouskuri on kaventanut talouspoliittisen keskustelun säästämiseksi ja leikkaamiseksi. On kuitenkin tärkeää huomauttaa, että erityisesti radikaalioikeistolaisen perussuomalaisen puolueen nousu hallitusvastuuseen ja valtionvarainministeripuolueeksi on tuonut nimenomaan talouspolitiikkaan aikaisemmin suomalaisen politiikan marginaalissa pysytelleen ideologisen ulottuvuuden. Sitä voisi nimittää autoritääriseksi populismiksi, lainataksemme tunnetun kulttuurintutkija Stuart Hallin 1970-luvun lopun Iso-Britannian thatcherilaiselle vallankumoukselle antamaa määritelmää. Siinä ihmiset jaetaan niihin, jotka ansaitsevat yhteiskunnan tunnustuksen, ja niihin, jotka sitä eivät ansaitse.

Juuri tässä on radikaalioikeiston useissa Euroopan maissa – ei siis pelkästään Suomessa – parhaillaan politiikkaan tuoma uusi ulottuvuus: maahanmuuttajien lisäksi ei-ansaiseviin kuuluvat nyt myös köyhät, työttömät, yksinhuoltajat, osa-aikatyötä tekevät, opiskelijat ja niin edelleen. Nykyisen hallituksen viesti näyttääkin kuuluvan, että rapautuvassa hyvinvointivaltiossa jokaisen kuuluu tulla toimeen omillaan. Tämä ideologinen ulottuvuus yhdistettynä muun muassa konsensuaalisen työmarkkinapolitiikan hylkäämiseen, tulee nähdäksemme tulkita historiallisena irtiottona Suomessa toisen maailmansodan jälkeen rakennetusta hyvinvointivaltioperinteestä.

Artikkelissa hahmottelemamme ekologisen jälleenrakennuksen ja siirtymäpolitiikan näkökulmasta nykyisen hallituksen politiikka näyttääkin monella tapaa ongelmalliselta. Yhtäältä sen toteuttamat leikkaukset rapauttavat hyvinvointivaltion perustoja ja heikentävät siten yhteiskunnan resilienssiä, jota kaivattaisiin vaativassa kestävyyssiirtymässä ehkä enemmän kuin koskaan. Toisaalta talouskuri kiinnittää politiikan huomion säästötoimenpiteisiin, eikä talouspolitiikka kiinnity juuri lainkaan konkreettiseen yhteiskunnan materiaaliseen uudistamiseen. Kolmanneksi hallitus on ottanut ympäristöpolitiikkansa ohjenuoraksi “piippujen tulppaamisen”, mikä siirtää kestävyyssiirtymän toteuttamisen painopisteen nykyisyydestä riskialttiiseen tulevaisuuteen.

Paradoksaalisesti nykyinen hallitus ei oikeastaan peräänkuuluta edes talouden kasvua, saati talouden laadullista kehittämistä, eli jotakin todella tavoittelemisen arvoista, vaan keskittyy käytännössä vain yhden haitalliseksi koetun asian eli julkisen velan vähentämiseen (missä, kuten jo totesimme, ei ole historiallisesti talouskuriopilla onnistuttu). Näistä syistä suomalainen talouspolitiikka on parhaillaan visiotonta, ja vaarana on, että ympäristökriisien hillinnän ja yhteiskunnan tulevaisuuden menestymisen kannalta välttämättömät ekologiset uudistukset jäävät tekemättä.