”Metsäkato on merkityskato’’ – Karoliina Lummaan puheenvuoro metsän toimijuudesta 

”Metsien alkuperäiset ei-inhimilliset merkkienluojat ja merkkienkäyttäjät ovat tehneet polkuja, lauluja, suojia, suhteita ja verkostoja keskenään paljon ennen ihmisiä. Juuri tähän lajienväliseen ja ihmistä vanhempaan metsän merkitystentäyteiseen toimijuuteen perustan väitteeni siitä, että metsäkato on merkityskato.”

– Karoliina Lummaa 

Mitä kaikkea katoaa, kun metsät katoavat tai yksipuolistuvat? Millaisia vaikutuksia metsäkadolla on ihmisten kokemusmaailmaan, mielikuvitukseen, palautumiseen, yhteiskuntiin ja tapoihin ymmärtää metsää sekä sitä kautta itseämme?   

BIOS-tukimusyksikön tutkija Karoliina Lummaan mukaan metsää ei voi nähdä vain inspiraation lähteenä tai raaka-ainevarantona. Puheenvuorossaan Metsän puolella -verkoston vuotuisessa foorumissa Lummaa tarkasteli metsää posthumanistisesta näkökulmasta elävänä, toimivana ja merkityksiä tuottavana kokonaisuutena. 

Metsän puolella -foorumi kokoaa vuosittain yhteen Koneen Säätiön Metsän puolella -aloitteen apurahansaajia, yhteistyökumppaneita ja sidosryhmiä ajankohtaisten metsäteemojen äärelle. Vuoden 2026 Metsän täydeltä toimijoita -foorumin teemana oli toimijuus. 

Karoliinan koko puhe on luettavissa alta. 

Metsän toimijuus 

Kiitos järjestäjille, esiintyjille ja kuulijoille tästä päivästä. Uskon, että olemme kaikki oppineet paljon uutta meistä ja metsistä. Itselleni on jäänyt mieleen esimerkiksi kysymyksiä metsäasiantuntijuudesta, metsänomistajuudesta ja erityisesti alkuperäiskansojen oikeuksista. Kuvat plantaaseista ja ajatus kuusikoiden katoamisesta kammottivat. Onneksi saimme kuulla myös metsävesien alaisia ääniä. 

Meillä on tämän päivän ajan ollut mielissämme varmasti myös metsiä – muistoihin ja kokemuksiin perustuvia mielikuvallisia metsäpaikkoja sekä työhömme ja harrastuksiimme perustuvia käsityksiä ja näkemyksiä siitä, mitä metsät ovat. Ajattelen, että meillä kaikilla on omansalaisia mielikuvallisia ja käsitteellisiä metsiä pystyssä mielissämme, ja jokainen metsäkeskustelu nostattaa ja peittää osia noista mielen metsistä. 

Koska emme ole juuri nyt kehollisesti konkreettisessa metsässä, pyydän teitä asettautumaan hetkeksi johonkin metsään mielessänne – muistettuun tai kuviteltuun paikkaan, jossa on maata, ehkä sammalta, joitakin puita, kenties vanhojen katkenneiden puunoksien keppihelvetti tai nuorten kuusten seittinen ja pehmeä vehreä oksisto. Ehkä heinäpohjainen koivikko. Voi olla, että mieltenne silmissä vilisee useita erilaisia metsiä.  

Jokainen näistä mielten metsistä perustuu johonkin todelliseen metsään. Ja ilmiö on sekä yksilöllinen että yhteisöllinen, viime kädessä kokonaisia sivilisaatioita koskeva. Metsät edeltävät aina käsityksiämme metsistä, olivatpa ne tieteeseen, taiteeseen tai laajemmin kulttuuriin perustuvia. Tieteellinen sammallajien taksonomia, pohjantikoista kirjoitettu runous, metsäyhtiöiden mainoksissa komeilevat puupinot – kaikki tämä nousee metsistä ja perustuu metsiin.  

Metsiä koskeva perustuu metsiin. Tämän sanominen kuulostaa banaalilta, itsestäänselvyydeltä. Tietenkään metsäaiheista taidetta ja metsätiedettä ei ole olemassa ilman metsää. Mutta ajattelemmeko asiaa loppuun asti? Tajuammeko, että metsäkato nakertaa elämäntapoja, elinkeinoja, kuvastoa ja kertomuksia, yksilöiden ja yhteisöjen uudistumisen ja palautumisen paikkoja? Ymmärrämmekö, että metsäluonnon yksipuolistuminen ja tasalaatuistuminen typistää metsää koskevaa ajatteluamme, kokemusmaailmaamme, mielikuvitustamme ja käsitteellisiä kykyjämme? Lopulta metsäluonnon yksipuolistuminen yksipuolistaa itseymmärrystämme. 

Metsäkeskusteluissa viitataan usein metsien palautumiseen ja uudistumiseen: puut kasvavat aina takaisin, sanotaan. Mutta kasvavatko ne? Ja jos puut kasvavatkin, kasvavatko metsät eloisina ja elollisina yhteisöinä ja ympäristöinä? Tasaisten luonnonolosuhteiden ajanjakso on tullut planeetallamme päätökseen, eikä käsitys luonnosta runsaudensarvena enää päde, jos on koskaan totta ollutkaan. Kasvun ja elämän olosuhteet muuttuvat nopeasti, liiankin nopeasti monille metsälajeille. Kun metsän elämää korjataan käyttöön kunttaa myöten, me emme tarkalleen tiedä mitä, koska ja kuinka pitkäksi ajaksi kasvaa tilalle. Emme tiedä ehkä edes nyt, mutta emme ainakaan tulevaisuudessa. 

Metsäluonto ei ole runsaudensarvi, eikä se myöskään ole passiivista ainetta ja prosesseja, joka odottaa ihmistä nimeämään, tulkitsemaan ja merkityksellistämään. Kuten Tere Vadén on Kaksijalkainen ympäristövallankumous -teoksessaan kirjoittanut, metsän merkityssuhteet ovat alkuperäisiä, ennen ihmisiä syntyneitä. Metsien alkuperäiset ei-inhimilliset merkkienluojat ja merkkienkäyttäjät ovat tehneet polkuja, lauluja, suojia, suhteita ja verkostoja keskenään paljon ennen ihmisiä. Metsissä muotoutuneet tai muualta uusiin metsiin asettuneet ihmisryhmät ovat luoneet kulttuurinsa näiden vanhempien merkkien ja merkitysten varassa. Alkuperäiskansojen tietoon on tallentunut tästä paljon, länsimaiseen tieteeseen tuskin nimeksi. 

Juuri tähän lajienväliseen ja ihmistä vanhempaan metsän merkitystentäyteiseen toimijuuteen perustan väitteeni siitä, että metsäkato on merkityskato. Metsää ei voi pitää pelkkänä inspiraation lähteenä tai puutavaran hankintapaikkana, koska metsä on toimiva, loputtoman monimutkainen kokonaisuus ja prosessi. Se on elävää maata, elävää vettä, eläviä olentoja ja eläviä suhteita. Metsä on myös lahoamista, mätänemistä ja kuolemaa sekä olemista ja tapahtumista jossain elämän ja kuoleman välissä tai tuolla puolen. Ihminen on vieläkin vasta opettelemassa, miten sanoittaa ja tietää tätä alkuperäistä toimijuutta.  

Karoliina Lummaa
BIOS-tutkimusyksikkö