Väärinkäytökset apurahahankkeissa ovat harvinaisia, mutta silloin kun niitä tapahtuu, epäasialliseen toimintaan pitäisi olla mahdollisuus ja keinot puuttua. Luottamusta ei ole syytä menettää, mutta uusia keinoja varmasti tarvitaan, kirjoittaa Koneen Säätiön johtaja Anna Talasniemi.

”Taiteen nimissä on totuttu suvaitsemaan erilaisia toimintatapoja. Raja on kuitenkin vedettävä sellaiseen toimintaan, joka vahingoittaa toisia ihmisiä. Näitä tapauksia on paljastunut viime vuosina aivan liian monia sekä työnantajina toimivissa organisaatioissa että alan oppilaitoksissa. Jos toiminta herättää epäilyn epäasiallisista ja jopa lainvastaisista toimintatavoista, asiaan on uskallettava puuttua – myös rahoittajan taholta.” Näin kirjoittaa Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry joulun alla esittämässään tärkeässä vaatimuksessa.

Olemme viime aikoina myös Koneen Säätiössä miettineet, miten voisimme rahoittajana toimia paremmin erilaisten väärinkäytösten estämiseksi. TAKU:n vaatimuksessa viitataan organisaatioihin, mutta on itsestään selvää, ettei myöskään vapaamuotoisesti työskentelevissä tieteen ja taiteen ryhmissä saa vahingoittaa toista. Mitkä ovat rahoittajan keinot puuttua epäasialliseen toimintaan?

Ensimmäiseksi on kuitenkin mietittävä, miten saamme tietää epäasiallisesta toiminnasta. Kannustamme kaikkia apurajansaajia olemaan rohkeasti meihin yhteydessä, jos hankkeessa herää kysymyksiä mahdollisesti eettisesti kestämättömästä toiminnasta. On kuitenkin ymmärrettävää, että joskus voi tuntua vaikealta kertoa meille vaikeista asioista. Olisiko ratkaisuna kanava, jota kautta rahoittajaan voisi olla yhteydessä myös anonyymisti? Vaikka tällainen kanava saattaisi toimia myös mustamaalaamisen väylänä, tuntuisi tärkeältä mahdollistaa matalan kynnyksen yhteydenotto.

Vieläkin tärkeämpää on tietenkin olla vaikuttamassa siihen, että epäasiallista toimintaa ei tapahtuisi olleenkaan. Jos palaamme organisaatioiden toimintaan, mistä TAKU kirjoittaa, voidaan miettiä syitä, miksi epäasiallista toimintaa taiteen ja kulttuurin organisaatioissa on. Yhdeksi syyksi nostetaan usein niukkuus: monet organisaatiot toimivat pienillä rahallisilla resursseilla eikä esimerkiksi johtajan ja muiden työntekijöiden kouluttamiseen sen vuoksi ole mahdollista panostaa. Tässä on varmasti aihe, jota voisimme rahoittajana miettiä. Millaista osaamisen vahvistamista voisimme olla mahdollistamassa suuntaamalla rahoitusta tai muuta tukea myös taide- ja kulttuuriorganisaatioiden johtamisen osaamisen kasvattamiseen?

Teatteriohjaaja ja Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto Temen puheenjohtaja Atro Kahiluoto otti joulukuisessa kirjoituksessaan esiin tärkeän asian. Pienissä, usein yhdistysmuotoisissa organisaatioissa työnantajavelvoitteesta vastaa yhdistyksen hallitus ja esihenkilönä toimii useimmiten hallituksen puheenjohtaja.

Kahiluoto kirjoittaa: ”Jos sekä taiteellinen johtaja (tai toiminnanjohtaja) ja hallituksen puheenjohtaja ovat sama henkilö, menevät roolit ja vastuut sekaisin. Taiteellisen johtajan kanssa tai hänen alaisuudessaan työskentelevillä ei ole tahoa, johon ottaa yhteyttä, jos kokevat tulleensa johtajan väärin kohtelemiksi. Eikä johtajallakaan ole esimiestä, jolta saada tukea tai opastusta.”

Kahiluodon ehdotus yhdistysmuotoisen organisaation toimivan työpaikkarakenteen minimivaatimukseksi on, että nämä tehtävät eivät ole samalla henkilöllä.

”Se on myös asia, jonka rahoittaja voi halutessaan todeta yhdistyksen virallisista papereista, ja joka siten voisi toimia myös ehtona avustuksen myöntämiselle”, hän kirjoittaa. Tämä on minusta hyvä ehdotus tai ainakin yksi asia, johon rahoittajana voisimme kiinnittää huomiota.

Kahiluoto pohtii artikkelissaan rahoittajan mahdollisuuksia puuttua pienissä organisaatioissa tapahtuviin väärinkäytöksiin. Huhut eivät voi olla riittävä syy olla vaikkapa rahoittamatta jatkossa jotakin organisaatiota tai periä rahaa takaisin. Kun yhdistämme tähän sen, että apurahapäätöksiä ei yleensä perustella, voisi tuloksena olla Kahiluodon sanoin kafkamainen ilmapiiri.

”Jos rahoittajat vastuutetaan rahoitettavan tahon väärinkäytöksistä, olisi niiden vaikea olla reagoimatta niiden tietoon saatettuihin epämääräisiinkin huhuihin epäasiallisesta käytöksestä. Hakija ei kuitenkaan saisi koskaan tietää kielteisten päätösten todellista syytä, eikä hänellä olisi mitään keinoa eikä foorumia vastata epäilyihin. Tällaista kafkalaista ilmapiiriä tuskin kukaan toivoo.” Ei varmastikaan toivo, mutta väärinkäytöksiin täytyy olla mahdollisuus ja keinot puuttua.

Tätä kirjoittaessani otsikoissa ovat lasten ja nuorten muodostelmaluistelussa esiin tulleet väärinkäytökset. Tuntematta lasten ja nuorten liikuntamaailmaa kovinkaan hyvin, näyttää siltä, että vaikka prosessi on ollut varmasti monen asianosaisen osalta hidas, on urheilun piirissä selvästi olemassa tapa toimia. Suomen urheilun eettinen keskus SUEK käynnisti epäasiallista toimintaa koskevan tutkimuksen, kun luistelijat olivat kertoneet kokemuksistaan Et ole yksin -palvelussa.

Millään ihmiselämän saralla tuskin ollaan immuuneja väärinkäytöksille. Koneen Säätiö tukee taiteen lisäksi tutkimusta, ja sitä taas useimmiten tehdään pienten organisaatioiden sijaan yliopistoissa ja muissa tutkimusorganisaatioissa, joissa on isomman organisaation toimivat rakenteet väärinkäytöstilanteisiin puuttumiseen. Osaan tapauksista voidaan soveltaa hyvän tieteellisen tavan ohjeita toimintatapoineen.

Yksi hyödyllinen tapa toimia voisi olla, että rahoittajana kirjaisimme selvät periaatteet rahoittamiemme hankkeiden toiminnalle. Esimerkiksi Helsingin kaupunki on hiljattain julkaissut kaupungin työntekijöitä ja koskevat eettiset periaatteet, joita kaupunki edellyttää myös sidosryhmänsä kunnioittamaan.

Apurahojen myöntäminen perustuu mitä suurimmissa määrin luottamukseen: päätökset tehdään hakijoiden itsensä hakemuksessa antaman tiedon pohjalta. Joskus harvoin joku mätämuna joukkoon sattuu, mutta etenkin isojen säätiöiden rahoituksen kokonaisuudessa mätämunien määrää on pidetty niin pienenä, että resurssien suurisuuntaista lisäämistä ennakkotarkastuksiin tai valvontaan ei ole pidetty järkevänä.

Ongelmalliseksi tämän väärinkäytöstilanteissa tekee se, että hanketta seurataan lähes yksinomaan rahoittavan hankkeen itse toimittamiin tietoihin perustuen. Olisikin syytä miettiä, mitkä ovat tapoja säilyttää hyvin toimiva luottamukseen perustuva järjestelmä ja samalla ottaa uusia keinoja käyttöön väärinkäytösten estämiseksi ja paremman apurahatyön edistämiseksi. Tästä kuulemme mieluusti myös taiteen ja tieteen kentällä toimivien ajatuksia.