Itsemurhakuusikoita ja nolla-alueita. Puhetta metsistä 1940–1970-lukujen metsäteollisuuselokuvissa

Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä Suomessa tehtiin useita metsien käytön tehostamiseen kehottavia dokumentaarisia elokuvia. Monet niistä ovat metsäalan tilaustöitä, joten ei ole ihme, että niissä kuuluu metsäteollisuuden ääni.

Monien 1940–1970-luvuilla valmistuneiden metsäteollisuuselokuvien valistukselliset metsädiskurssit särähtävät ympäristötietoisen katsojan korviin. Metsätalouden menetelmiä, tehostamistoimenpiteitä ja metsien kansantaloudellista merkitystä tuodaan ponnekkaasti esiin. Osa elokuvista sai todennäköisesti ison yleisön pitkien elokuvien alkukuvina eli ns. veronalennuselokuvina, osa jäi alan toimijoiden, kuten Keskusmetsäseura Tapion levitettäväksi.

Sodan jälkeen metsistä jouduttiin ottamaan mahdollisimman paljon irti. Metsien rooli kansakunnan jaloille saamisessa oli ratkaiseva, sillä 300 miljoonan dollarin sotakorvauksista yksi kolmasosa piti maksaa puutuotteina (Juntti 2019, 37).

”Jokainen laiska aari on pantava täyteen tuottoon”, opastaa dokufiktio Metsät tuottokuntoon (1945) metsänomistajia täyttämään hakkuuvelvoitteet. Epäileväiset metsänomistajat oppivat, että vajaatuottoiset metsät on pistettävä kuntoon, vaikka paljaaksi hakkaamalla, sillä kuten metsänhoitaja toteaa: ”Ei navetoissakaan elätetä mahoja lehmiä”. Metsätyöt olivat kaikkien asia, kuten myös elokuva Koko kansan asia(1949) painottaa. Tehostaminen kuitenkin kiihtyi äärimmilleen sen jälkeen, kun sotakorvaukset oli jo maksettu (Parpola 2014, 23–28).

Tehostuva metsätalous suuntaa katseensa Lappiin

Metsätalouden Lapissa kohtaamia haasteita käsittelevä Lapin metsien mahdollisuudet (1956) mainitsee miljoonien hehtaarien kokoiset, ”pahamaineiset nolla-alueet”, jotka sijaitsevat niin syrjässä, ettei sieltä kannata kuljettaa puuta tehtaille. Kuitenkin ”Lapin metsät haluaisivat luovuttaa miljoonin kuutioin myös paperipuuta ja polttopuuta, koska sen kokoinen puu on metsien kehityksen jarruna”. Elokuvassa surkutellaan luonnonvarojen hukkaan valumista, pystyyn kuolevia aihkimänniköitä ja naavoittuvia kuusia. Metsän raunioiden, luurankokuusien ja sammalkuntan keskellä omaa itsemurhaansa valmistelevat kuusikot on toimitettava teollisuuden piiriin, ja tämän ymmärtää jopa vanhojen kuusimetsien asukki: ”Lahoja yli-ikäisiä kuusikoita ei kannata pitää. Ne on hakattava. Näin neuvoo puun oksalta kuukkelikin, Lapin hakkuumiehen uskollinen seuralainen.” Metsät siis suorastaan janosivat päästä teollisuuden raaka-aineeksi.

Jalostuksen hyötyjä metsänkasvatukseen esittelevä Jalostus – tie parempiin metsiin (1956) näkee yksilajiset puuviljelmät tulevaisuuden ihanteena: ”Metsämme, nuo laajat puupeltomme ovat vielä usein luonnonniittyjen tapaisia.” Tehokkaampaan metsänviljelyyn velvoittaa Lakeuden metsäsarka (1960), jonka mukaan Etelä-Pohjanmaan metsät ”lojuvat laiskoina” tai ovat harsinnalla (poimintahakkuulla) pilattuja. Kaksi kolmasosaa alueen metsistä pitäisi saada tuottamaan enemmän puuta ja tämä työ lankeaa maatilojen metsänomistajille.

Tehostamisen vaatimuksia

Metsäteollisuus oli voimakkaimmillaan 1965–1975, jolloin metsien käsittelyä ohjasivat muun muassa Metsäteollisuuden kehittämis- ja rahoitusohjelmat (MERA) (Keto-Tokoi 2010, 237). Aikakauden valistuselokuvien nimet antavat osviittaa keinoista, joilla metsien tuottavuutta pyrittiin kiihdyttämään: Turvemaat tuottaviksi (1967), Metsän lääkkeet (1969), Tutkien parempaan metsään (1972). Ensimmäisessä todetaan, että kaikki on valjastettava palvelemaan ihmistä ja suokin on saatava tuottamaan. Toinen esittelee erilaisia myrkkyjä ja kolmas tutkimusta teknisesti parempien, ”ihmiselle hyvien” metsien aikaansaamiseksi.

Ojitusvimma valtasi Suomen 1960- ja 70-luvuilla (Enbuske & Ruuskanen 2021, 185–186). Teollistuva Lappi(1965) esittelee koneellista ojitusta todeten, että Lapissa on vielä ”kahlitsematonta voimaa, jota tarvitaan kipeästi eikä vähiten puunjalostusteollisuuteen, jonka tehtäväksi jää muuttaa ja jalostaa erämaiden raaka-ainevarastot sahatavaraksi ja paperiksi”. Ojituksella huonotuottoisista alueista uskotaan saatavan metsiä, joissa kasvaa ”salskea puusto”.

Elokuvan Metsä palkitsee auttajansa (1965) kertoja tähdentää, että metsiä pitää auttaa kasvamaan enemmän ja ennustaa, että ”aika, jolloin suomaiden viljelyyn päästään täydellä teholla on lähellä”. Kansallis-Osake-Pankin ja Keskusmetsäseura Tapion järjestämällä suometsäkilpailulla innostetaan kansalaisia suomaiden metsitykseen. Nykytutkimuksen mukaan tehostustarpeen taustalla oli metsien uudistamisen jääminen kiihdytettyjen hakkuiden jalkoihin (Parpola 2014, 162–163).

Aikakauden metsäteollisuuselokuvissa Suomella vakuutetaan olevan tietoa ja taitoa hoitaa metsiään hyvin ja metsävarojen uskotaan riittävän. Optimismissa on kuitenkin säröjä, sillä metsiltä halutaan aina vain enemmän satoa. Haasteina nähdään epäsuhtaiset tai liian hitaasti kasvavat puut. Metsätalouden luonnolle aiheuttamista ongelmista, metsästä ekosysteeminä tai metsän ei-kaupallisista arvoista ei näissä elokuvissa vielä puhuta.

Lähteet

Enbuske, Matti & Ruuskanen, Esa (2021) Metsien ja soiden rikkaus ja raivaus. Teoksessa Ruuskanen, Esa; Paula Schönach & Kari Väyrynen (toim.) Suomen ympäristöhistoria 1700-luvulta nykyaikaan. Tampere: Vastapaino, 151–200.

Juntti, Pekka (2019) Käännetty maa. Teoksessa Jokiranta, Anssi, Pekka Juntti, Anna Ruohonen & Jenni Räinä (toim.) Metsä meidän jälkeemme. Helsinki: Like, 35–55.

Keto-Tokoi, Petri (2010) Suojella vai hakata? Teoksessa Keto-Tokoi, Petri ja Timo Kuuluvainen, Suomalainen aarniometsä. Maahenki, 225–261.

Parpola, Antti (2014) ”Uinuvat metsävaramme käytön piiriin” Valtionmetsien käytön suuri murros 1939–1970. Helsinki: Helsingin yliopisto. (Väitöskirja)