Tutkijan parahdus: nuorisotyöstä leikkaaminen nyt on virhe

Nuoret tarvitsevat aikuisilta pitkäjänteistä kohtaamista ja kuuntelua. Pakolaistaustaiset nuoret eivät saa tätä riittävästi. He joutuvat pärjäämään yksin vaikeissa tilanteissa ja kipeiden kokemusten kanssa, ja moni tuntee syvää ulkopuolisuutta. Tällä on vakavia yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia seurauksia. Tilanne voitaisiin vielä korjata, mutta sen sijaan nuorisotyöstä leikataan voimallisesti.

”Mä en yleensä puhu näistä asioista kellekään”, Lui sanoo. ”Ei ketään kiinnosta, ei myöskään opettajia tai sosiaalityöntekijöitä.” Nyt Lui on puhunut. Olen istunut nuorukaisen seurassa yli kaksi tuntia. Hän on kertonut miltä tuntuu, kun uusi luokkakaveri kuulee hänen olevan Afganistanista ja reaktiosta huomaa, että silloin tämä näkee Luin toisin, ennakkoluulojensa läpi. ”Kerran mä sanoin, että mun repussa on pommi! Mun vieressä istunut tyttö tuijotti mun reppua silmät ihan tälleen!” Hän on kertonut hädästä ja tuskasta, jota tuntee synnyinmaansa tilanteesta, uskonnon vääränlaisesta asemasta siellä, köyhyydestä. ”Näistä asioista pitää puhua! Jos ei niistä puhuta, kaikki jää vaan niin.” Mutta ketään ei kiinnosta, tai kukaan ei ehdi kuunnella. En minäkään aina ehtinyt silloin, kun tein erityisnuorisotyötä. Nuoria oli niin paljon.

Leikkauslista

Kunnat. Opetus- ja kulttuuriministeriö. Poliisi. Ja STEA-rahoitus. Nuorisotyötä kuristetaan kaikista suunnista. Istun listan äärellä mykistyneenä. Jos Lui jäi vaille aikuisten tukea aiemmin, mitä tapahtuu näiden leikkausten jälkeen?

Kunnat ovat ahtaalla. Valtionosuuksia on supistettu^[1], kuntien rahoitusvastuu työttömyysetuuksista on kasvanut^[2] ja koulunuorisotyöhön suunnattu hankerahoitus on loppumassa. Kunnat joutuvat miettimään tarkkaan, mihin nuorisotyön muotoihin tässä tilanteessa voidaan panostaa, sanoo Kuntaliiton Elsa Mantere.^[3]

Opetus- ja kulttuuriministeriö puolestaan leikkaa nuorisotyön valtionavustuksia. Keväälle 2026 suunniteltiin 40 prosentin leikkausta OKM:n rahoittamien järjestöjen tukeen. Tätä ei onneksi toteutettu, mutta OKM on silti leikannut, muun muassa nuorisotyön osaamiskeskusten rahoitusta. Nuorisoala ry:n huoli on, että pitkällä aikavälillä tämä rapauttaa alan ammattilaisten osaamista, ja että leikkausten vaikutukset osuvat erityisesti marginalisoituihin nuorten ryhmiin. Kuten pakolaistaustaisiin nuoriin, joiden kanssa itse olen työskennellyt viimeiset 17 vuotta.

Poliisinkin toimintaa on leikattu ja suunnattu uudelleen, juuri sellaisin tavoin, jotka osuvat syrjäytymisuhan alla oleviin nuoriin. Helsingin poliisin ennalta estävän työn yksikkö ajettiin alas vuonna 2024. Yksikön työn ydintä oli työskennellä lähiöissä, lähellä perheitä, rakentaen luottamusta ja madaltaen kynnystä avun pyytämiseen. Alasajoa perusteltiin sillä, että rikollisuutta ja hälytystehtäviä on aiempaa enemmän, sanoo entinen ylikomisario Jari Taponen. Perustelu ei hänen mielestään päde; pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna käyrät ovat laskusuunnassa. Taposen näkemys on, että poliisin johto haluaa linjata ennaltaehkäisyn poliisin työn ulkopuolelle.^[4]

Tässä olisi tarpeeksi – ja sitten tulee se suurin ja radikaalein leikkaus. Erityisnuorisotyöstä huomattava osa on STEA-rahoituksella toimivien järjestöjen toteuttamaa. Ensi vuoden avustuksista leikataan 84 miljoonaa, noin kolmasosa vuonna 2026 myönnettyjen avustusten määrästä. Kyseessä on usean vuoden leikkausten jatkumo, joiden kokonaissumma on valtava. Vuonna 2024 avustuksia jaettiin 384 miljoonaa euroa, ensi vuonna 190 miljoonaa. Se on alle puolet alkuperäisestä tasosta. Henkilötyövuosien on samoin arvioitu puolittuvan vuoden 2024 tasoon verrattuna.^[5] Kaikki tästä ei kohdistu nuorisotyöhön, mutta vaikutus siihen on yhtä kaikki mittava. Eräässä erityisnuorisotyötä pakolaistaustaisten nuorten kanssa tekevässä järjestössä tämä tarkoittaa sitä, että henkilökunnasta joudutaan irtisanomaan 80 prosenttia

Kuka kohtaa nuoret?

Leikkausten lista tarkoittaa sitä, että nuoret jäävät entistä enemmän yksin. Tämä ei ole pieni asia. Pakolaistaustaisista nuorista tiedetään, että he ovat vailla riittävää ja pitkäjänteistä aikuisten tukea jo ennestään. Olen todennut tämän niin nuorisotyötä, väitöstutkimusta kuin tietokirjaa tehdessäni. Yksin Suomeen saapuneilla nuorilla ei ole edes vanhempiensa tukea, ja perheensä kanssa saapuneiden vanhemmat kamppailevat usein raskaiden toimeentuloon, kielen oppimiseen ja menneisyyden taakkaan liittyvien vaikeuksien kanssa.

Tietokirjassani Kenen katu, kenen koti? Pakolaistaustaiset nuoret miehet ja haastava arki kuvaan tapoja, joilla aikuisten tuen riittämättömyys nuorten arjessa näkyy. Nuoret ovat liian yksin opinnoissaan, mikä vaikuttaa heidän oppimistuloksiinsa ja uraansa. He ovat liian yksin kohtaamansa rasismin kanssa, sen kokemuksen kanssa, että heitä ei hyväksytä Suomeen, että heitä vihataan ja pelätään. Ja he ovat yksin tämän herättämien tunteiden kanssa: vihan, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen, surun ja pelon. He ovat liian yksin sen hädän kanssa, jota he tuntevat alkuperäisen kotimaansa tapahtumien takia ja sen huolen kanssa, jota he tuntevat vaikeiden olosuhteiden keskelle jääneiden sukulaistensa selviämisestä. He ovat liian yksin omien ja perheenjäsentensä oleskelulupiin liittyvien monimutkaisten byrokraattisten prosessien kanssa. He ovat liian yksin pohtiessaan maailmankuvaansa, paikkaansa ja juuriaan. He ovat liian yksin ammattilaisrikollisten houkutellessa heitä nopean rahan ja maineen avulla juoksupojikseen.

Samanlaisia havaintoja ovat tehneet myös muut tutkijat ja nuorten parissa työskentelevät ammattilaiset. Tilanne ei silti ole toivoton – vielä. Kirjassani osoitan, että juuri nyt on oikea aika toimia: Suomessa kielteinen kierre ehditään vielä pysäyttää ja kääntää myönteiseksi. Mutta se pitää tehdä nyt. Nuoret tarvitsevat välittäviä aikuisia nyt. He tarvitsevat esimerkiksi Sarkawt Rstemia, joka on kulkenut viimeiset kolme vuotta pääkaupunkiseudun katuja öisin kohtaamassa nuoria. Hän kirjoittaa, että on tavannut kaupungin yössä vain kerran aikuisia, jotka olivat vapaaehtoisina lähteneet etsimään nuoria ja näyttämään, että he välittävät. Muut nuoria kaduilla kohtaavat aikuiset olivat viranomaisia tai nuorisoalan ammattilaisia.^[6] Mutta jos ammattilaisiakaan ei pian enää ole, kuka kohtaa nuoret?

Nuorisotyöstä leikkaaminen tässä tilanteessa on virhe, jonka seuraukset vaikuttavat suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuteen merkittävästi. Tutkijana kysyn: Kasvatammeko nuoria, jotka tuntevat kuuluvansa tähän yhteiskuntaan, olevansa turvassa ja arvostettuja ja saavansa koulutusta, töitä ja ystäviä? Vai kasvatammeko nuoria, jotka tuntevat ulkopuolisuutta, vihaa ja katkeruutta, ja jotka yrittävät yksin pärjätä näiden tunteiden kanssa?

Lähteet:

^[1] Valkama, Vanessa. Taas uusi leikkaus valtionosuuksiin – Tampereen talousjohtaja miettii jo, mitä palveluita kunnat voivat enää järjestää. Yle 23.4.2026

^[2] Valkama, Vanessa. Näin paljon yksi työtön maksaa kunnalle vuodessa – kuntien lasku työttömyydestä räjähti käsiin. Yle 4.9.2026

^[3] Nyyssönen, Tarja. Rahapula pakottaa kuntia lopettamaan koulu­nuorisotyön – Varkaus ei silti suostu luopumaan omasta ”koulun auringosta”. Yle 22.8.2026

^[4] Taponen, Jari. Katujengien uhan korostaminen on poliittinen valinta. Helsingin Sanomat 23.3.2025, Hietalahti, Kaisa. Palkittu komisario jätti Helsingin poliisin arvojensa vuoksi: En olisi voinut ”katsoa itseäni peliin”. Helsingin Sanomat 11.3.2025

^[5] Numminen, Julius. Melkein puolet sote-järjestöistä saattaa lakata olemasta, 1 399 ihmisen työpaikka vaarassa. Helsingin Sanomat 28.8.2026
^[6] Rstem, Sarkawt ja Tuija Pallaste. Irakilainen isä yössä. Helsingin Sanomat 26.8.2026