Antoni Gaudí: kauneus ja keskeneräisyys

Essee käsittelee Blinded by Beauty -hybridiromaanin päähenkilöä, maailmankuulua arkkitehti Antoni Gaudía. Kun Gaudí syntyi, oli vaikea uskoa, että joku päivä hän olisi länsimaisen arkkitehtuurin tunnetuin nimi; siinä vaiheessa ei tiedetty edes sitä, jäisikö hän henkiin. Vastasyntynyt vietiin kiireesti hätäkasteeseen, ja kuin ihmeen kaupalla hän selvisi jopa tästä lisärasituksesta.

Myöhemmin Gaudín matka johti sellaisiin eurooppalaisen rakennustaiteen merkkiteoksiin kuin Casa Milá, Colonia Güellin krypta, Park Güell ja Sagrada Família -katedraali.

Vuonna 2026 Gaudín kuolemasta tulee kuluneeksi sata vuotta. Edelleen keskeneräisen katedraalin absurdin pitkä, nyt jo 144 vuotta kestänyt rakentamisprosessi on osa katedraalin mythosta. Vaikka Sagrada Famílian on tarkoitus valmistua lähivuosina, Barcelonan asukkaat tietävät, että se ei valmistuessaankaan tule enää valmiiksi.

Ei espanjalainen vaan katalonialainen

Moni tunnistaa Antoni Gaudín arkkitehtuurin omintakeisen muotokielen, vaikka ei tietäisi arkkitehdista muuta kuin nimen, jos sitäkään. Antoni Gaudí oli espanjalainen arkkitehti, tosin hän itse olisi saattanut närkästyä määritelmästä sillä hän koki olevansa ennen kaikkea katalonialainen. Tämän vuoksi hän ei suostunut puhumaan muuta kuin kataloniaa, ei edes silloin, kun hänen työmiehensä ymmärsivät vain espanjaa. Espanjan kuninkaallisen perheen jäsenen vierailu Sagrada Família -katedraalin työmaalla ei muuttanut tilannetta, ei myöskään joutuminen pidätetyksi katalonian puhumisen vuoksi.

Tulevaisuus on jo täällä

Gaudí vaikutti 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Olisi helppo sanoa, että hän eli poikkeuksellisia aikoja mutta lopultakin kaikki aikakaudet ovat sitä omalla tavallaan. Kyseinen ajankohta sijoittui vanhan ja sen modernin ajan vaihteeseen, jota edelleen elämme vain hieman erilaisine sisävesivessoineen ja autoineen. 1900-luvun alussa myös monet muut yhä käytössä olevat innovaatiot olivat yleistymässä. Autot jakoivat Barcelonan kadut edelleen hevoskärryjen kanssa. Kahden maailman rinnakkaiselo näkyi myös pukeutumisessa: jotkut käyttivät vielä korkeita silinterihattuja ja tummia pukuja, mutta muotitietoisimmat esittelivät jo punavalkoraidallisia pikkutakkeja ja olkihattuja, jotka ovat tuttuja 1920-luvulle sijoittuvista musikaaleista. Kaikkina aikoina vaikuttaa William Gibsonin, Neurovelho-romaanin kirjoittaneen kyberpunk-kirjailijan maksiimi: ”Tulevaisuus on jo täällä, se vain ei ole tasaisesti jaeltu.” Myös omana aikanamme tulevaisuus on jo täällä, kun vain tietäisi, mihin katsoa. Kuten olkihattujen tapauksessa, vastaus ei ole itsestäänselvä.

Gaudí oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa

Gaudín mielikuvituksellisia visioita on vaikea lyödä laudalta edes 2020-luvulla. Kyse ei ole tahdon puutteesta vaan rahoituksesta: kaikki aikakaudet eivät suosi taiteellis-arkkitehtonista kunnianhimoa jo siksi, että siihen ei ole varaa. 1800- ja 1900-luvun taitteen Kataloniassa arkkitehtuurin kukoistusta hedelmöitti vaurauden kasvu. Samaan aikaan voimakas kansallistunne innoitti Gaudín lisäksi myös muita katalonialaisia. Vastaava eetos näkyi muuallakin Euroopassa skandinaavisena kansallisromantiikkana ja muina art nouveaun ala- ja rinnakkaislajeina. Espanjalainen suuntaus tunnetaan nimellä modernismo. Teollistumisen ansiosta rikastunut, jopa äkkirikastunut ja sen vuoksi osin nousukaismainenkin porvaristo halusi modernismon hengessä tukea paikallisia tekijöitä. Sinänsä kannatettavalla ajatuksella on osin synkeät juurensa: monen rikkaudet käytiin tekemässä siirtomaissa. Huhutaan, että Gaudín rikkaimman mesenaatin kreivi Eusebin isä oli sekaantunut jopa orjakauppaan.

Porvariskoteja maailmanperintökohteina

Moni Gaudín rakennus on aikansa porvaristolle tarkoitettuja yksityiskoteja, syy, miksi turistit joskus hämmästelevät sitä, miten pieniä maailmanperintökohteet voivat olla. Kotien avulla asiakkaat esittelivät vaurauttaan ja pyrkivät nostamaan sosiaalista statustaan. Porvaristo, etenkään sen äkkirikastunein osa, ei aina omannut perittyä tai muutoin syvällisesti sisäistettyä taidemakua. Ehkä siksikin moni antoi Gaudílle vapaat kädet luottaen siihen, että maestro tietää nämä asiat heidän puolestaan. Tietyssä mielessä kuitenkin Gaudí jos kuka oli nousukas tai ainakin luokkanousija: hän oli kuparisepän poika, joka oli opiskellut arkkitehtuuria hiljattain valmistuneessa provinsiaalisessa oppilaitoksessa. Joku kyynisempi, kuten Picasso, joka tunnetusti inhosi Gaudía, olisi voinut sanoa, että siinäpä sokea talutti rampoja. Tutkijat tietävät sanoa, että nimenomaan taustansa vuoksi Gaudílla oli mahdollisuus murtautua perinteisestä muotokielestä ja luottaa lopulta vain omaan, vuosien myötä jatkuvasti kehittyneeseen kauneudentajuunsa. Lisäksi hän pystyi hyödyntämään sellaisia tekniikoita ja tekijöitä, joita hän perhetaustansa ansiosta tunsi. Kuparisepän poika ei koskaan lakannut arvostamasta käsityöläisiä.

Sukupuolten sotaa tilaajapariskunnissa

Luja usko Gaudín makuun koski usein vain tilaajapariskuntien miehiä. Vaimot eivät läheskään aina syttyneet Gaudín ideoille, mikä aiheutti jatkuvia riitoja esimerkiksi Batllón pariskunnassa. Jälkiviisauden valossa voidaan todeta, että miehet voittivat: luottamus Gaudín visioihin synnytti maailman mittakaavan taidetta, joka tuottaa miljardien matkailutulot Barcelonalle. Silti aviovaimotkaan eivät olleet väärässä. Arkkitehtuuri on siitä vaikea, ehkä jopa mahdoton taiteenlaji, että pelkkä taiteellinen vaikutelma ei riitä. Se ei luonnollisesti riittänyt Gaudílle itselleenkään, joka ei tyytynyt luomaan vain kauniita julkisivuja vaan kehitti myös rakennusten teknisesti toimivaa, eräänlaista insinöörikauneutta, kuten Casa Milán kivijulkisivun alla rakennusta tosiasiassa kannattelevan teräsrakenteen. Edes tällainen sisäinen kauneuskaan ei silti riitä; myös asuintilojen pitää toimia ja jopa kodikkuuden näkökulmasta. Silti hygge on aihe, jota ei edelleenkään tentitä arkkitehtiopinnoissa.

Koti sijoituksena ja riskisijoituksena

Aviovaimot, jotka joutuivat vastaamaan tulevien maailmanperintökohteiden tässä ja nyt -arjesta, joutuivat näkemään senkin, että rahalle ei aina tullut käytännöllisyyden näkökulmasta vastinetta. Mitä järkeä ylipäänsä on kalliissa investoinnissa, jonka hyöty lankeaa vasta tuleville sukupolville? Oikea vastaus riippuu näkökulmasta, mutta harva kuitenkaan haluaa itse olla se, joka maksaa kulut, jotta muu maailma voi myöhemmin hyötyä. On kiinnostavaa, miten valtavia taloudellisia riskejä noihin aikoihin suhteellisen tavalliset, vaikkakin huomattavan rikkaat yksityisperheet olivat valmiita ottamaan. Yleensä riskinotto kuuluu julkisten tai muutoin ammattimaisempien toimijoiden puolelle. Toisaalta samaa on nähty nykyäänkin esimerkiksi Grand Designs -realityssa. Osa riskinottokyvystä on epäilemättä aina ollut sitä, ettei olla tiedetty, miten vaativiin hankkeisiin oli ryhdytty.

Ei helpoin mahdollinen yhteistyökumppani

Vitsin mukaan Gaudílta kysyttiin kerran, mihin piano pitäisi laittaa huoneessa, jossa ei ollut ensimmäistäkään suoraa seinää. Gaudín vastaus oli, että asukkaiden olisi paras opetella soittamaan viulua. Vitsi voi olla keksitty, mutta Gaudílla oli todistetusti hankala luonne ja hän vähät välitti edes korkea-arvoisimpien asiakkaidensa näkemyksistä. Erään kuvauksen mukaan hänen itsepäisyytensä oli sitä luokkaa, että voidakseen muuttaa hänen mielensä hänet olisi ensin pitänyt kolkata hengiltä. Arkkitehdin jääräpäisyys voi huvittaa nyt, mutta todellisuudessa se on saattanut tehdä Gaudísta aidosti mahdottoman yhteistyökumppanin niin asiakkaille kuin työntekijöille. Luonne saattoi vaikuttaa myös siihen, että Gaudí saavutti vain yhden arkkitehtuuripalkinnon elämänsä aikana, seikka, joka tunnetusti suretti häntä. Toisaalta historia tuntee traagisempiakin avantgardisti-kohtaloita: toisin kuin esimerkiksi abstrakti taidemaalari Kandinsky, Gaudí ehti saavuttaa jo eläessään niin kansallista kuin kansainvälistä tunnustusta.

Räjähdysherkkä mutta huolehtivainen

Gaudí oli tietoinen räjähdysherkästä luonteestaan ja tunsi katumusta sen johdosta. Kuten kaikissa, myös hänessä oli muitakin puolia. Vähemmän mairittelevien piirteidensä lisäksi häntä on kuvattu hyväksi ystäväksi ja miellyttäväksi keskustelijaksi. Lisäksi hän piti hyvää huolta vanhasta isästään, ja kun Gaudín sisar kuoli, hän huolehti myös sisarentyttärestään Rositasta. Projektiensa johtajana hänen kerrotaan varmistaneen, että työntekijät saivat sellaista palkkaa, että sillä pystyi elättämään perheensä. Sosiaalinen omatunto saattoi olla osasyy siihen, miksi Gaudí ylitti toistuvasti projektiensa budjetit. Työvoimakustannukset olivat kuitenkin erittäin matalia noihin aikoihin. Todennäköisempiä syitä kustannusten nousuun olivat suunnitelmien ylenpalttinen kunnianhimoisuus, niiden muutteleminen vielä rakennusvaiheessakin ja kalliit rakennusmateriaalit.

Mieluummin työtä kuin puhetta työstä

Kaikista taiteenaloista rakennustaide joutuu olemaan eniten naimisissa käytännön kanssa. Myöhemmin funktionalisimi teki tästä pakkoavioliitosta ihanteen, mutta Gaudín ihanteet olivat vielä muualla. Tarkalleen missä ne olivat, ei ole aina helppo sanoa sillä Gaudí ei avannut estetiikkansa periaatteita esimerkiksi kirjoittamalla niistä. Hän oli ns. hands on -arkkitehti, joka keskittyi puhumisen sijaan tekemiseen. Gaudí ei aina tehnyt edes kovin yksityiskohtaisia piirustusluonnoksia. Sen sijaan hän suosi kolmiulotteisia fyysisiä malleja, jotka tehtiin usein valtavaan, yhden suhde yhteen -kokoon. Eräs Gaudín suosima erikoisuus olivat purjekankaasta ja lyijypainoista rakennetut mallit, jotka roikkuivat ylösalaisin Sagrada Famílian uumenissa sijaitsevan työtilan katosta. Näillä aavemaisilla malleilla Gaudí tutki rakennustensa painopisteitä ja kantavia rakenteita.

Hengenheimolainen kuvataiteen puolelta

Gaudí loi mielikuvituksellisia orgaanisia muotoja, joissa leikkisyys tuntui yhdistyvän johonkin syvälliseen ja alitajuiseen vastaavalla tavalla kuin osittain samoihin aikoihin vaikuttaneen Paul Kleen maalauksissa. Toiseen, enemmän kurinalaiseen estetiikkaan Gaudía ohjasi hänen katolinen uskonsa etenkin silloin, kun hänen töidensä tilaajat olivat kirkkoinstituutioita. Vanhemmiten Gaudín uskonnollisuus voimistui työssä koettujen pettymysten sekä läheisten ja ystävien kuolemien vuoksi. Paradoksaalisesti Gaudí oli ihmisenä konservatiivinen mutta taitelijana avantgardistinen. Picasso pilkkasi häntä hänen vanhakantaisen uskonnollisuutensa vuoksi. Toisaalta ei ole mahdotonta sekään, että jotakin osaa Picasson antipatioissa näytteli reviirinvarjelu, ehkäpä suoranainen kateus ilmeisen lahjakasta toista avantgardistia kohtaan.

Sagrada Família -katedraali oli kirjakauppiaan visio

Sagrada Família yhdistää sekä Gaudín vakavaa uskonnollisuutta että leikkisiä, orgaanisia muotoja. Vaikka Gaudí ei uskonut ehtivänsä nähdä rakennusta valmiina, hän olisi voinut hämmästyä kuullessaan, että se on kesken vielä 2020-luvullakin. Gaudí ei ollut katedraalin ensimmäinen arkkitehti; hänet palkattiin, kun alkuperäinen oli jättänyt projektin ajauduttuaan riitoihin hankkeen tilaajien kanssa. Katedraalin idea tuli eksentriseltä kirjakauppias Josep Maria Bocabellalta. Tarinan mukaan hän näki unessa sinisilmäisen arkkitehdin ja kun hän tapasi Gaudín, jolla pesunkestävästä katalonialaisuudestaan huolimatta oli siniset silmät, valinta uudeksi arkkitehdiksi oli selvä. Oikea syy saattoi olla proosallisempi: vastavalmistuneelle ei tarvinnut maksaa yhtä hyvin kuin etabloituneemmalle tekijälle. Gaudín valintaa edesauttoi sekin, että hänellä oli suosittelijoita, mikä korostaa nykytyöelämästäkin tuttua, monille masentavaa totuutta verkostoitumisen tärkeydestä. Gaudía kuvataan usein erakoksi, ja hän itsekin teki niin. Tosiasiassa hänellä oli runsas sosiaalinen verkosto ystävineen ja kollegoineen. Jo ala itsessään on sellainen, että aidon erakkoluonteen olisi mahdotonta toimia sillä. Toisin kuin maalaukset, rakennukset eivät valmistu yhden henkilön voimin.

Työ jatkui vaikka suunnitelmat tuhottiin

1930-luvulla katedraaliin hyökänneet vasemmistoradikaalit tuhosivat Gaudín jälkeensä jättämät pienoismallit ja suunnitelmat, mutta edes se ei estänyt hankkeen jatkamista. Monille tulee yllätyksenä, että vain yksi katedraalin julkisivuista on aitoa Gaudía, muut ovat enemmän tai vähemmän hänen työnsä jatkajien tulkintaa hänen estetiikastaan. Kriittisimpien mukaan katedraali on näkemysten sillisalaatti. 1950-luvulla kansainvälisten arkkitehtien ryhmä, mukanaan Suomen Saarinen, nousi toivomaan, ettei katedraalia rakennettaisi valmiiksi, koska se vain tuhoaisi Gaudín alkuperäisen kädenjäljen. Toive kaikui kuuroille korville ja lopultakin ymmärrettävästi. Hanke oli jo pitkällä, eikä kyseessä ollut arkkitehdin oma projekti vaan katolisen kirkon suurhanke, joka Barcelonan jatkuvasti laajennuttua sijaitsi keskeisellä paikalla kaupunkia. Miten se olisi voitu jättää kesken?

Peilauspinta, joka kerrostaa aikakausia

Katedraalin huojuvaa estetiikkaa sureva voi lohduttautua sillä, että kaikki jälkikäteen tehty toimii peilauspintana Gaudín taiteeseen. Kun Gaudín suunnittelemaa julkisivua vertaa muihin, hänen muotokielensä ainutlaatuista herkkyyttä ja emotionaalista latausta ei voi olla huomaamatta. Näitä ominaispiirteitä ei voi pitää itsestäänselvyytenä, johon jokainen sunnittelija pystyisi, jos vain saisi samat taloudelliset resurssit käyttöönsä. Näin ei selvästikään käynyt Sagrada Famíliassa, ei edes laserleikkureiden ja tietotekniikan aikakaudella. Toisaalta se, mikä estetiikan yhtenäisyydessä menetetään, aikakausien kerrostumisena ja tarinan laajenemisena saavutetaan.

Katedraali joka ei valmistu

Vuonna 2026 on Gaudín kuoleman 100-vuotismerkkivuosi. Sen kunniaksi myös Sagrada Família on lähivuosina valmistumassa yli 140 vuotta kestäneen rakentamisen jälkeen. Vaikka nostokurjet viimein poistuisivat, hanke ei silti valmistu, ainakaan sellaisena kuin sen oli tarkoitus. Gaudín alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluivat myös kirkkoa ympäröivä viheralue ja julkisivun portaikko. Kuten nykyajan barcelonalaiset tietävät internetissä kertoa, Francon aikakaudella payolat eli lahjukset vaihtoivat tiuhaan tahtiin käsiä. Sen johdosta grynderit pääsivät rakentamaan kerrostaloja liian lähelle Sagradaa Famíliaa, joten alueella ei ole enää tilaa alkuperäissuunnitelmalle. Ihmiset kokevat tilanteen tyrmistyttävänä, mutta ympäröiviä taloja ei voi enää purkaakaan.

Uravalinta muovaa persoonallisuutta

Arkkitehtuuri on naimisissa kaikkien todellisuuden kitkaisten osa-alueiden, kuten luonnonlakien, viranomaisten, rakennuslupien ja hankkeiden vastustajien kanssa. On lopultakin ihme, miten alalla saadaan mitään, etenkään mitään taiteellisesti vaikuttavaa aikaan. Jokainen rakennus, oli se hartiavoimin tehty omakotitalo tai kansallinen monumentti, on hengen voitto aineesta. Siinäkin mielessä Gaudín osin täysin kompromissittomat rakennukset ovat hämmästyttävä suoritus. Niitä ei olisi syntynyt ilman kaikkea sitä rahaa, joka virtasi aikakauden Espanjassa. Arkkitehdin räjähdysherkkä luonne saattoi johtua rakennusalan omasta, äärimmäisen sressaavasta luonteesta. Tämä johtaa yleisempään kysymykseen siitä, mikä lopulta on Gaudín tai ylipäänsä kenenkään aito luonne. Gaudín toinen, huolehtiva puoli mahdollistaa näkemyksen hänestä ihmisenä, josta tuli jotain muuta kuin hänen aurinkoisemmista puolistaan ja ilmeisen tasapainoisesta lapsuudestaan olisi voinut kuvitella. Hänen, samoin kuin monen nykytyöelämässä nääntyvän kohdalla voi ajatella, että jos vain uravalinta olisi ollut toinen, Gaudíkin olisi saattanut olla kokonaan toinen ihminen; hän olisi saattanut olla jopa onnellinen ihminen.

Sairaus elämänikäisenä kumppanina

Gaudín elämää ei helpottanut se, että hän kärsi reumatismista. Lapsena hän vietti pitkiä jaksoja sairaalassa. Väillä hänet vietiin aasilla kouluun, kun hän ei pystynyt kävelemään. Aikuisiällä hän pakotti itsensä päivittäin kävelylenkeille, harrastus, joka oli poikkeuksellinen hänen elinaikanaan. Ehkä liikunta piti hänet hengissä, vaikka terveemmät ja nuoremmat menehtyivät hänen ympäriltään. Gaudí menetti äitinsä ja kaikki neljä sisarustaan jo varhain. On tulkittu, että kuoleman jatkuva läsnäolo olisi inspiroinut hänet suunnittelemaan Casa Batllón julkisivuun pääkalloja ja sääriluita muistuttavia muotoja. Toisaalta muodoissa saattoi näkyä myös se, että reumatismi sai hänet päivittäin tietoiseksi hänen omasta sisärakenteestaan ja ehkä kyseinen sisärakenne sai insinööris-runollisen vastineensa myös Casa Milàn sisään upotetussa teräsrungossa. Toisaalta Casa Batllón makaabereissa elementeissä voi näkyä myös silkka poikamainen viehtymys jännittäviin tarinoihin. Välttämättä niihin ei ollut muuta syytä kuin silkka päähänpisto, mutta ihmismieli haluaa, että kaikella on oma vahva sisärakenteensa, toisin sanoen tarina ja mielellään hyvä sellainen.

Edelleen tekovaiheessa oleva Blinded by Beauty tarkastelee Antoni Gaudín elämää ja tuotantoa runouden, kuvitusten ja esseistiikan voimin. Gaudín lisäksi teos käsittelee tai ainakin sivuaa sellaisia aiheita kuin kauneuden olemus, julkinen taide, työelämä, stressin vaikutus sekä työn merkitys onnen ja elämänsisällön lähteenä rakkauden ja perhe-elämän sijaan. Teksteissä, kuvituksissa eikä tiedonhaussa ole käytetty tekoälyä.

Töitä verkossa:
”Big Morning in Rome”, rakkausruno englantilaisessa Acumen-runouslehdessä: https://acumen-poetry.co.uk/tytti-heikkinen/
”Winter’s Mouth”, visuaalisuutta ja proosarunoa yhdistävä hybridi kanadalaisessa Ex-Puritan-lehdessä: https://ex-puritan.ca/winters-mouth
”Lingual Things”, mm. suomen ja japanin kielen yhtäläisyyksiä käsittelevä essee yhdysvaltalaisessa Maryland Literary Review’ssa: https://www.marylandliteraryreview.com/lingual-things/

Katseluvinkki: Viihdyttävä ja samalla informatiivinen, useampiosainen keskustelusarja Gaudín arkkitehtuurista YouTuben About Buildings + Cities -kanavalla. Sarjan ensimmäinen osa Antoni Gaudí 1 – Bad at School: https://www.youtube.com/watch?v=nYygICpvASs