Eri reittejä: Luonto elvytti jo Karjalan muinaisia runonlaulajia – tutkijat kertovat, mitä voimme oppia Karjalasta nyt

Koneen Säätiön pitkien juttujen sarja Eri reittejä kutsuu sinut suuntaamaan valokeilasi tutkimukseen, josta et tiedä vielä mitään. Ensimmäiseksi toimittaja Mikko Pelttari opastaa retkelle Karjalan laulumaille. Sinne suomalaiset ovat aina katsoneet, kun ovat tarvinneet ymmärrystä luonnosta. Tutkijat Harri Alenius, Sonja Koski ja Tiina Seppä kertovat, mitä voimme oppia Karjalasta ja muista lajeista tänään. Miksi ihminen tarvitsee muita eläimiä ja kynsiensä alle multaa?

Rapsuta eläimiä ja möyri metsänpohjalla niin pysyt terveenä. Näin meitä opettaa kivenkova mikrobiologian nykytutkimus. Toisaalta jo Karjalan runonlaulajat ymmärsivät, että metsä auttaa moniin vaivoihin. Halki tieteenalojen on havahduttu siihen, että ihmisen aiemmin ylenkatsottu suhde naapurilajeihin onkin meille elintärkeä.

Teksti: Mikko Pelttari
Kuvat: Pauliina Mäkelä

Ammoin Karjalassa ihmiset puhuivat metsälle, kun huolet vaivasivat. Metsä ei moralisoinut eikä tuominnut kuten ihmiset, ja armottomuudessaankin luonto saattoi valita lempeyden. Kodittomat, osattomat, väärintehneet ja toivonsa heittäneet panivat toivonsa metsään, kun kylän piiri kuristi. Metsällä oli oma moraalinsa.

”Murhaajilta metsä saattoi evätä suojan, mutta aviottoman lapsen synnyttäneille ja muille hyljityille se soi”, sanoo suomalaista kansanrunoutta tutkinut perinteentutkija Tiina Seppä.

Korven kesyttömyys myös epäilytti monien runojen kertojaa. Jos eritoten nuori nainen viipyi vastoja taittamassa liian pitkään, häntä saatettiin syyttää kunniansa menettämisestä: ”Menes, portto, poikemmaksi / tulilautta, tuonnemmaksi! / Et ollut vejen kannannassa, / olit sulhosen etsossa”. Kalevalan Ainollekin käy kehnosti samoissa puuhissa.

”Nuoren naisen asema ei kyläyhteisöissä ollut helppo, ja on kiinnostavaa, kuinka metsäsuhdetta käsitellään toisin naisten laulamissa huolirunoissa”, Seppä pohtii.

Eräässä tällaisessa nuori neito pakenee metsään, joka ottaa kodittoman ja kylässä osattoman vastaan. Opittuaan lintujen kielen – ”aloin kukkua käkönä, sisovana sirkutella” – neito palaa, ja kylän vanhempi väki ihailee, kuinka tyttö ”on ollut opissa, Seissut sepän pajassa.” Metsä on suonut tietäjän taitoja.

”Näissä runoissa naiset laulavat metsän omakseen. Tuolloinkin metsään mentiin huolien kanssa ja palattiin elpyneinä”, Seppä sanoo.

Nykyihmistä ei yllätä, että metsässä elpyy. Monet suomalaiset viihtyvät metsäpoluilla, rantakallioilla ja tutuissa maisemissaan, kun he kaipaavat taukoa arjen huolista ja vastuista. Tutkimustieto tukee lähiluonnon uudelleenlöytynyttä arvostusta: metsässä kävely laskee verenpainetta ja stressihormonitasoja. Runonlaulajilla ei ollut aavistustakaan siitä, että havupuiden erittämät terpeenit vaikuttavat myönteisesti mielialaan.

 

Lajien väleissä

Runonlaulajat puhuttelivat järvien alleja, jyhkeitä kiviä, kontioita ja korpea itseään. Keskustelun kautta heille aukeni metsä, joka oli elävä ja omalakinen, sellainen jota ihminen ei määrää tai aina edes ymmärrä. Metsästysrunoissa saloja lepytellään, maanitellaan, joskus pyydetään hattu kädessä, toisinaan vokotellaan ja ”lähdetään lempimään metsän neittä”.

Kun tutkijat katsovat runonlaulajien alituista keskustelua ympäristönsä kanssa, he puhuvat lajienvälisestä kommunikaatiosta, ja muunlajisista, kun viitataan puihin tai sorsalintuihin. Lajienvälisyys kuulostaa akateemiselta muotisanalta ja ehkä vähän sellainen onkin. Uusien käsitteiden kautta aukeaa kuitenkin tuoreita näkökulmia. Aiemmin runonlaulajien ja metsän neuvonpitoa ei ole tulkittu lajienvälisenä kommunikaationa, johon metsä eläjineen ottaa osaa, kuten Tiina Seppä tekee.

Uusi tieto todellisuuden luonteesta onkin liudentanut rajoja eri lajien ja yksilöiden välillä. Tiedetään, että puut keskustelevat keskenään sienijuurten ja eteeristen yhdisteiden avulla ja toistaiseksi ihmiselle tuntemattomin kielin. Samoin muiden eläinten kuin ihmisten tiedollisista ja tunteellisista kyvyistä opitaan harppauksin. Paholaisrausku tunnistaa itsensä peilistä, kalat tuntevat kipua kuin kuka hyvänsä ja monilla linnuilla on taitoja, jotka aiemmin varattiin korkeintaan ihmisapinoille.

Kasvikommunikaation ja eläinten tietoisuuden myötä aukeava tieteellinen maailma on kovasti kuin animistisissa laulurunoissa, joissa metsä halutessaan soi, mutta ei tee itseään ja elämäänsä hevin ymmärrettäväksi.

Toisaalta lajien väliset suhteet tulevat näkyviksi ihmiskunnan toimien seurauksena. Ekologit ja ilmastotutkijat osoittavat, kuinka ilmasto lämpenee nopeammin kuin kenties koskaan, elonkirjo köyhtyy ja puskutraktorit siirtävät maata enemmän kuin kaikki luonnonilmiöt yhteensä. Länsimainen maailmankuva on kunnioittanut historiaa, edistystä ja järkeä, oman kohtalonsa muovaavaa ihmistä. Nyt on käynyt selväksi, että ihminen kykenee muuttamaan maailmaa enemmän kuin uskalsi toivoa, mutta on toisista lajeista ja luonnosta riippuvaisempi kuin halusi uskoa. Viime aikoina metsältä ei ole lauluin pyydetty, kun on haluttu ottaa.

Muun muassa näistä syistä lajirajoja kyseenalaistetaan ja koetellaan luonnontieteiden lisäksi myös ihmistieteissä. Puhutaan posthumanistisesta tutkimuksesta, kun ihmistieteen keinot ulotetaan ihmisestä itsestään rajankäyntiin eläinten, kasvien tai vaikkapa algoritmien kanssa. Nykytiedon valossa kansanlyriikka ja loitsut ansaitsevat tulla tulkituiksi lajienvälisyyden näkökulmasta — jo siksikin että esimoderni runous ottaa ei-inhimilliset olennot vastaan vertaisina. Runoissa kerrottiin asioita kiville tai korvelle itselleen, ja usein saatiin vastaus. Metsällä ja sen lajistolla on myös oma, ihmisestä riippumaton tahtonsa.

 

Suomalaisten erityinen luontosuhde

Kun Elias Lönnrot keräsi runoja Vienan sydänmailla, hän toivoi löytävänsä ”alkuperäistä” henkistä rikkautta. Kansallisuusaatteen kytiessä 1800-luvulla suomalaista omakuvaa rakennettiin rajamaiden lukutaidottomilta, köyhiltä mailta löytyvän luontosuhteen varaan. Moni laulumaiden myöhempi kävijä joutui pettymään kaskettuihin metsiin ja tuiki tavalliseen maalaiseloon.

”Luontosuhde luotiin tarpeeseen. Tuon ajan Vienan Karjalassa elämä oli toki köyhää ja saattoi näyttää alkukantaiselta, mutta kauppaa käytiin eikä alue ollut missään nimessä eristyksissä tai siinä mielessä alkuperäinen”, Seppä sanoo.

Tiina Seppää kiinnostaa suomalaisen luontosuhteen synty ja kehitys, vaikka nykysuomalaisen metsäkäsitykset eivät suoraan runonlaulajilta periydykään. Tosin kyllähän lönnrotit ja topeliukset kehittivät Karjalan saloilta ihanteen, esikuvallisen käsityksen, johon suomalaiset ovat sittemmin tavanneet luontosuhdettaan verrata. On sanottu, että myyttinen metsäsuhde haluttiin luoda suomalaisuuden ydinosaksi, koska on haluttu tehdä välttämättömyydestä hyve. Metsät ovat aina olleet elintärkeitä, onpa kansalaisten todellinen mielipide vuosien varrella ollut sitten kunnioittava, pelokas tai tyystin välineellinen.

Seppä kollegoineen ei etsi ”alkuperäistä” suhdetta metsiin ja eläimiin. Heidän näkökulmansa ja tulkintansa pyrkivät tarkastelemaan lajienvälisyyttä suullisessa perinteessä ja populaarikulttuurissa laajemmin. Sepän tähtäimessä on tuoda sukupolvien yli kulkeneet runot uusin tavoin likelle aikana, jolloin luonnontiede tekee meidät tietoiseksi paikastamme osana luontoa. Voisiko posthumanismi jopa saada kiinni merkityksistä, jotka ovat laulajien mukana kadonneet?

Yksi keino Sepän ja kollegoiden Takaisin kohti lajienvälisyyttä -tutkimushankkeessa on tuottaa tutkimuksen pohjalta myös taiteellista ilmaisua. Lönnrotin ja muiden runonkerääjien Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoihin kokoama suullinen perinne, Suomen Kansan Vanhat Runot, on sisällöltään suurelle yleisölle vieras. Inkeriläis-karjalais-suomalaisesta runonlauluperinteestä voisi olla itua etsiä tuoreita tulkintoja myös muutoin kuin tieteellisissä artikkeleissa.

”Tutkijalle taide voi olla toisintietämisen tapa. Aineistomme on suullista kansanperinnettä, ja sen tuominen uudestaan esitettyyn muotoon tässä ajassa voi tarjota tutkijalle uusia näkökulmia ja saavuttaa uusia yleisöjä”, Seppä pohtii.

Vastustuskykymme vaatii koettelua

Elias Lönnrot ei ollut viimeinen lääkäri, joka tähysi kaihoten Karjalaan. Uuden vuosituhannen taitteessa joukko lääketieteen tutkijoita toivoi jälleen, että Karjalasta löytyisi parempi, terveempi luontosuhde — eivätkä he joutuneet pettymään. Suomen itäraja tarjosi lääketieteen tutkijoille ainutlaatuisen laboratorion. Paljon on yhteistä: rajan kummallakin puolen ilmasto, maantiede ja väestö ovat hyvin samankaltaisia. Mutta rajalla on myös elintasokuilu. Maailmassa tuskin missään muualla on moista eroa köyhyydessä ja toimeentulossa noin lähellä toisiaan.

”Meitä tosin kiinnostaa se, mikä itärajan takaisessa Karjalassa on hyvää ja mitä sieltä voisi oppia”, sanoo tutkimusjohtaja, professori Harri Alenius.

Vuonna 1997 alettiin kerätä aineistoa rajan kummaltakin puolen, kun haluttiin selvittää eroja ihmisten elinympäristöissä ja allergioiden esiintymisessä. Itärajan takana ei nimittäin esiinny käytännössä lainkaan esimerkiksi koivuallergiaa, vaikka koivuja piisaa kummallakin puolen. Tutkimuksen pohjalta tutkijat, mukana emeritusprofessori Tari Haahtela ja edesmennyt akateemikko, ekologi Ilkka Hanski, esittivät biodiversiteettihypoteesin. Että altistuminen elinympäristön monimuotoiselle luonnolle suojaisi allergioilta, ja altistumattomuus peräti aiheuttaisi niitä. Ero oli huomattu kaupungin ja maaseudun välillä sekä epidemiologisissa tutkimuksissa että hiirikokeissa, mutta ainutkertainen elävän elämän testi onnistui rajan kumminkin puolin Karjalassa.

Tutkijat havaitsivat, että allergia todella syntyy tai väistyy elintavoissa ja -ympäristössä — romantikko voisi sanoa että luontosuhteessa. Ei ehkä siinä, jonka perään Lönnrot ja kumppanit kaihoilivat, vaan siinä, kuinka iholle luonto todella tulee, ja kuinka paljon mikrobeja iholta löytyy.

”Suuri ero on ihmisten altistuminen mikrobeille koko ajan, ja jo varhain lapsuudesta. Suurin osa mikrobeista on hyviksiä”, Alenius sanoo.

Kun ihmisen immuunipuolustus altistuu jatkuvasti monimuotoisille mikrobeille, siitä tulee Aleniuksen mukaan laiskanpulskea. Sillä on rajallinen määrä energiaa eikä se hötkyile turhasta. Steriilimmissä ympäristöissä hankittu immuniteetti saattaa ylivirittyä ja elimistö alkaa taistella jo vähäisiäkin vieraita aineita vastaan.

”Immuunijärjestelmä on kuin poikalauma. Jos sillä ei ole mitään tekemistä, se alkaa tehdä pahojaan, Alenius sanoo.

Kyse siis ei ole niinkään tietyistä mikrobeista tai mistään ihmelääkkeistä, vaan kokonaisuudesta. Mullasta kynsien alla, eläimistä, kasveista, niiden koskettamisesta ja hengittämisestä. Lukemattomat mikrobilajit toimivat välittäjinä tutumpien muunlajisten kanssa. Immuunijärjestelmällemme jatkuva yhteys on evoluutiossa tuttu tilanne, länsimaisen huoneihmisen elo äärimmäinen poikkeus. Lajienvälinen kanssakäyminen on vastustuskyvylle alkuvoimaa ja harmoniaa.

 

Valtaosa ihmiskehon geeneistä on mikrobeissa

Pitkään ajateltiin, että lääketieteen tehtävä on suojella ihmistä mahdollisimman hyvin ulkomaailman uhilta: taudinaiheuttajilta, myrkyiltä, huonoilta elämäntavoilta. Sitten todellisuus alkoi näyttää toisenlaiselta.

”Ihmisessä on 25 000 geeniä ja kehomme mikrobeissa 10 tai 20 miljoonaa geeniä. Se ei ole ainoastaan toinen genomimme vaan paljon enemmän”, Harri Alenius sanoo.

Aleniuksen mukaan tämä ”välttämisen tie” on kuljettu loppuun. Nyt terveyttä ja sairautta tulee ajatella laajemmin, ihmisen ja ympäristön suhteen kautta.

”Lääketiede on saavuttanut paljon, eikä kukaan halua 1800-luvun lapsikuolleisuutta takaisin. Nyt haluamme pitää nämä hyvät hedelmät, mutta ymmärtää paremmin elimistömme yhteyttä monimuotoiseen ympäristöön.”

Alenius toivoo, että tutkimusta varten päästäisiin ottamaan vielä uudet mikrobinäytteet Venäjän puolelta. Mikrobien tehoseulonnat ja muut nykyaikaiset sekvensointimenetelmät voisivat paljastaa moninkertaisesti enemmän kuin alkuperäinen tutkimus 1900-luvun lopussa.

”Tästä kokonaisuudesta kiinnostuneen on hirveän hienoa elää tätä aikaa”, Alenius sanoo.

Löydettävää todella on, ja mikrobiologinen tutkimus elää uutta kukoistustaan. Voi hyvin olla, että allergioiden lisäksi monet muut tarttumattomat elintasosairaudet, kuten jotkut suolistotulehdukset, syntyvät samantyyppisin mekanismein, puutteellisesta yhteydestä ympäristön lajirikkauden kanssa.

Mikrobit ovat olleet aina seuranamme, mutta yhteys on alkanut selvitä vasta viime vuosina. Aleniuksen ja kumppanien tekemä tutkimus osoittaa ykskantaan, että pienimmät naapurimme toimivat välittäjinä terveessä ja tasapainoisessa suhteessa suurempien muunlajisten kanssa. Eläinten merkitys ja kumppanuus on ollut itsestään selvää. Monet lajit ovat eläneet ja kehittyneet rinnan ihmisten kanssa pitkään.

Esimerkiksi hevosia on ollut Suomessa jo kaksi ja puoli vuosituhatta. Vanhimmat arkeologiset kesyhevoslöydöt on tehty Satakunnan Nakkilassa, mutta annettiin idän maillekin jo 1300-luvulla lisänimi ”Tamma-Karjala”. Luontorunojen tapaan suomenhevonenkin valjastettiin vahvistamaan syntyvää suomalaista identiteettiä. Polttomoottorin yleistymisen jälkeen hevoset ovat vähentyneet, mutta ikiaikainen kumppani on yhä keskuudessamme.

Hevonen ja ihminen – sielunkumppanit

Hiekassa lojuu valkoinen lakana. Hevonen sävähtää, kun outo ihminen pyytää sitä ystävällisesti astelemaan kummallisen kankaan päälle. Tutkijat videoivat ja kirjaavat sivummalta, miten ratsu reagoi.

Eläinten tietokykyjen tutkimuksessa on opittu valtavasti esimerkiksi lemmikeistä ja monista tuotantoeläimistä. Erityisesti on tutkittu koiria. Uusi ymmärrys oppimisesta, koulutuksesta, tunteista ja kommunikaatiosta on koirapiireissä otettu ilolla vastaan, ja vuosituhantinen yhteisevoluutio harppoo tieteen ansiosta taas askelia eteenpäin.

Mutta hevosten kohdalla on ihme kyllä toisin. Tämän takia kädellistutkija Sonja Koski tekee nyt persoonallisuustestejä hevosille, muun muassa sellaisia, missä eläin kutsutaan astumaan valkoisen lakanan päälle.

”Vaikka eläinten psykologinen tutkimus on ottanut hurjia harppauksia, hevonen on jostain syystä väliinputoaja. Johtuisiko siitä, että se ei ole lemmikki kotosalla eikä täysin tuotantoeläin saati villi, vaan jotain vähän sieltä väliltä”, Koski miettii.

Lajienvälisyyden näkökulmasta hevossuhde on historiallisesti merkittävä, ja tutkimuskiinnostus on laajemminkin heräämässä. Arkeologit tutkivat hevoskalmistoja, etnografit hevosten toimijuutta, ja biologisen antropologian dosentti Koski hevosen persoonallisuutta ja vuorovaikutusta ihmisen kanssa.

”Haastattelemme tutkimuksessa myös hevosten omistajia. Tutkimus ei vielä ole valmis, mutta hevosten historia ja kokemukset näyttävät vaikuttavan niiden persoonaan.”

Koskea kiinnostaa, vastaavatko omistajien kokemukset persoonallisuustestejä, ja mitä vaikutuksia lajienvälisellä kumppanuudella on. Niin kilpatallien atleettien kuin pihattotallien hippihevosten omistajat tuntevat ”yhteyttä” ja ”merkityksellisyyttä”, vaikka ajatukset koulutuksesta ja käytännöistä eroavaisivatkin.

Tätäkin on tutkittu enemmän koirilla, vaikka kummankin lajin kanssa ihmiskunnalla on vuosituhansien yhteinen evoluutio. Esimerkiksi koirien käyttö vanhainkodeissa ja muissa hoivatehtävissä on arkipäivää, lemmikin silittely kun tekee tutkitusti hyvää.

Kosken tutkimus ottaa tässä askeleen eteenpäin. Pyrkimyksenä on selvittää muun muassa sitä, miten lajienvälinen suhde hevoseen vaikuttaa laajemmin luontosuhteen kokemiseen.

Sonja Koski ei ole itse harrastanut eikä nuoruudessaan hoitanut hevosia. Tutustuminen perinteitä vaalivaan ja vain pinnallisesti tuttuun maailmaan on ollut hätkäyttävääkin. Tutkimuksiin hän on saanut apua, kun haastattelut on tehnyt myötätuntotutkija Jenni Spännäri. Koski kun on enimmäkseen tutkinut muita kädellisiä kuin ihmisiä.

”Simpanssitutkijalle siirtymä hevosten pariin on ollut aika luonteva. Etenkin, kun olen tutkinut eläintarhapopulaatioita, joten ero talleille ei ole niin suuri kuin villien nisäkkäiden kohdalla olisi voinut olla.”

Hevosten valmennukseen ja koulutukseen liittyy valtavasti perinteitä ja tottumukseen perustuvia käytäntöjä. Hevosurheilu on traditionaalista. Siksi hevosten koulutukseen on valunut tuoretta tutkimustietoa Kosken arvion mukaan vähänlaisesti, vaikka eläinten oppimista on alettu selvittää.

Koski arvelee, että erityisesti kilpaurheilussa hevoset nähdään atleetteina, kuin huippu-urheilijoina. Ajatellaanhan ihmistenkin kohdalla huipun saavuttamisen vaativan uhrauksia. Vaikeuksien kautta voittoon.

”Minua kiinnostaa, miten hevosten varhaiskoulutusta voisi suunnitella yksilöllisemmin, hevosyksilön piirteiden kautta”, Koski sanoo.

Tiedetään hyvin, että negatiivinen vahvistaminen, rankimmillaan rankaiseminen, vahvistaa saaliseläimen pelkoreaktioita ja vaikeuttaa oppimista. Kosken tutkimushankkeen seuraava etappi onkin tutkia nuorten varsojen psykologiaa eri keinoin, muun muassa koulutuksen herkempää suunnittelua silmällä pitäen. Kunhan koronarajoitukset taas mahdollistavat tutkimuksen teon yhteistyökumppanien kanssa Virossa.

 

”Emme ole eläiminä erityisiä”

Lajienvälisyys on tärkeää, koska se on totta. Kommunikoimme toisten lajien kanssa tavoin, joita emme ymmärrä. Nämä yhteydet ovat tärkeämpiä kuin ymmärrämme.

”Olen ekologi, ja haluan ihmisten ymmärtävän, että olemme eläimiä, emmekä eläiminä erityisiä”, sanoo hevosten ja ihmisten yhteistyötä tutkiva Sonja Koski.

Ihminen on toki hyvin erilainen kuin muut lajit, mutta lajit ovat keskenään erilaisia. Lajien suhteet ovat tärkeämpiä ja monimuotoisempia kuin ajattelimme, mutta lajin käsite ei ole eltaantunut. Eläinten psykologian ja tietokykyjen tutkimus on paljastanut, että useat erityisen inhimillisenä pidetyt tavat, kuten yhteistyö ja empatia, ovat yhteistä kädellisperintöä. Ehkä inhimillisin meissä onkin eläimellisintä.

”Kun olen opettanut tätä antropologian kursseilla, opiskelijoille kokemus on usein hätkähdyttävä. Antropologian tutkimat asiat eivät ole meille lajina uniikkeja, ja konkreettiset esimerkit lajienvälisestä kommunikaatiosta avaavat uusia tapoja nähdä maailmaa”, Koski sanoo.

”Minä mies meelle haisen, / Mehtä haiskoon havuille”. Tapa ajatella ihmistä erillään ympäristöstä, kulttuuria luonnosta on ihmistieteelliselle tutkimukselle tyypillinen, eräänlainen perusoletus. Perinteentutkija Tiina Seppä ajattelee, että ihmistä ei tule unohtaa, mutta tuoreita rikastuneita näkökulmia olisi sääli jättää käyttämättä.

”Kansanlyriikka ulottaa meidät välillisesti aikaan ennen teollistumista ja ihmiskeskeisen ajattelun saapumista. Lajienvälisyyden näkökulmat ovat yksi keino ymmärtää niitä yhteyksiä”, sanoo kansanrunoutta tutkiva Seppä.

Lopulta luonnontieteellinenkin tieto ihmisen ja ympäristön suhteesta jää kädettömäksi ilman historiaa. Ennen on keskusteltu ja neuvoteltu luonnon kanssa, ylläpidetty tasapainoa ja nähty merkityksiä, jotka sittemmin katosivat. Ehkä posthumanismista ja lajienvälisyydestä on aika puhua uudestaan nyt, maailman ja luonnon pienentymisen aikana. Ympäristökriisimme kun ovat myös ympäristösuhteen kriisejä.

Esimerkiksi koronaviruspandemian aikana on puhuttu, kuinka väestönkasvu, biodiversiteettikato ja kyseenalaiset tavat käsitellä toislajisia eläimiä ovat omiaan synnyttämään jatkossakin kulkutauteja. Totisesti ymmärrettynä lajienvälisyys merkitsee luonnon ja ihmisen ajattelemista verkostoina, ja näiden verkostojen merkitys terveydelle on mittaamaton.

”Kun yhteys luontoon on kunnossa, elimistö löytää mikrobien kautta tasapainon, jossa kukaan ei pääse kukkoilemaan”, kiteyttää molekyylitoksikologian professori Harri Alenius.

Kunhan mekanismit edelleen selkiytyvät, Alenius toivoo, että allergiatutkimuksen tuloksia voitaisiin käyttää kaupunkisuunnittelussa, rakentamisessa ja luonnonsuojelussa — joka lajienvälisyyden näkökulmasta on myös ihmisen itsensä suojelua.

”Perustan väitteeni vain ja ainoastaan kovan luokan luonnontieteelliseen tutkimukseen. Biologina ajattelen, että uuden tiedon edessä on velvollisuus ajatella uudella tavalla.”

 

Artikkelia varten haastatellut henkilöt

Harri Alenius Tutkimusjohtaja, Human Microbiome -tutkimusyksikkö, Helsingin yliopisto. Molekyylitoksikologian professori, Karoliininen instituutti, Tukholma, Ruotsi. Johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta, joka tutkii allergian sääntelyä ja elinympäristön vaikutusta ihmisen mikrobistoon Karjala-allergiatutkimuksen aineiston pohjalta.

Sonja Koski Biologisen antropologian dosentti, Helsingin yliopisto. Johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa Yhteistyötä yli lajirajan -hanketta, joka tutkii ihmisen ja hevosen kommunikaatiota ja suhdetta.

Tiina Seppä Tutkijatohtori, Karjalan tutkimuskeskus, Itä-Suomen yliopisto. Mukana dosentti ja yliopistotutkija Jyrki Pöysän vetämässä Takaisin kohti lajienvälisyyttä -hankkeessa, joka tutkii lajienvälisyyttä suomalaisessa kansanlyriikassa tieteen ja taiteen keinoin.