Tarinat ja julkaisut

Pitkät jutut

19.10.2016

Akanvirtoja

Voimakkaamman vesivirran rinnalla vastakkaiseen suuntaan kulkeva reunavirtaus, vastavirta, koste | Vene kelluu kaislikkorannassa, missä a. sitä pidättää (Nykysuomen sanakirja)

Hanna Nurmisen työhuoneessa Saaren Kartanossa on työpöytää vastapäätä Susanna Majurin valokuvateos, jossa kaksi naista liukuu yhteenkietouteena kirkkaansinisen veden pyörteessä. Nurminen viittaa kuvaan ja sanoo sen muistuttavan jollain tavalla häntä ja sisartaan Ilonaa.  Puhumme sen jälkeen akanvirroista ja Koneen Säätiön tavoitteista.  Jään miettimään mistä akanvirroista Nurminen lopulta puhuu. Niistä, joita Koneen Säätiö on pyrkinyt löytämään ja tukemaan, vai niistä, joissa säätiön puheenjohtaja Hanna Nurminen ja varapuheenjohtaja Ilona Herlin ehkä ovat itse edenneet.

Seuraava teksti perustuu Hanna Nurmisen ja Ilona Herlinin haastatteluihin sekä muun muassa Koneen Säätiön hallituksen pöytäkirjoihin.

Puheenjohtaja

Hanna Nurminen tuli mukaan Koneen Säätiön toimintaan 1980-luvun alussa osa-aikaiseksi asiamieheksi isänsä Pekka Herlinin pyynnöstä. Hallituksen varapuheenjohtaja Nurmisesta tuli isoisänsä, Koneen Säätiön perustajan, Heikki Herlinin kuoltua vuonna 1989. Samaan aikaan Pekka Herlinistä tuli säätiön puheenjohtaja.

Kuten edellisestä osasta ilmeni, Pekka Herlin piti langat tiukasti käsissään, vaikka apurahahakemuksiin ja niiden sisältöihin hän ei erityisemmin perehtynytkään. Nurminen kertoo, että hänen roolinsa oli alkuvuosina olla lähinnä assistenttina, mutta toisaalta hän pääsi myös vaikuttamaan merkittävästi säätiön toimintaan ajamalla esimerkiksi ympäristöntutkimuksen yhdeksi tuettavista aloista. Pekka Herlinin valta kattoi kuitenkin kokonaan säätiön talouteen liittyvät asiat sekä sen, miten säätiötä käytännössä hoidettiin.

Koska säätiössä oli Heikki Herlinin kuoleman jälkeen päätetty, että hallituksen jäsenten tuli luopua tehtävästään 70 vuotta täytettyään, Pekka Herlinkin joutui, vaikkakin vastentahtoisesti, siirtymään syrjään 2002. Herlin oli tuolloin jo vaikeasti sairas, mutta vailla dramatiikkaa puheenjohtajan vaihtuminen ei silti sujunut. Herlinillä olisi ollut muita suunnitelmia säätiön ja varsinkin sen varallisuuden osalta. Hanna Nurmisen puheenjohtajan uran alku ei siten ollut kovin helppo. Hän kertookin, että ilman sisartaan Ilona Herliniä, joka oli tuolloin ollut jo useita vuosia myös säätiön hallituksessa mukana, hän ei olisi selvinnyt.

Varallisuuden ja sen hoidon haltuunotto oli iso haaste. Ilona Herlinin sekä säätiöön 2001 palkatun Hilkka Salosen tuella haltuunotto onnistui. Toinen alue, johon Hanna Nurminen halusi tehdä muutoksen, oli säätiön toimintakulttuuri. Pekka Herlinin aikana päätöksenteko oli tehokasta ja nopeaa, mutta yhteinen keskustelu ja toiminnan perusteiden yhteinen työstäminen loistivat poissaolollaan. Hanna Nurminen halusi olla tietoisesti erilainen puheenjohtaja, ja keskustelukulttuurin ruokkiminen olikin hänen ensimmäisiä tavoitteitaan.

Ilona Herlin muistelee, että Koneen Säätiössä vallitsi sellainen henki, että jokainen sai itse luoda oman linjansa, mutta samalla muotoutui koko hallituksen linja. Hän on toiminut säätiöiden yhteistyöelimissä ja voi allekirjoittaa, että Koneen Säätiöllä on ollut erinomainen yhteishenki. Toisten ideoita ei ole tuomittu ja kukaan ei ole vetänyt kotiinpäin päätöksissään.  Avunpyytäminenkin säätiön hallituksen kesken toimi hyvin. Herlin kokeekin, että Koneen Säätiön voimavarana olivat hyvä jengi, hyvä yhteishenki ja uudistava asenne.

Nurmisen puheenjohtajakauden alun konkreettinen uudistus oli muutto pois Kone Oy:n omistamasta Munkkiniemen kartanosta Tehtaankadulle omiin toimitiloihin. Tehtaankatu valikoitui uudeksi paikaksi käytännöllisesti sen tähden, että 2003 kuolleen Pekka Herlinin omistuksia järjestellyt Security Trading halusi myydä tämän huoneiston irtaimistoineen. Säätiö osti huoneiston sekä sen vieressä olleen kaksion, vaikka tänään jo pieneksi käyvät tilat tuntuivatkin tuolloin vielä kovin isoilta.

Koneen Säätiön uusiin tiloihin liitetyn pienen kaksion tarinassa on hauska yhtymäkohta säätiön historiaan. Siellä Hanna Nurmisen ja Ilona Herlinin isoisän isoäitiä Hanna Herliniä hoitanut sairaanhoitaja Anna Oittinen aikoinaan tapasi samassa talossa asuneen tulevan miehensä Heikki Herlinin. Sittemmin perheenäitinä Anna Herlin ei osallistunut työhön Koneen Säätiössä muuten kuin vaikuttamalla taustalla varsinkin erilaisten kristillisten yhteisöjen rahoittamiseen. Samalla tavalla kirjallisuuden maisteri Kirsti Herlin, Hanna Nurmisen ja Ilona Herlinin äiti, pysyi syrjässä säätiön toiminnasta. Kesti siten kolme sukupolvea, ennen kuin päätäntävalta säätiön toimintaan oli Herlinin perheen naisten hallussa. Tehtaankadulla ympyrä sulkeutui ja samalla avautui uusia mahdollisuuksia.

Avaus taiteisiin

Hanna Nurmisella on aina ollut selkeä metodi uusien asioiden haltuunottoon. Pitää vain hankkiutua tehtäviin ja verkostoihin, joissa kyseisen asian voi oppia! Kulttuurityön alueella Nurmisen oppikouluna toimi Merimaskun kunta, jossa hän toimi kulttuurisihteerinä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Tuossa työssä Nurminen pääsi toteuttamaan monia erilaisia projekteja ja hankkeita kotiseutulehdestä näyttelyiden järjestämiseen.  Hänen ideoimiinsa tekemisiin kuului myös rajojen rikkomista arjessa vaikkapa järjestämällä paikallisiin perheisiin majoitusta ja kesäleiritoimintaa jugoslavialaisille pakolaisnuorille.

Työ kulttuurisihteerinä oli palkitsevaa, mutta tehtävä jäi väistämättä vähitellen pieneksi. Nurminen jatkoi Koneen Säätiössä varapuheenjohtajana ja perusti oman yrityksen, jonka puitteissa hän toteutti EU-rahoitteisia kulttuurihankkeita. Nurminen kertoo, miten tuolloin saattoi hankkia EU-tukea esimerkiksi maaseudun elävöittämiseen ja hyödyntää sen sitten taiteeseen kulttuurimatkailun kehittämisen nimissä. Kuntien kulttuuriprojektit veivät Nurmisen Varsinais-Suomen taidetoimikuntaan, jossa hän omien sanojensa mukaan änkesi heti kirjallisuusjaostoon oppimaan. Näitä oppeja hän hyödynsi käynnistäessään EU-rahoituksella Volter Kilpi -kirjallisuusviikon. Kilpi-viikko oli Nurmiselle todella tärkeä hanke, ja sen toiminnanjohtajan rooli oli viimeinen Koneen Säätiön ulkopuolinen työ, jota hän hoiti vuoteen 2006.

Nurminen muistelee ammatillisen identiteettinsä käännekohtaa 1990-luvun puolessa välissä, jolloin hän osallistui Brysselistä käsin toteutettuun European Diploma in Cultural Project Management -kurssille. Siihen asti Hanna Nurminen oli aina ajatellut olevansa lingvisti, joka harrastaa kulttuuria, mutta verkostoituessaan muiden maiden kulttuurialan ammattilaisten kanssa hän ymmärsi olevansa kulttuurityön ammattilainen.

Kun Nurminen oli toiminut muutaman vuoden Koneen Säätiön puheenjohtajana, alkoi säätiön varallisuus kasvaa voimakkaasti. Samalla apurahatoiminnan kasvattaminen alkoi näyttää ongelmalliselta. Hyviä hakemuksia ei tullut niin paljon, että jaettavien apurahojen summaa olisi voinut enää nostaa. Ilona Herlin muistelee, että jossain vaiheessa saatettiin tukea sellaisiakin kohteita, joihin aiemmin ei olisi tukea annettu. Säätiöllä oli tarjonnan ja kysynnän ongelma. Tähän vastauksena lisättiin postdoc-rahoitusta ja erilaisia kohdennettuja hakuja. Vuonna 2005 tehtiin myös päätös ryhtyä lisäämään muuta sääntöjen mukaista toimintaa. Tuolloin päätettiin, että yksi tuleva tukimuoto olisi taiteilija- ja tutkijaresidenssitoiminta.

Nurmisen tausta kulttuurialan ja varsinkin kulttuurihankkeiden rahoituksen ammattilaisena painoi vaakakupissa. Hän itse arvioi, että tuossa vaiheessa hän ensimmäistä kertaa pystyi yhdistämään kaksi eri suuntaa elämässään, säätiön ja kulttuurin. Tärkeää oli, että Koneen Säätiö voisi aidosti hyötyä hänen ammattitaidostaan ja osaamisestaan.

Päätöstä residenssitoiminnasta tai yleensäkään taiteen rahoittamisesta ei tehty hätiköiden. Alkujaan, kun taiteen ottaminen mukaan tuettaviin aloihin alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta, Ilona Herlin muistelee Risto Alapuron ehdottaneen kirjallisuuden tukemista.  Myös Nurmiselle kirjallisuus oli läheinen alue, varsinkin Volter Kilpi -viikon toiminnanjohtajan työn kautta. Kirjallisuuden alalta järjestettiin asiantuntijakokous, johon kutsuttiin kirja-alan edustajia ja kirjailijoita. Vertailussa kuitenkin huomattiin, että taiteen aloista kirjallisuutta tuettiin melkein eniten. Se kirjallisuuden ala, jota puolestaan ei tuettu, oli tietokirjallisuus. Koneen Säätiö ryhtyikin rahoittamaan myös tietokirjallisuutta.

Säätiön hallitus piti tammikuussa 2006 keskustelun tulevan toiminnan suuntaviivoista.  Keskustelumuistiosta selviää, että Risto Alapuro peräänkuulutti hankeapurahoja, Erkki Haukioja toi esille huolensa rahoitettavien kohteiden jatkuvuudesta ja nuorten tutkijoiden valtavasta määrästä. Hanna Nurminen ehdotti tuolloin taiteen ja kulttuurin nostamista esille vielä enemmän ja Ilona Herlin kannusti taiteidenvälisyyteen ja ehdotti tietokirjallisuuden tukemista. Pohdinta päättyi siihen, että jokainen hallituksen jäsen sai tehtäväkseen miettiä isompia rahoitettavia hankkeita. Hanna Nurminen alkoi valmistella residenssitoimintaa.

Kylvökoneen varaosat johdattavat taiteilijoiden residenssiin

Saaren kartano Mietoisissa tuli hankituksi osittain sattumalta. Koneen Säätiössä oltiin etsimässä mahdollista tilaa uudelle residenssitoiminnalle ja suunnitelmissa oli pienimuotoinen ja vielä hiukan jäsentymätön toiminta. Suunnitteluvaiheessa auttoi, että Hanna Nurminen oli oppimisen ja verkostoitumisen hengessä lähtenyt Taiteen keskustoimikunnan residenssitoiminnan tukemisesta vastaavaan jaostoon.

Hän oli nähnyt kotiseudullaan Varsinais-Suomessa paikallistelevisiossa ohjelman tuolloin myynnissä olevasta Saaren kartanosta. Huonokuntoinen rakennus ei kuitenkaan vakuuttanut Nurmista. Kun hänen miehensä sitten oli menossa lähiseudulle hakemaan varaosia kylvökoneeseen ja pyysi Nurmista samalla mukaansa katsomaan myytävää tilaa, tämä lähti matkaan empien. Kartanorakennus oli huonossa kunnossa, ja sisätilojen tunnelma piilossa 1960-luvun remontin alla. Pihamiljöö kuitenkin lumosi Nurmisen, ja hän päätti lopulta ehdottaa kartanoa säätiön hallitukselle. Nurminen järjesti muut hallituksen jäsenet paikalle tutustumaan tilaan, ja hankintapäätös syntyi yhteisesti. Kartano ja muut tilan rakennukset remontoitiin pieteetillä.

Residenssitoiminta aloitettiin vuonna 2008. Toimintaa on sen jälkeen laajennettu ja kehitetty monipuolisemmaksi. Vuorovaikutuksen rohkaisemiseksi johtokunta esimerkiksi kehitti idean Kaivosta, paikasta jonka äärellä voi vapaasti vaihtaa ajatuksia ja tuoda ongelmia yhdessä ratkaistavaksi. Sen sijaan, että salattaisiin tai pidettäisiin ongelmat itsellä, ne voi jakaa ja kohdata paitsi uusia ihmisiä myös uusia ajatuksia. Kaivolla tai Saaren Kartanossa yleensäkään ei edellytetä näyttävyyttä ja nopeita tekoja, sillä Koneen Säätiössä linjatun periaatteen mukaan syvällisyydelle ja myös hitaudelle pitää antaa tilaa. Hanna Nurminen viittaa Jonimatti Joutsijärven aforismiin:

”Hautomatta ei synny lintuja”.

Kaivolla onkin syntynyt useita taiteenalat ylittäviä yhteishankkeita, joita Koneen Säätiö on myös rahoittanut.

Taiteilijaresidenssit olivat olleet Suomessa tuolloin 2000-luvun alussa jo jonkin aikaa nouseva trendi. Koneen Säätiö ei ollut trendin luoja, mutta hyvässä vauhdissa mukana, ja Saaren residenssi kasvoi nopeasti isoimmaksi Suomen maaseudulla toimivaksi residenssiksi. Toiminta on laajentunut, mutta henkilökuntaa on edelleen saman verran kuin alussa. Saaren Kartanon johtokunta ja Hanna Nurminen haluavat, että Saaren kartano ei ole linnake, vaan yhteys lähialueisiin ja laajemminkin naapurustoon pysyy mukana toiminnassa. Osin tätä varten Saaressa toimii myös palkattu yhteisötaiteilija.

Nykyään Saaren kartanoon tulee paljon hakemuksia, samoin kuin Koneen Säätiölle tulee taiteen apurahahakemuksia. Taiteen alueen hakemuksissa ei näy ammattimaistumisen ilmiö yhtä suuressa määrin kuin tieteellisen tutkimuksen puolella. Toisaalta Koneen Säätiö tuo entistä enemmän esille halun löytää tuettavaa taiteen marginaaleista ja rajapinnoilta. Tätä tavoitetta tukemaan kokeiltiin tänä vuonna ihan uudenlaista taiteen teemoihin perustuvaa hakua ja sitä, että hakija itse saa valita minkälaisen profiilin omaava arvioija antaa hakemuksesta arvion.

Matkalla valtavirrasta marginaaliin

Koneen Säätiölle tehtiin ensimmäinen auki kirjoitettu strategia vuosille 2010–2015. Toki säätiössä oli jo Nurmisen puheenjohtajakauden alkuvuosina mietitty toiminnan suuntaviivoja ja kirjoitettu muun muassa viestintästrategia 2000-luvun alussa. Mikään uusi asia strategiatyö ei Nurmiselle ollut. Varsinkin kulttuuristrategioiden tekeminen oli ollut tuttua työtä hänelle oman yrityksen asiakkaiden parissa jo 1990-luvulta. Nurminen sanookin, että periaatteessa hänellä olisi ollut jo puheenjohtajakautensa alussa kaikki työkalut strategiatyöhön, mutta kesti oman aikansa ennen kuin säätiössä huomattiin tarve sanoitetulle toiminnan linjaukselle. Nyt, miettiessään alkuvuosiaan hallituksen puheenjohtajana, Hanna Nurminen pohtii, että ehkä hän myös vähän arasteli tuolloin omaa asemaansa ja kokeneempia hallituksen jäseniä eikä välttämättä uskaltanut tuoda kaikkia uudistushankkeita pöydälle.

Vuonna 2010 säätiössä tehty strategia perustui ajatukselle valtavirran vastaisuudesta.  Tuettavat alat olivat edelleen samat kuin kahdella edellisellä vuosikymmenellä vakiintuneet: humanistinen, yhteiskuntatieteellinen ja ympäristöntutkimus sekä kulttuuri ja taide. 2010-luvulla, kuten lopulta koko toimintansa ajan, Koneen Säätiön pohjavireenä on ollut humanismi ja sivistys. Näiden yhteyteen liitettiin muun muassa tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, läpinäkyvyys, riippumattomuus sekä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen vastuullisuus. Myös vastuu ympäristöstä on arvo, joka näkyy toiminnassa. Rohkeus oli sana, joka otettiin käyttöön kuvaamaan ytimekkäästi säätiön apurahatoiminnan strategisia linjauksia. Nyt säätiössä uskalletaan olla rohkeus-sanaan jopa jo vähän väsyneitä.  Nurminen korostaa, että Koneen Säätiö ei ole rohkea, vaan monet rahoitetuista kohteista toivottavasti ovat.

Nurminen arvioi, että säätiön ensimmäinen strategia oli koulutuksissa opitun oloinen ja nyt, vuonna 2016 voimaan tullut, uusi strategia on hyvin toisenlainen ja siinä otetaan arvot konkreettisesti mukaan toimintaan.  Lopulta hyvä strategia on hänen mukaansa jotain, jossa näkyy yksimielisyys siitä, mihin ollaan menossa. Sopimus pelisäännöistä ja perustelut tekemiselle.

Arvot mietityttävät Nurmista paljon. Apurahatoiminnassa arvot ovat käytännön suuntaviitta rahoituspäätöksiä tekeville. Nurminen sanoo painokkaasti, että arvoilla on toiminnassa eri merkitys silloin kun myydään vaikka hissejä kuin toimittaessa taiteen ja tieteen tukijana.  Hänen mielestään arvot ovat säätiöiden toiminnassa keskeinen päätöksenteon perusta, kun taas yritysten tavoitteena on liiketoiminnallinen voitto. Nurminen ei halua, että arvopuhe on jotain, joka kirjoitetaan julistuksiin, vaan arvot kirjataan ennen kaikkea säätiön henkilöstön, hallituksen ja apurahaehdotuksia tekevien arvioijien työkaluiksi.

Nurmisella on arvopuheeseen vuosikymmenten pituinen perspektiivi. Kulttuurialalla toimineena hän on ollut aitiopaikalla seuraamassa, miten trendit ovat heitelleet puheita laidasta laitaan.  Vielä 1980-luvulla elettiin aikaa, jolloin taide ja tiede olivat tärkeitä ja arvokkaita itsessään, vailla odotusta hyödystä.  Sitten alkoi Eurooppa-puhe ja keskustelu siitä, miten kulttuuri vahvistaa varsinkin alueellista kilpailukykyä. Kulttuurimatkailu nähtiin ennen kaikkea taloudellisena hyötynä. EU-vaiheen jälkeen tulivat vuorollaan luovan talouden ja luovien luokkien kulttuuripuhe sekä kulttuurivientipuhe. Nyt taidetta ja kulttuuria perustellaan usein hyvinvointipuheen kautta. Tämä hyötypuhe on Nurmisen mielestä lähinnä kornia ja joskus surullistakin. Missä on puhe siitä, että taide ja kulttuuri ovat arvokkaita sinänsä ja että tutkimus samoin kuin taide ovat keskeinen osa sivistysvaltiota?

Paljon rahoittavan säätiön toimintaan liittyy luonnollisesti paljon vastuuta. Nurminen analysoi, että selkein vastuu on tietysti Koneen Säätiön luomassa tukijärjestelmässä. Valittuja ja pitkään tuettuja aloja ei voi jättää tyhjän päälle. Laajamittaisemmin säätiöiden vastuulla on huolehtia niistä aloista, joita julkinen valta ei tue. Vastuun voi nähdä paitsi täydentävänä myös jopa osittain korvaavana. Nurminen heiluttaa käsiään esittääkseen miten sivistysvaltion rapistuessa säätiöiden merkitys korostuu kuin laastin rappaamisessa seinien rakenteiden tukemiseksi.

Kun aiemmin toiminnan ohjenuorana oli valtavirran vastaisuus, haetaan nyt mieluummin monialaisuutta. Etsitään akanvirtoja.  Nurminen kokee, että vielä he eivät säätiössä itsekään ole perillä mitä ja miten he marginaalisuuden ymmärtävät, vaan keskustelua aiheesta pitää jatkaa. Ilona Herlin selventää valtavirrasta poikkeamisen taustaa sillä, että sekä hän että Hanna Nurminen ovat toimineet Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnassa ja tuntevat muutenkin suomalaisen säätiökentän hyvin. Tästä syystä he halusivat löytää oman linjan taiteen ja kulttuurin tukemiseen ja sitä myötä kohteeksi tulivat marginaalit ja nousevat taiteen alat.

Humanismin ja sivistyksen lisäksi Koneen Säätiön toiminnassa näkyy vielä eräs arvopohja, joka olisi ollut 1900-luvun hyvä veli -toiminnan aikana sula mahdottomuus. Tämä on feminismi. Nurminen julistautuu olevansa vanhanaikainen feministi, joka haluaa rikkoa perinteisiä naista väheksyviä rakenteita. Aikoinaan omaa kotitaloa remontoidessa Hanna Nurminen sai tarpeekseen siitä, että remontoijat ottivat miehen esittämät ehdotukset tosissaan, mutta hänen omat ideansa saivat tylyn määritelmän: Taas joku emännän älli.

Säätiössä ei ole Nurmisen aikakaudella kuitenkaan toiminnassa julkisesti painotettu feminismiä tai suunnattu erityisiä hakuohjelmia esimerkiksi naistutkimukseen. Käytännössä säätiön henkilöstöstä suurin osa on naisia ja samoin hallituksessa on 2010-luvulla ollut naisenemmistö. Nurminen itse haluaa määritellä naisten ylläpitämän organisaation sellaiseksi, jossa on enemmän huolenpitoa, avoimuutta ja keskustelevuutta. Koneen Säätiössä myös intuitio käy päätöksenteon perusteeksi.

 

Kirjoittaja:

Tarja Vikström, FM

Tarja on sivutoiminen jatko-opiskelija Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja päivätöissä kehittämispäällikkönä Markkinointi-instituutissa aikuiskoulutuksen parissa. Väitöiskirjan aiheena on Anni Polva -brändi 1960- ja 1970-luvuilla. Hän on perehtynyt myös yritysten tarinankerrontaan ja kirjoittanut aiheesta kollegansa Mervi Rauhalan kanssa kirjan Storytelling työkaluna – vaikuta tarinoilla bisneksessä (Talentum 2014).

Lue aikaisemmat osat:

Osa 1 Vuorineuvoksen apurahahakemukset

Osa 2 Kiireen ja kasvun vuodet